tiistai 29. syyskuuta 2015

Maastoduathlon SM-kilpailu 2015 Iisalmi – triathlonkisat päätökseen voitolla

Kauden toiseksi viimeinen kilpailu käytiin lauantaina Iisalmessa. Maastoduathlonin SM-kilpailuissa reitit koostuivat vaihtelevista polkupätkistä ja ulkoilureiteistä. Radalla oleva kosteus toi sopivasti lisähaastetta jo muutenkin rankkaan lajiin. Tavoitteekseni olin asettanut urheilullisen suorituksen, joka tarkoittaa oman suorituskyvyn ulosmittaamista ilman laiskottelujaksoja. Tuloksellisesti korkean intensiteetin kisasuorituksella oli mahdollisuus taistella koko kilpailun voitosta.

Kilpailulajien rytmitys oli minulle vieras ja aiheutti pientä ajatustyötä optimaalista suoritustapaa pohtiessa. Triathlonissa pääsee uinnin jälkeen tuoreilla jaloilla pyöräilemään. Lauantain kisassa vedettiin kolme suoritusta kahdella lajilla ja uintiosuus olikin korvattu 7,8km maastojuoksulla. Kuinka usein olen juossut täysillä lämmittelyissä ennen pyöräilyä? Aivan oikein, en koskaan! Paperilla siis aivan mahdotonta myrkkyä minun jaloilleni, joita olen yrittänyt säästellä juoksutreeneiltä parhaan kykyni mukaan (edelleen tammikuusta lähtien viikoittaiset määrät pyörivät noin 30min/vko tasolla). Aloittavan maastojuoksuosuuden jälkeen oli vuorossa 15km maastopyöräily ja kilpailu kruunattiin vielä toisella juoksuosuudella, jolla oli pituutta 5,2km. Kilpailuun lähtiessä minulla ei ollut tarkkaa käsitystä optimaalisesta juoksuvauhdista, jonka jälkeen pääsisin pyörän päälle riittävän hyvissä voimissa. Näin ollen päädyin seuraamaan tilannetta ja erityishuomio kohdistui toisiin yleisen sarjan kavereihin. Vaikka tavoitteena olikin pitää koko kilpailun ajan kovaa intensiteettiä, niin suoranaiseen hölmöilyyn liki kahden tunnin suorituksissa ei ole varaa. Huippu-urheilijat pystyvät juoksemaan pahimmillaan itsensä sairaalaan jo 400m matkalla, joten kahden tunnin maksimiveto tällaiselle toimistotonttu-kilpakuntoilijalle oli täyttä utopiaa. Ana-kynnyksen hujakoilla oli mahdollisuus jaksaa maaliin saakka, mutta radikaaleja kynnyksen ylityksiä varsinkin tehojen puolesta oli vältettävä.

Juoksu 7,8km – aika 31.30 kärkitaistossa

Startissa vauhtia piisaa. Kuva: Tarja Kivirinta

Taktiikka toimi hyvin, vaikka Arton alun 3min/km vauhti meinasi säikäyttää. Onneksi vauhti tasaantui inhimillisemmille lukemille melko pian ja reitin polkuosuuksilla pääsin pudottamaan askelta myös pyöräilylihaksien varaan. Teknisesti juoksuni ei ole kaunista, mutta jos on tottunut istumaan satulassa 20 vuoden ajan, niin ”satulalla istutaan” myös juoksun aikana. Pysyin kärkiletkassa melko kivuttomasti, vaikka sliksipohjainen lenkkari olikin melkoisen niljakas mutapätkillä ja märissä juurissa. Oli vain katsottava tarkasti jokaisen askeleen paikka ja vältettävä turhaa energian tuhlausta hutiaskeliin. Heti ekan kierroksen loppupuolella alkoi jo tapahtua orastavia ratkaisuja. Koko lähtöporukan kärkeen viiletti Anjalan Liiton kovan luokan juoksumies Sami Maamela, joka päästettiin suosiolla menemään. Minä seurailin vähän aikaa Artoa ja Kallea, kunnes Arto pudotti inasen vauhtia ja päätin jatkaa hieman vauhdikkaammin eteenpäin (kellon mukaan purulla 3,20-3,30 vauhtia, mutapoluilla vauhdit selkeästi maltillisemmat). Ensimmäisen 2,6km jälkeen olin johtavaa Maamelaa ehkä 20 sekuntia perässä ja minun takana Arto ja Kalle olivat noin 10 sekunnin päässä. Toinen ja kolmas kierros noudattivat ensimmäisen kierroksen käsikirjoitusta ja 7,8km juoksun päätteeksi saavuin vaihtoalueelle koko lähdön toisena ja pahimpia kisakavereita minuutin verran edellä.

