sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Pohkeet jumiin polkujuoksulla

Eilen lauantaina tuli vedettyä elämän toiseksi pisin juoksulenkkini. Suunnattiin tänne kotikisani, eli Aulanko MTB:n mahtaville poluille. 

Kotoa siirtymää on vain n. puoli kilometriä, joten reitille pääsee periaatteella: lenkkarit jalkaan ja menoksi. Sain tasaisen kaverin mukaan ja vietiin lenkki läpi melko stabiilia vauhtia. Koko kierros kerrytti matkaa n. 16,5km ja tämä juostiin 5:18/km keskivauhdilla. Keskisyke asettui pk:n ylärajoille (148), mutta totuuden nimissä pohkeet eivät olisi kestäneet tänään kovempaa vauhtia. Juoksut olivat olleet minimissä taas pari viikkoa ja iskutus tottumattomalle lihaksistolle on aina pieni shokki.

Reitti on kyllä hieno! Rehtiä maastoa ja mukavasti myös korkeuseroja. Nyt päivää myöhemmin on edelleen tiiliskivet pohkeiden paikalla - tänään uinnissa oli otettava pullari käyttöön ja vedettävä koko tunti täysin käsien varassa. Kävely on sellaista pingviinikävelyä.

Triathlon-projektissa keskiössä on ollut ja tulee olemaan uinnin kehittäminen. Vauhti on ollut paranemaan päin, mutta tekniset puutteet ovat vielä isoja. Uintisparraus, jota saan, on asiallista ja asiantuntevaa. Tässä tämä päivän uintisession loppupalaute: https://twitter.com/OMiettinen/status/592364993934434306?s=09

Lauantain juoksureitin datoja:

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kun liekki syttyi - vuosi 1997

Maastopyöräily vei allekirjoittaneen mennessään jo vuoden 1995 tienoilla, mutta ensimmäisen oikean maastopyörän sain ostettua "vasta" vuonna 1997. Koko elämän säästöt tililtä sileeksi ja pyörä alle. Tuolloin 13-/14-vuotiaana nassikkana tunteja ja kilometrejä kertyi päivittäin yllättävän paljon. Myös ajotekniikkaa hiottiin Mikkelin maastoissa päivittäin. Näin keväisin mieleen palaa tuo lapsuusvuosien uskomaton palo pyöräilyä kohtaan. Se on jotain, jota ei voi sanoilla kuvata. Hieno laji!

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kova treeni kestävyysurheilussa - voiko siitä nauttia?


Twiitillä lähdetään liikkeelle ja perään kirjataan vähän perusteluita. Monille tulee varmaan mieleen, että kestävyysurheilijat eivät edes tiedä, mitä kova treeni tarkoittaa. Tämä voi sinällään pitää paikkaansa, jos urheiluviikot ovat ainoastaan pitkää ja kevyttä treeniä. Kovaksi treeniksi itse luokittelen kovat intervallivedot, tai esimerkiksi 15-180 minuutin maksimivauhtituuppaukset. Kovaa treeniä en itse luokittele kivun perusteella. Minua treenissä kiinnostaa lähtökohdin maksimaalinen kehittävyys. Tämä on joskus kovaa treeniä, joskus jotain muuta. Tässä kuitenkin esimerkki kestyvyysurheilun yhdestä "kovasta treenistä": 

Kestävyysurheilu on perinteisesti hissuttelua. Mennään vähintään pari tuntia ja kovasta treenistä ei välttämättä voi puhua. Mutta kyllä, myös kestävyyslajeissa treenataan kovaa. Esimerkiksi pyöräilyssä kuskin anakynnys voi olla tehoissa 340w. Kun aletaan ajamaan vetoja, jotka ovat tehoiltaan 2-3x tuon.. eli 700-1000w ja mennään niin pitkää kuin pystyy - alkaa kehoon kertymään erilaisia tuntemuksia. Kokenutta kuskiakin nämä tuntemukset alkavat pian kangistaa. Treenannut kroppa on kuitenkin sellainen, että ei se välttämättä kipua tuota. Erityisesti, jos hapoista on tehty arkipäivää. Kivulta vältytään myös silloin, jos keukot eivät veny isommaksi kuin aikaisemmat maksimit. Kovaa fillarointi ei myöskään riko paikkoja, tai aseta niveliä ja jänteitä äärirajoille voimailulajeihin verrattuna. 

Kovaa treeniä voidaan vetää silti. Todella kovaa. Se, että annat kaikkesi ja menet vaikka 60km/h mittarissa viritetyn mopon ohi tuo kovan vauhdin tunnetta ja antaa adre-tyydytystä, vaikka oikeasti olet ihan nakit ja muusi jo minuutissa. Meidän lajeissa kokovartalomaitohappoilu ei ole välttämättä pois nautinnosta.. Olet nimittäin juuri nauttinut maksimivauhdista ja tiedät, että kehityt niin paljon kovemmaksi seuraavia treenejä ja kisoja ajatellen. Eli ei muuta kuin veto uusiksi. Palautellaan pari minsaa ja sitten uudelleen! Kerrankin saa latoa kovaa, jota varten on koko elämä treenattu. "Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, jos sitäkään."