Olin ennakkoon ounastellut itselleni
hankalaa kisaa. Viikon takaisen onnistuneen Laajavuoren kilpailun jälkeen olin
ehtinyt hypätä pyörän päälle vain kertaalleen tiistaina. Pyssymäen kisaa
edeltävät kolme päivää olivat menneet työreissuilla ja työpäivä+Nivalaan
siirtyminen autoilumatkalla. Kroppaa oli siis totutettu passiiviseen istumiseen
ja otetta kestävyysurheiluun, maastopyöräilyyn ja mutaiseen polkujumppaan oli
vieroitettu osin tahtomattakin hyvin vahvasti. Lisäksi kisa-aamuna Nivalassa
vettä tuli kuin saavista kaataen. Oli selvää, että tässä kisassa möyrittäisiin
vesilammikoissa ja mutapaikoissa toivoen, että renkaan ja lukuisten kivien
välinen kitka olisi riittävää kilvanajoon. Hurjimmat starttasivat kisaan alle
1,5 barilla – minä en vannekontaktia kiviin suostu ottamaan ja pistin 1,7
molempiin renkuloihin.
Fyysinen lähtötilanne astui konkreettisesti esiin
allekirjoittaneelle jo alkulämmittelyssä. Ajelin rennosti ensimmäistä
lämmittelykilometriä vain puolituntia ennen starttia. Tunsin vähän kireyttä
alaselässä ja menin siinä polkiessa hipaisemaan kädellä alaselkään/pakaralihaksen
yläreunaan. Samalla hetkellä 10% pakaralihaksesta pamahti kramppiin ja tuntemus
alaselkään ja takareiteen katosi totaalisesti. Käytännössä pyöräily oli hyvin
haastavaa, vaikka syke oli 70 kieppeillä. En tiedä mikä pätkä lihasta puristi
jotain hermoa, mutta akuutti noidannuoli oli todella lähellä. Kittilän Kusti
työnsi minut takaisin kisakeskukselle ja ryhdin pikaisesti asiaa korjaamaan.
Vain 20 minuuttia ennen starttia suoritin kisakeskuksen terassilla aktiivisen kohdevenyttelyn,
jolla sain pahimman krampin purettua ja pystyin asettumaan kilpailun
lähtöviivalle kohtalaisen normaalissa tilanteessa – mitä nyt lämmittelyä ei
olmimaiseen tapaan juurikaan ollut kertynyt.
Kisa käynnissä, Olmi ja Kusti rinnakkain tässä vaiheessa. Kuva: T. Kivirinta
Haaveilin rennosta startista,
joskin sen sai heittää romukoppaan heti kättelyssä. Ojala, Kittilä, Pessi,
Visuri, Tähti.. siinä nimilistaa, joka takasi, että hengailemalla ei tänään
oltaisi podium-sijoituksilla. Onnekseni kisan alkuun ajettiin noin 5km
hiekkatieosuus, jossa pääsin vähän mukaan ajorytmiin. Homma tuntui olevan ihan
hyvin hanskassa, kun kärkeen alkoi erottua kuuden kuskin ryhmä. Edellä mainitut
nimet ja minä siis. Pistelin menemään porukan hännillä ja ajelin jossain määrin
omaa ajoa. En spurttaillut päätäpahkaa kaikkiin tykityksiin, kun
polkuosuuksilla letka venyy ja häntä joutuu väkisinkin hieman himmailemaan ja
se kerää porukkaa kasaan. Kaikkiaan menosta oli kuitenkin havaittavissa, että
jotain tulee tapahtumaan ja pian. Ohituskieltoisen pitkospuiden jälkeen sitten
tapahtuikin. Tiimikaveri Pessi päätti räjäyttää kuusikon palasiksi.
Kärkimies
Pessi lähti heti pitkospuiden jälkeen painamaan aivan pimeää kyytiä. Ojala
hyppäsi perään ja mukaan ehtivät vielä Tähti, Kittilä ja Visuri. En tuossa
vaiheessa tiennyt, että mikä ihme minuun iski. Yhtä-äkkiä olin alkaneella
polkuosuudella totaalinen pelinappula. En ollut fillarin päällä kuskin
paikalla, vaan pahasti kyytiläisenä. Helpoilla osuuksilla pidin watit hallussa
ja yritin ajatella positiivisesti. ”Jos Laajavuoren jalat kohta ilmestyvät,
niin saatan vielä saada tuon 15-20 sekunnin kaulan kurottua ihan perusajolla.”