MTB-osuus 15km (sis vaihdot) – 53.19,19

Rose Thrill Hill - kisapyörä vailla vertaa!

Vaihtoalueella oli edessä tämän kesän ansiosta vähän tutummat rutiinit. Kesäkuun alussa olin vielä aivan toivoton vaihdoissa, nyt menee jo paremmin. Ensin läpimärät lenkkarit nopeasti jalasta, sitten fillarikypärä päähän ja hihna kiinni. Vauhdilla Laken kengät jalkaan ja boa-kiristyksellä kengät kiinni. Fillari mukaan ja juosten ulos vaihtoalueelta pyöräilyosuuden alkuun, josta nätti hyppy suoraan satulaan ja sitten vain watteja peliin. Kuuluttajalta kuulin, että olin kärkimies-Maamelaa perässä noin 1:20. Juoksuosuus tuntui jaloissa, mutta päivän ideana oli ajaa ana-kynnyksen tuntumassa huolimatta siitä, että mitä tuntemuksia jaloissa sattuu olemaan. Yritin käyttää voimaa vain silloin, kun voimankäyttö näkyy optimaalisesti loppuajassa ja turhaa hötkyilyä pyrin parhaani mukaan välttämään. Kokemuksesta tiedän (ja kaikkien muidenkin pitäisi tietää), että noin tunnin mittaisen pyöräilyosuuden ajan nopeimmin niin, että teen koko matkalla tasaisen suorituksen. Alussa on maltettava mieltä ja loppupuolella voi sitten kiristää vauhtia, jos voimia sattuu vielä olemaan. Kyseessähän onnistuessaan on klassinen negative split. Parin kilometrin ajon jälkeen pääsin Maamelan ohi ja siirryin samalla koko lähdön kärkipaikalle. Ajo sujui ihan mukavasti ja kisareitin aito maastopyöräily oli mieleeni. Reitti oli vielä kuin tehty ominaisuuksilleni ja ROSE-fillarilleni. Pidän ylämäistä ja nopeasta tai seminopeasta kivikkojumpasta kapealla polulla. Kisapyöräni on tuollaisella reitillä kuin kotonaan ja helpottaa reitin selvittämistä älyttömästi esimerkiksi 29er jäykkäperään verrattuna. Täysjouston ansiosta jumppakohtiakin voi ajaa satulasta tai satulan tuntumasta, jolloin tärkeää energiaa säästyy. Tämä on oleellista erityisesti triathlon ja duathlon-lajeissa, joissa eroja ja ratkaisuja tehdään vielä pyöräosuuden jälkeenkin. Pyöräosuus oli muuten ainoa osuus, jossa tankkasin energiaa ja nestettä kroppaan. Kolme geeliä ja pullolinen urheilujuomaa riitti, ettei mahassa vaan satu hölskymään liikaa viimeisellä juoksupätkällä.

