maanantai 15. elokuuta 2016

VI Pyhtään MiniTriathlon 14.8.2016 – voitto ajalla 49:44


Selkävaivojen johdosta hieman kesken jäänyt maastopyöräilykausi vaihtui näin elokuun korvilla triathlon-kaudeksi. Olin äskettäin ehtinyt käydä muutaman kerran järvessä uimassa ja kerätä vuoden juoksukilometrit yli viidenkymmenen. Näillä pohjilla suuntasin avaamaan triathlon-kisakautta Pyhtäälle minitriathloniin. Kisan matkat olivat tällaiselle maakrapu-noviisille sopivat: 300m uinti, 16 km fillarointi ja 5km juoksu. Suoranaista tavoitetta minulla ei kisaan ollut, mutta olin vähän laskeskellut, että minulle kohtalaisella fillariosuudella ja hyvällä (3:45/km) juoksuvauhdilla voisin hätyytellä alle 50min loppuaikaa. Reittiennätys oli ymmärtääkseni hieman yli 50min ja Jani Puhakan nimissä vuodelta 2014 (kisan jälkeen selvisi, että 2015 voittoaika oli ollut huikean kova alle 47min, urheilijana O. Halonen). Olin toivonut, että Jani olisi ollut kisassa vastassa, mutta hän kilpaili samaan aikaan ”vähän” isommissa ympyröissä Turussa.

Uintiosuus ei ole kuulunut, eikä kuulu edelleenkään suosikkeihini. Se, että henkeä ei saa vedettyä silloin kuin tahdon, vaivaa minua yhä. Kiduksia ei tule, eikä snorkkeliakaan juuri näissä karkeloissa käytetä, niinpä samanlaiseen uintiin kuin muutkin on vain sopeuduttava. Syyskelien raikastama vesi tarjosi muutamia muitakin yllätyksiä. Vesikasveja Huutjärvessä oli rutkasti ja ainakin minä löysin uintilinjoillani mielettömästi ahvenvitaa ja lumpeita. Lähtösuoran viereistä laiturin pituutta lukuun ottamatta en päässyt omaan normaaliin uintirytmiini. Uinti tuntui rankalta ja matkanteko tuntui piinaavan hitaalta. Jouduin uintilinjallani kokoajan vähän liikaa oikealle ulkoreunaan, josta en päässyt fiksusti suorimmalle reitille ruuhkan takia. Odottelin vain, että saisin vihdoin jalat maan kamaralle ja vahvemmat lajit käyntiin. Nousin järvestä ehkä sijalla 10 ja sen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen vaihto.

Vaihto ei sitten mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensin hölköttelin aina vaihtopaikalle saakka hapuillen märkkärin vetoketjun narua. Kun sain narusta vihdoin otteen, olin jo vaihtopaikalla. Tässä vaiheessa märkkäri oli liimautunut sen verran tiukkaan kroppaan, että en saanut sitä nopeasti pois päältä. Niinpä varmistin, että se pysyy ehjänä ja tuhrasin ylimääräisiä (kymmeniäkin) sekunteja puvun maltilliseen pois ottamiseen. Toinen moka vaihdossa oli vielä pyöräilykenkien kanssa, jotka unohdin omalle vaihtotyylilleni tyypillisesti kiristää kengät jo vaihtopaikalla. Olin ottanut jo pyörän telineestä, kunnes laskin fillarin vielä maahan ja rullasin boa-kiristyksillä kengät kiinni. Tämäkin ylimääräinen liike vei ainakin 10 sekuntia extraa. Pyöräosuudelle hyppäsin ehkä sijalla 6 – nyt oli paikka päästää fillarijalka kahleista ja iskeä Rosen kanssa hana pohjaan!


Rose-fillarillani oli kyllä menohaluja, mutta kuskissa reisien suuttimet tuntuivat olevan uintihärdellin jälkeisessä tukossa. En ollut tehnyt yhtään uinti-pyörä-yhdistelmätreeniä tänä kesänä ja sen kyllä huomasi. Otin muutaman napsun kevyemmät vaihteet käyttöön ja lähdin pyörittämään lopulta rennon kovaa eteenpäin. Kaksi ensimmäistä selkää tulivat vastaan nopeasti ja noin 1,5km kohdilla oli jyrkkä mutka oikealle. Tie oli niin kapea ja pieni, että en siinä ajaessa ollut lainkaan varma, että pitääkö sinne kääntyä. Vielä kun liikenteenohjaaja ei viittonut tien suuntaan yhtään, menin pummaamaan käännöksen kokonaan. Ajoin risteyksen ohitse, ja tein komean kierroksen mutkan jälkeen ja sain otettua vihdoin oikean suunnan.