Muita ei enää näy. Vaatimattomaan menoon syy ei vielä tiedossa. Kuva: T. Kivirinta
Heti seuraavaksi edessä oli Strava-kisaankin ennakkoon mainittu miljoonan
kiven polku. Kärkiviisikko katosi horisonttiin ja minun ajostani ei tullut edelleenkään
yhtään mitään. Kisan alkupuolella olin nähnyt, että Visurilla oli takarenkaan
pidon kanssa enemmän ongelmia kuin minulla ja nyt ukko menee aivan eri kyytiä
kuin minä. Tunkkailin ja tuskailin kivikossa vuorotellen. En päässyt mihinkään
ja takana alkoi vilkkua Sairasen Iiron hahmo. Kun miljoonan kiven polku vihdoin
loppui, olin aivan niitissä. ”Tämä jätkä lähtee ensimmäisen kierroksen jälkeen
kotio, pitäkää Nivalanne!”, kävi useampaakin kertaan mielessä. Heti purulla
huomasin kuitenkin syyn käsittämättömään ajokokemukseeni. Note to myself: älä
koskaan aja miljoonan kiven polkua molemmat iskarit lukittuna. No jopas! Vanha
kettu ei tajunnut tarkistaa ajon aikana, että onko iskarit auki. Huono
valmistautuminen, niitti ukko ja tuollainen moka fillarin kanssa – ”tämä äijä
lähtee todellakin kotio tämän ekan kierroksen jälkeen”. En meinannut pysyä
Sairasen kyydissä. Tai oikeastaan välillä pysyin helposti ja välillä olin
vaikeuksissa. Kierros oli pian ohitse ja jatkoin keskeytysajatuksistani
huolimatta matkaa toiselle rundille. Jos ajosta ei voi nauttia, niin ainakin
kurjuuden voi maksimoida, ajattelin.
Ajofiiliksestä yläfemmat? Ei tällä kertaa. Kuva: T. Kivirinta
Kärki oli ainakin 2,5 minuuttia karussa,
joskaan tuosta aikaerosta ei minulla ollut mitään tietoa. Tiesin vain, että
kuudes sija taitaa olla tämän päivän maksimitulos ja siihenkin pitäisi jaloissa
tapahtua jonkinlaista petrausta. Mentiin Sairasen kanssa kimpassa noin 10km
toista kierrosta, kunnes polkupätkät taas alkoivat. Olin juuri ottanut Gutzyn
kofeiinigeelin ja jaloissa alkoi tuntua taas vahvemmalta. Lähdin ajamaan
polkuosuutta rennon kovaa ja huomasin, että Sairanen jäi heti. Toimisto-olmi
oli muuttumassa taas pyöräilijä-olmiksi. Ajo alkoi kulkea paremmin ja paremmin
ja vähän ajan kuluttua edessä alkoi näkyä vihreää selkää. Tähti siellä
pyöritteli huolestuttavan rauhalliseen tahtiin. Pääsin nopeasti kantaan ja
kohteliaana kaverina Toni antoi pyydettäessä oitis tietä. ”Miljoona kiveä
väsytti minut.” Tähti tokaisi. ”Sama juttu, mutta jostain syystä nyt alkoi meno
maistua.”, ehdin vastaamaan ja jatkoin ajoani yksin. Miljoonan kiven
polkuosuudella en vieläkään loistanut, mutta harmikseni huomasin tiimikaveri
Pessin olevan siellä rengastöissä. Edelliset paikan ohittaneet eivät kuulemma
menneet kovin kaukana. Olin siis noussut sijalle 4. ja ajo oli muistuttanut
viimeiset 15 minuuttia ihan oikeaa kilvanajoa. Jo oli aikakin, kun kisaa oli
takana kuitenkin liki kaksi tuntia.
Ajo pirteämpää, Pessin hahmo näkyy taustalla. Kuva: T. Kivirinta
Viimeiselle kierrokselle lähtiessä
haaveilin etäisesti Visurin kiinni ajamisesta ja toisaalta vähän odottelin, jos
Pessi olisi tulossa vielä mukaan ja pystyttäisiin yhdessä tykittämään kova
viimeinen kierros. Noh, Pessiä ei koskaan enää kuulunut ja Joonaksen matka
olikin jäänyt ikävästi kesken kolmeen rengasrikkoon. Pyrin pitämään semivahvaa
intensiteettiä ja selviytymään maaliin mahdollisimman nopeasti. Maaliin oli
ehkä 7km, kun kuulin, että kärkeen eroa on 7 minuuttia. 7 minuuttia! Ojala oli
todella mennyt reitillä eläimellisesti. Karmeaa dominanssia, joka koostuu
vahvasta wattituuttauksesta tieosuuksilla ja timanttisesta polkujen
myllytyksestä. Kun (Henkalle jossain määrin heikompia) pitkiä nousujakaan ei
Nivalassa ole lainkaan, on meno tuollaista. Maaliin saavuttiin lopulta
järjestyksessä Ojala, Kittilä, Visuri ja allekirjoittanut. Minulla eroa kärkeen
oli tuo yli 7 minuuttia, Kustiin noin 2,5 minuuttia ja Visuriin 1,5 min.
Toimistotyöläinen
sai uskonvahvistusta omille näkemyksilleen. Totaalilepo vie minut kauaksi
maastopyöräilykisan ja kestävyysurheilun vaatimuksista. En ollut tähän kisaan
fyysisesti valmis ja oikeastaan pitää olla tyytyväinen, että kisan viimeisen
puolikkaan pystyin ajamaan sentään kelvollisesti. Jos oikein haluaa asian nähdä
optimistisin silmin, niin tämän mahalaskun jälkeen nyt on oiva paikka hakea
sitä nousuvirettä kohti Tahkoa ja erityisesti Tahko MTB:n kisapäivään. Siellä
onkin sitten viimeisen päälle megaluokan vastustaja vastassa, kun Vastarannan
Jukka ilmoitti viikolla ajavansa Tahkolla juuri 60km. Kaiken pitää toimia
heinäkuussa täydellisesti, jos mielin edes näennäisesti haastaa Jukkaa
Nilsiässä. Kaikkeni yritän, sen lupaan.