Jumppapätkää, sopii minulle! Kuva: Tarja Kivirinta

Fillariosuudelle suunnittelemani tasainen vauhdinjako onnistui nappiin. Ajoin tasooni nähden kovaa, mutta pystyin pitämään samaa vauhtia jatkuvasti. Tätä tasaisen vauhdin tuntumaa tukee myös Stravassa näkyvä data, jonka mukaan kiipesin reitin alkupuolen ensimmäisen 2,5 minuutin pituisen nousun kolmeen kertaan vain 5 sekunnin sisään. En ollut juuri ennen Iisalmen kisaa ehtinyt pyöräilemään, mutta sain viimeisteltyä pyöräilyjalkaa torstaina Wattbiken päällä. Kyseinen 30 minuutin pikatreeni oli äärimmäisen tärkeä, koska kisan aikana tehojen käyttö tuntui tutulta ja alkuviikon höttöinen olo oli tipotiessään. Kierros kierrokselta ero taaksepäin kasvoi tasaisesti. Sinällään en ollut kisan aikana aikaeroista tietoinen, mutta minulla on melko hyvä tuntuma siitä, että milloin ajan Suomen mittapuulla riittävän hyvää vauhtia ja milloin joudun pudottamaan vauhdin mukavuusalueen puolelle. Pieniä pohjekramppeja lukuun ottamatta koko MTB-osuus meni varsin mallikkaasti. Viimeisellä kierroksella pudotin pikkuisen intensiteettiä ja ajelin vähän pienemmällä vaihteella helppoja osuuksia, jotta veri kiertäisi jaloissa suotuisasti juoksua ajatellen. Pyöräilyn päätteeksi kuulin olevani ”reilusti kiinni Suomen mestaruudessa”. Jalat eivät olleet enää tuoreet, mutta toisaalta lihaksisto oli paljon parempi kuin muutama viikko sitten Imatralla. Huolellisen ja puolinopean vaihdon jälkeen pääsin viimeiselle reilun vitosen juoksuosuudelle.

Juoksu 5,2km – 22.30,24

Mistä pidän kiinni... otan nuo peukut (pyöräilijä)! Kuva: Tarja Kivirinta

Pienet pohjekrampit ja toisen jalkapohjan kramppaaminen teki juoksun alusta vähän hassun oloista. Laukkasin kuin hevonen. Pysähtyminen ei onneksi tällä kertaa tullut mieleen, vaan päätin availla krampit ensimmäisellä polkuosuudella juoksemalla. Homma toimi hyvin suunnitelman mukaisesti ja jalkaterä oppi hyvin nopeasti, että kramppi ei voi vetää varpaita koukkuun jalkapohjan alle, jos jalalla astutaan jatkuvasti kivien ja juurien päälle ja askel rullaa aina varpaita osoittamaan ylöspäin. Ei mennyt kauan, kun myös pohkeet päättivät rentoutua suurempien repeilyjen sijaan. Muutoin ukosta alkoi olla vähän veto poissa ja ehkä ihan kovin kisatsemppikin oli jo laskenut. 2,6 km ennen maalia viimeiselle kiekalle lähtiessä kuulin vielä kuulutuksista, että tuossa menee tuleva Suomenmestari. Sain pidettyä vauhdin stabiilina ja väsyneellä hölkällä pääsin vääntäytymään maaliin loppuajassa 1.47.19. Kalle Kauppinen otti hopeaa reilut 4 minuuttia jääneenä ja Arto Lehikoinen pronssia saapuen maaliin kymmenisen sekuntia Kallen jälkeen.