Samalla sain kysyttyä ja varmistettua, että edessäni menee vielä kolme kilpailijaa. Ennen kääntöpaikkaa (10km kohdilla) ehdin ohittamaan vielä kaksi kilpailijaa. Edessä meni enää joukkuekisan yksi pyöräilijä. Kärkimies ajoi noin 45 sekunnin karkumatkalla etumoottoripyörän takana. Ainakin siinä vaiheessa, kun minua kärki tuli vastaan, näytti siltä, että moottoripyörä oli hieman liian lähellä fillaria - tarjoten ainakin hivenen peesihyötyä. Tämähän ei ole pyöräilijän vika lainkaan, vaan moottoripyörän on käännettävä kahvaa sen verran, että ero on vähintään riittävän pitkä, vaikka se 50m. Keskinopeuteni näytti minulla pyörivän 41,5km/h tienoilla, joka oli tyydyttävän kovaa. Hapoille jalkoja en suostunut ajamaan, koska juoksusta oli selvittävä vielä kunnialla. Pitkillä suorilla huomasin saavuttavani kärkeä ja kun osuutta oli ajettu 14,5km, pääsin jo sadan metrin päähän. Juuri ennen maalina toimivaa urheilukenttää parkkeerasin kärkimiehen peesiin ja tulin siinä imussa viimeiset 600m metriä vaihtopaikalle. 16,3km pyöräosuuteen käytin aikaa 23:30 ja keskinopeus oli 41,7km/h.

Oli toisen vaihdon ja jälleen pienen nöösi-oppitunnin aika. Fillari telineeseen, kypärä pois päästä ja numerolappu eteenpäin. Sen jälkeen ajokengät pois jalasta, lippalakki päähän ja lenkkareita virittelemään. Lenkkarit! Ei sitten millään meinannut mennä jalkaan. Pikanauhat olivat jääneet kireälle juoksuasetukselle. Milloin oli joku varvas ulkona ja milloin lipesi ote lenkkarin takaosasta. Uh ja äh!, vaan kuului vaihtopaikalla nro 10. Taas hukkasin yhden ylimääräisen 15 sekuntia vaihtoon. Vihdoin pääsin jatkamaan matkaa, otin Garminin käteen ja lähdin lampsimaan suunniteltua alle 4:00/km vauhtista juoksuosuutta.

Jos olisin tiennyt, että takana seuraa Sami Maamelan (3000 esteet alle 9:30) tasoinen juoksija, olisin mennyt pelkästä ajatuksesta kipsiin ja istahtanut pusikon puolelle syömään mustikoita. Onneksi en tätä seikkaa juostessani vielä tiennyt, joten arvelin 3:45-4:00/km vauhdin riittävän voittoon. Ensimmäisellä kilometrillä pääsin joukkuekisaa johtavan joukkueen ohitse ja pitämään omaa vauhtia kilpailun kärkeen. Reitillä pysyminen varmistettiin maahan piirretyllä kalkkiviivalla ja sain vielä kunnian seurata etumoottoripyörää. Juoksu ei tuntunut hyvältä, mutta toisaalta se ollut ihmekään. Kaksi päivää aiemmin olin juossut ensimmäisen kerran vuoteen kovaa ja lenkki oli ollut 3km. Nyt pohjalla oli uintia ja kova pyöräily ja matka melkein tuplattiin. Jos on tehnyt viimeisen vuoden kaikkensa, että 5km juoksu näin elokuussa ja tässä vaiheessa kisaa on hankalaa, siitä joutuu maksamaan sen, että se juoksu todella tuntuu pahalta. Sitä saa, mitä on tilannut – ja se on oikein. Rintaan pisteli ja reidet ja pohkeet alkoivat kiukutella. Yritin rauhoitella menoa: hengittelin pitkästi ulos ja leikin ajatuksella, että juoksukin olisi pyöräilyä. Samat jalat siellä alla pyörivät, vakuuttelin itselleni. Samalla odottelin kuin kuuta nousevaa maahan pystytettyjä kilometrin kylttejä. Ensin 1km, sitten 2km.. aina 4km saakka. Onnekseni kyltit tulivat tasaisin väliajoin näkyviin juoksuvauhdin säilyessä tavoitteessa. Pääsin puikahtamaan Pyhtään urheilukentälle ja juoksemaan finaalikierroksen aina maaliin saakka kärjessä.


