lauantai 17. elokuuta 2013

Uhmaikäisestä urheilijaksi – muistelu lapsuudesta

Pieni neitomme on äskettäin täyttänyt yhden vuoden ja nyt näyttää ensimmäinen uhmaikä nostavan päätään. Mikäli haluamat asiat eivät tule käsien ylettyville nopeasti, lisää neiti pyyntöön desibelejä ja itkua. Näitä tilanteita tulee eteen päivässä parhaimmassa (vai onko se pahimmassa) tapauksessa kymmeniä.

Tämän päivän kovenevat itkut saivat minua pohtimaan lapsuuttani ja mieleeni tulikin eräs hetki, jossa itse turvauduin vastaavaan tapaan saada jotain haluamaani. Ihan vauva-aikaa en tietenkään muista, mutta luulen tapauksen olevan kuitenkin reilusti ennen kouluikää.

Tapahtui nimittäin niin, että olimme pimeänä ja sateisena loppusyksyn iltana lähdössä isän kanssa autolla ostamaan jotain autotarviketta Mikkelin paikallisesta tarvikeliikkeestä. Liike oli jossain Naisvuoren lähettyvillä, koska automme oli parkissa mäessä. Astelimme liikkeeseen sisään, vai olinkohan isän sylissä, kun menimme ulko-oven vieressä olevan kassan ohitse. Bongasin heti kassalla olleet uudet ja komeat pikkuautot. Jatkoimme liikkeessä eteenpäin ja en millään saanut pikkuautoja mielestäni. Kun etsimme osaa tai purkkia isän autoon, niin avasin ensimmäistä kertaa suuni ja tokaisin: ”Olipa hienoja autoja tuossa kassalla. Ihan samanlaisia, kuin naapurin Jounilla”. Kyseessä oli punainen pienehkö urheiluauto näyttävässä läpinäkyvässä muovipaketissa ja se oli ainakin kaksi kertaa suurempi, kuin kotona olevat omat pikkuautot. Nyt muistelen, että tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen ihkauusi ja ihan oma pikkuauto, jonka saisin. Aikaisemmat olivat tainneet tulla kierrätyksen kautta vanhemmilta sukulaisilta.

Osan löydyttyä menimme isän kanssa kassalle ja osaa maksaessamme näytin isälle sormella, että noista puhuin juuri äsken. Isä ei pahemmin asiaan reagoinut, vaan sanoi tuttuun tapaan: ”ei nyt”. Yritin vielä vedota hintaankin, kun muistelisin auton maksaneen joko 12, tai 18 markkaa. Sekään ei auttanut. Tuolloin pahoitin asiasta mieleni ja elämäni suurin ja tärkein asia tuntui valuvan ohi. Silmiin hiipivät ensimmäiset kyyneleet – pieni maailmani alkoi murtua. Pikkulapsen tavoin yritin ehkä nyyhkyttää sopivan näkyvästi, jos isä vaikka sittenkin auton minulle ostaisi. Astuimme kuitenkin pian ulos sateeseen ja kävelimme autoomme. Tässä vaiheessa suruni kasvoi entisestään ja itkuun tuli vahvempi ääni mukaan. Istuin takapenkkiin jakkaran päälle ja itkin. Isä käynnisti auton ja minä itkin entistäkin kovempaa. Lopulta isä kääntyi ja sanoi: ”No mene sitten ostamaan se auto!” ja kaivoi lompakkoaan. Puntaroin asiaa ehkä sekunnin ja vastasin: ”En minä sitä autoa tarvitse, kun se oli niin kalliskin”. Suu vastasi ihan eri tavoin, kun mitä sydän sitä autoa halusi. En vain halunnut saada autoa niin, että isä ei halua sitä minulle oikeasti ostaa. Niinpä ajoimme kotiin ja elämä jatkui surusta huolimatta normaaliin tapaan.

En tiedä, onko tämä kokemus opettanut minut siihen, että itkemällä asiat eivät etene, mutta kovalla työllä kyllä. Harmittavasti tämä pikkuautojuttu taisi tapahtua ennen viikkoraha-aikaani, joten emme voineet keskustella auton saamisesta kotitöiden tai viikkorahojen kautta. Vaikka asia on mieleeni hieman katkerana muistona jäänyt, niin olen todella kiitollinen isälleni myös tästä opetuksesta. Toivottavasti myös meidän pieni neitimme oppii, että kaikki ei tule kultalautasella eteen, kun itse haluaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Maltatko vielä kirjata kuvan tekstin, niin tiedän sinun olevan ihminen