Juoksun aika oli n. 18:30 ja keskivauhti Garminin mukaan oli 3:47/km. Tämä oli minun tasolle hyvä juoksu. Koko kisan voittoaika oli lopulta 49:44, jolla toiseksi maaliin saapunut Maamela jäi minusta 1:20 päähän.


Pyhtäällä vierailu oli miellyttävä kokemus. Kisassa oli paljon samaa Hauhon jokamiestriathlonin kanssa. Todellinen hyvän mielen kilpailu, jossa on rennon letkeä ilmapiiri. Tästä kausi jatkuu eteenpäin triathlonin merkeissä. Kolmen viikon päässä siintää syksyn päätavoite Imatran Basecamp- SM triathlon. Siihen mennessä pitää saada uintikyky kestämään 1km uintiosuus, löytää vahva maastopyöräilykyky kroppaan ja nostaa juoksukestävyys 10km tasolle. Kokonaisuus huomioiden kestävyyttä on samalla petrattava niin, että 2h 45min suoritus onnistuu ilman totaalisia katkeamisia. Elokuu tulee olemaan siis monipuolisen harjoittelun riemujuhlaa ja toivottavasti löydän vielä sopivan treenikisan tässä elokuun loppupuolella kalenteriini.

perjantai 12. elokuuta 2016

Tahko MTB 60km 2016 - ajalla 2.33:12 ja sijoitus 3.

Kymmenes perättäinen Tahko MTB osallistumiseni tarkoitti, että tänä vuonna minustakin tulisi Tahkon Vuorineuvos. Olin vuotta aiemmin alisuorittanunt kilpailun pahasti ja lupasin kyseisen kisan jälkeen heti, että tänä vuonna ajo on kaikilta osin pirteämpää. Tsemppailin lupauksen kautta itseäni fillarin päälle useammin ja alkukauden olin keskittynyt kansallisten XCM-kisojen ajamiseen Tahkon 60km matkaa silmällä pitäen. Tiesin olevani ihan kohtalaisessa ja varmassa kunnossa, koska kansallisen XCM-kokonaiskilpailun sijoitukseni (neljän ensimmäisen kisan jälkeen) oli Tahko MTB:n hetkellä kärkipaikalla. Tahkolla oman ennätysaikani olin ajanut vuonna 2014, kun kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 2:29:42. Tiesin, että olin nyt tehnyt paljon täsmällisemmin treenejä ja perustekemisen taso oli korkeampi kuin tuona ennätysvuonna. Kilpailureitti oli nyt kuiva ja nopea, joka mahdollisti ennätysajan haaveilun tosissaan. Lisäksi minulla oli alla superluotettava ja -nopea kisapyörä Rose DR Z, joka on pyörä paikallaan, kun lähdetään hakemaan täysin varmaa hyvää loppuaikaa ja -sijoitusta Nilsiän maastoihin. Kun kisakaverit olivat vielä tasoa Vastaranta, Pessi, Tähti, Ojala, Visuri - oli kaikki kaikki pedattu valmiiksi Tahkojytkyä ajatellen. Tavoitteenani oli taistella kilpailun voitosta ja halusin tehdä uuden 60km ennätysaikani.

Kisaviikolla pyrin varmistamaan, että kroppa olisi valmis kestävyysurheiluun, mäkien kiipeilyyn ja maastopyöräilyyn. Näitä kaikkia kolmea kokonaisuutta on vaalittava, kun Tahkon lähtöviivalle asettuu. Tämän lisäksi korvien väliin yritän hakea "kaikki on mahdollista"-ajofiilistä. Parhaimmillaan kisan aikana kenenkään toisen ratkaisut eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä, vaan omasta kropasta löytyy vastaus kaikkiin kisassa eteen tuleviin tilanteisiin. Olin pystynyt löytämään tuon fiiliksen ainakin kahdesti aiemmin ja toivoin myös tänä vuonna löytäväni pienen lisäboostin korvien välin sparraamisella.

Matkustin kisapaikalle jo torstaina ja ehdin jopa käydä tsekkaamassa El Grande -loppunousun kunnon. Sohkasen Simo järisytti torstaina kisakavereiden hermoja, täräyttämällä Grandeen karmean kovan loppuajan. Minulle oli selvää, että loppuaika ja kaverin sykekäyrä edellyttivät, että nousussa vauhtia oli ylläpidetty reisien lisäksi sähkön voimin. Tämä varmistuikin nopeasti, kun lähtöalueella oli Evocin kavereita hengailemassa. Päätin käydä testaamassa kropan iskukykyä ja kellotin 2km pituisen loppunousun päästä päähän. Vuonna 2014 olin ajanut kisassa saman pätkän aikaan 11:18, nyt yksittäisenä vetoja pystyin ajamaan 30s nopeammin. Ajo tuntui rennolta ja vaivattomalta. Sykkeet nousivat ja se tuntui luonnolliselta. Tuntui siltä, että olisin valmis lauantain kisaan.



Lauantai tuli vastaan nopeasti. Tuttuun tapaan kisan startti oli klo 09. Sain nukuttua hyvin ja jopa aamupala maistui kohtalaisesti. Energian ja levon puolesta olin menossa kisan lähtöviivalle paremmassa tilanteessa kuin koskaan aikaisemmin. Minulle piti tulla matkaan mukaan järjestäjien GPS-seuranta, joka oli määrä käynnistää ennen kisaa. Lähtötohinoissa varttia ennen starttia avasin puhelimen ja täppäsin seurantasovelluksen linkkiä. Mitään minuun, tai Tahkon kisaan viittavaa ei ollut valittavissa, joten päätin luopua laitteesta siitä sen enempää stressaamatta. Enemmänkin mielessä pyöri, että miten matka mahtaa taittua Nilsiän suuntaan, kun vastatuuli puhalsi kovasti. Yleensä vetomiehiä on riittänyt aina, mutta tänä vuonna tilanne saattaisi olla toinen. Oli selvää, että kärkimies tuollaiseen tuuleen hukkaa rutkasti energiaa peesissä tuleviin verrattuna.


Lähtö on tapahtunut. Kuva: T. Kivirinta

Ennakkoajatukseni pitivät paikkansa ja lähdön jälkeen vetomiehiä ei yksinkertaisesti ollut. Kärjessä ei kukaan jarrutellut, mutta ei pahemmin ajanutkaan. Vauhti oli todella maltillista aina siihen saakka, kunnes ensimmäinen huoltopaikka ja ensimmäinen lyhyt polkupätkä lähestyivät. En olisi uskonut, että se on minun pokerini, joka pettää tässä porukassa ensimmäisenä. Lähdin vetämään porukkaa juuri ennen ensimmäistä oikeaa nousua ja polkua aidan vieressä. Jalat tuntuivat ihan hyviltä ja odotin Mummonmäkeä hyvillä mielin. Nousut, joissa jojottelin vuotta aiemmin sijoilla 10+, pystyin nyt ajamaan helposti ja vaivattomasti keulilla.

Mummonmäen alkukin ajettiin kohtalaisen rauhallisesti. Keulilla oli Toni Tähti ja perässä seurasimme me Medilaser-kolmikkona. Minulle vauhti tuntui edelleen helpolta ja tämä loi hyvää mieltä ja fiilistä kisan jatkoa ajatellen. Kinahmin ensimmäiseen nousuun olisi päästävä kärjessä, tai vähintään kärkiporukassa. Tavoite toteutui hyvin. Ensimmäisenä polkunousuun hyökkäsi Tähti, perässä Vastaranta ja minä olin kolmantena. Tämä järjestys varmisti sen, että olisin Eskolan huollossa satavarmasti kärkiporukassa mukana. Kinahmin päällä olevalla polulla sijoitukset pysyivät lähestulkoon paikallaan. Toni ajoi kärjessä rentoa kisavauhtia, ja osalla porukasta olisi ollut enemmänkin menohaluja. Polun loppupuolella on tuttu oja, joka on polun ainoita ohituspaikkoja. Pessi hyökkäsi siinä ohitsemme ja haki vielä ohitusta Tähdestä siinä onnistumatta. Näin ollen saavuimme Eskolaan parin sekunnin sisään koko kärkiporukka. Porukassa olivat Tähti, Pessi, Vastaranta, allekirjoittanut ja 120km hurja Ojala. Takana läheisyydessä näkyi Kanasen ja Visurin hahmot, mutta vauhtimme riitti tieosuudella pitämään kärkiporukan heistä erossa. Tuossa vaiheessa kirkkaana mielessä pyöri ajatus, että seuraava kulminaatiopaikka on Kinahmi II:n käveltävät "taivaan portaat".

Jo ennen portaita oleva jyrkkäpiirteinen nousuosuus alkoi tehdä eroja kärkiviisikossa. Ensimmäiseksi oli siirtynyt Pessi, heti perässään Vastaranta ja minä. Tähti alkoi jäädä vähän etäämmälle ja samoin Ojala jäi jyrkässä ajettavassa nousussa vähän matkan päähän taakse. Medilaser-kolmikkona kävelimme taivaan portaat ylös. Tunsin oloni ihan hyväksi ja varsinkin ajettavat jyrkät nousut tuntuivat todella hyviltä. Parissa aikaisemmassa kisassa olin ollut vähän ongelmissa selkävaivojen kanssa ja selän puolelta ensimmäiset ilmoitukset tulivat aivan taivaan portaiden loppuosassa. Lähdimme kolmikkona ajamaan Kinahmi II päällispolkua eteenpäin kohti Kalkkiruukkia. Sitten tapahtui jotain. En saanut jalkoja enää ajoon mukaan normaaliin tapaan. Aina 400m matkalla Pessi ja Vastaranta jättivät minua muutamalla sekunnilla. Selkä pamahti taas lukkoon ja jouduin pudottamaan sykkeitä alaspäin. Kalkkiruukin asfalttitiellä olin kärkikaksikon perässä noin 10 sekuntia. Ojala ampaisi hetken päästä kärkikaksikon perään. Mietin hetken, että räjäytänkö jalkani riskillä hyökkäämällä kärkiporukkaan, mutta päätin malttaa mieleni. Haaveet voitosta alkoi lipua käsistä, en vain pystynyt ammentamaan kampiin voimaa riittävästi. Olin hankalassa paikassa, edessä oli vielä lukuisia tieosuuksia, joissa ajokavereista olisi merkittävää hyötyä. Nyt minun piti selvitä kisan viimeiset 1h 20 minuuttia yksin.

Kovin kauaksi Kalkkiruukista ei matkaa tarvinnut jatkaa, niin totesin, että tänään kärki karkaa lopullisesti. Reisi ei tulisi riittämään kolmossijaa parempaan tulokseen, ellei kärkikaksikon kesken tapahdu ikäviä kalustoyllätyksiä. Lähdin siis tekemään omaa suoritustani. Ajoin rennon kovaa polut, alamäet ja tasamaat, kun taas ylämäissä yritin käyttää vahvuuttani ja pitää eroa yllä takana tuleviin. Kun saalistajina on muun muassa sellaisia nimiä kuin Kananen, Tähti ja Visuri.. oli selvää, että sunnuntaiajolla porukkaa lappaa molemmin puolin ohitseni. Matka taittui jonkinlaisessa horrostilassa välillä ja ajoin todella tunteettomasti. Yleensä olen hyvin perillä järkevistä nestetankkausajoista ja poimin polkuosuuksilla parhaita ajolinjoja itselleni. Nyt nämä molemmat olivat enemmän tai vähemmän hukassa. Tämän tunnistin Tarpisen suunnalla Tuulivaaran nousua ennen. Kroppa ei ollut enää terävimmillään ja kisan alussa esiintynyt vahva isku oli tipotiessään. Juomahuoltoni olimme suunnitelleet Kalkkiruukin asfalttimäkeen ja toisen pullon sain juuri ennen Rahasmäen jyrkkää hiekkatienousua. Ajonaikaiset juomapullot olivat molemmilla kerroilla vain puoliksi juodut, eli Gutzyn urheilujuomaa ja tärkeitä hiilarigrammoja jäi ajon aikana ottamatta.


Yksinäistä hankalaa puurtamista. Kuva: Harri Puumalainen

Tuulivaaran nousun onnistuin ajamaan kohtalaisen tasaisesti ja oletan tehneeni hieman lisää eroa takana seuraavaan Toniin. Parhaimmillaan, tai minun kannaltani pahimmillaan Toni kävi hetkittäin alle puolen minuutin päässä selästäni. Tämän sain selville kisan jälkeen gps-viivojen tarkastelussa. Olin ajon aikana jotenkin niin keskittynyt maaliin pääsyyn, että en edes katsellut taaksepäin ennen loppunousua. Taktiikkani pidin entiselläni. Rahasmäkeen ja loppunousu Grandeen pitäisi pystyä vetämään riittävät w/painokilo-lukemat, että kolmospaikka olisi varma. Tämän lisäksi pyörä pitäisi pitää ehjänä ja kaatuilukaan ei tulisi mielellään kysymykseen. Suunnitelma toimi riittävän hyvin ja pystyin nousuissa ajamaan suurin piirtein kakkosena ajavan Pessin vauhtia.

Pääkoppa jatkoi hapuiluaan ennen Grandea ja aloin olla vähän huolissani suorituskyvystäni. Nestehukkakiloja olin menettänyt useampia ja kieli alkoi liimautua kitalakeen. Maastopyöräilysuoritukseen tarvittavaa kokonaisprosessia hankaloittivat prosessissa olevat katkokset, joka teki ajamisesta tökkivää. Tahkon reitti oli puristanut allekirjoittaneestakin parhaan terän, vaikka maaliin oli yli puoli tuntia aikaa.

Pääsin kuin pääsinkin Grandeen kolmospaikalta ja ilokseni sain huomata, että tänä vuonna pääsin kiipeämään nousua ainoastaan sisäreisien ollessa krampissa. Tuossa tilanteessa pyöritän kramppiin ensin kammen pituisen liikeradan auki ja sen jälkeen alan välillä nousta putkelle, jonka avulla nousun tehontuottoa saa siirrettyä enemmän etureisien puolelle. Minun pyörittävä ajotyyli ylämäissä rasittaa erityisesti taka- ja sisäreisiä, joten normaalia nousutekniikkaani en voinut täysin käyttää. Sinällään mielenkiintoinen data kertoi, että vuonna 2014 ajoin voitosta taistelleen paljon väsyneemmillä jaloilla 45 sekuntia nopeammin Granden ylös kuin tänä vuonna. Tahkovuoren päällinen tuli saavutettua kuitenkin riittävän vauhdilla ja Toni oli joutunut jättäytymään jo 1,5 minuutin päähän taakseni. Laskettelin viimeisen laskun varman päälle alas ja pyörittelin maaliin sijalla kolme.


Tahkon loppulasku varmistellen. Kuva: T. Kivirinta

Loppuaika 2:33:12 oli pettymys. Kuntooni nähden tein perustason alareunaan osuvan suorituksen. Ilokseni perustaso tänä vuonna riittää podiumpaikoista taisteluun, mutta voittotaistelut edellyttävät edelleen nappisuorituksia. Olen onnistunut ajamaan huippuajoja Tahkolla poikkeuksellisen usein ja muun muassa vuoden 2014 ennätysaikani on tehty huomattavasti huonommalla fillarikunnolla kuin mitä oli tänä vuonna oli. Tiiminä Medilaser vei joukkuekisan voiton ylivoimaisesti. Jukan, Joonaksen ja minun yhteinen loppuaika oli alle 7,5 tuntia, joten tuon ajan rikkomiseen joku kolmikko joutuu tuuppaamaan keskimäärin maaliin alle kahdessa ja puolessa tunnissa!



Kymmenes vierailu Tahko MTB:ssä ei ollut yhtä juhlaa, mutta kohtalaisen vahvaa perustekemistä. Vuoden päästä Tahkolla nähdään! Se, minkä lajin tiimoilta saavun Tahkolle vuonna 2017, on kuitenkin vielä tässä vaiheessa avoinna.