Yhteenveto triathlonin debyyttikaudesta

Triathlonin puolen kilpailut ovat nyt tämän kauden osalta kisattu. Debyyttivuosi triathlon-lajeihin on ollut henkilökohtaisella tasolla menestys (tuloslista). Iisalmen voitto tarkoitti muun muassa sitä, että triathlonin puolelta on nyt meneillään neljän kilpailun voittoputki. Kaiken kaikkiaan vuosi on ollut melkoista tasapainoilua eri ominaisuuksia vuorotellen kehittäen. Vuosi sitten syksyllä olin liki juoksukyvytön ja pisin uintimatkani oli 200m todellista sekauintia. Ruuhkavuosista johtuen olen ehtinyt treenailla kuluneen vuoden keskimäärin noin 5,5h/vko. Tämäkin määrä näyttää töiden jälkeen perheen näkökulmasta siltä, että isä lähtee melko usein treenaamaan. Jos pieneltä 1,5- tai 3-vuotiaalta lapselta kysyy, että haluisitteko, että isä leikkii teidän kanssa enemmän, niin vastaus on aina iloinen ”joo!!”. Hyvä fiilis perheen kanssa tuo positiivista voimaa myös urheilun puolelle. Mieli levollisena kortisolit pysyvät alhaalla ja treeni tarttuu. Käytännössä urheiluun käyttämäni melko vähäinen tuntimäärä tarkoittaa sitä, että hyvää fyysistä perustasoa en voi pitää yllä, enkä voi treeniaikaa painottaa pitkiin peruskuntolenkkeihin. Tänä kesänä hyvän kunnon jaksot eivät ole kestäneet edes viikkoa. Olen hakenut aktiivisesti useita ”hyvän kunnon” päiviä, joita olen toivonut parhaani mukaan osuvan kisapäiville. Tällainen hyvän kisakunnon päivä on ollut mahdollinen noin kahden-kolmen viikon välein. Valtaosa kuluneen vuoden treeneistäni ovat olleet erityyppisiä hermotuksen kehittämiseen perustuvia harjoituksia ja kestävyyskuntoa olen joutunut hakemaan välillä jopa pelkästään mentaalipuolen tempuilla. Treenijumia ei ainakaan näillä tunneilla pääse syntymään ja näin olen päässyt tuoreilla lihaksilla ja nousuvireessä moniin startteihin. Näyttää siltä, että oikeat urheilulliset ajatukset ovat omiaan nostamaan kehon valmiuksia kestävyyssuoritukseen, vaikka oikeat pitkät fyysiset kestävyystreenit olisivatkin jääneet vähän rästiin viimeiseltä kahdeksalta vuodelta. Ehkäpä tässä olisi jo seuraavan blogitekstin aihetta…

perjantai 11. syyskuuta 2015

Loppuvuosi kisojen osalta selvillä

Harvinaisen simppeli loppuvuosi edessäpäin urheilurintamalla. Pitää olla kunnossa vain kahtena päivänä ja kahdella paikkakunnalla. 26.9. Iisalmessa ja 18.10. Oulussa. Simppeli sinällään, mutta omalla tavallaan haastava setti. Mukana kulkee tietenkin uintiprojekti. Siitä lähdetään, että kesällä 2016 Olmi ui aivan eri tasolla kuin tämän kauden vesillä. Mahtava homma, että kauden ollessa näinkin pitkällä paloa tekemiseen piisaa yhä edelleen. "Talvikauttakin" odotellaan jo hyvillä fiiliksillä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Maastotriahtlonin SM-kilpailu 5.9.2015 Imatralla - voitto!


Syksyn yksi päätavoite oli tehdä nappisuoritus maastotriathlonin SM-kilpailuissa Imatralla. Tavoite täyttyi parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt on samanaikaisesti cyclocrossin, XCE ja maastotriathlonin Suomen mestaruudet hallinnassa. Kaikki mitä ukosta oli ulos otettavissa, puristettiin Imatralla suoritukseen. Radikaalein osuus oli viimeinen laji, eli 10km maastojuoksu vähillä juoksutreeneillä ja pahasti krampissa olevilla jaloilla. Onneksi maastopyöräosuus meni suunnitelmien mukaan erittäin vahvasti.

Maastotriathlonin SM-kisan taktiikka oli minulle selvä jo viikko ennen starttia.
  • Uinnissa oli vain päästävä rantaan ilman stressiä ja väsymystä. Aikaeroilla ei ole mitään väliä
  • Onnistuttava nopea vaihto pyöräilyyn
  • Riskillä maksimiveto pyörällä, ensin aikaeroa kiinni kuroen ja lopulta omaksi eduksi ajaen
  • Onnistuttava nopea vaihto juoksuun
  • Juoksu pelkällä henkisellä kantilla pakettiin – välittämättä yhtään siitä, että miltä jaloissa tai kropassa tuntuu
Tällä taktiikalla kisaan oli helppo lähteä. Periaatteessa pistin ihan kaiken maastopyöräilyn varaan. Olin treenannut viimeiset viikot maastopyöräilyä ja luotto omaan tekemiseen oli vahva. Edellinen 10km juoksulenkki oli toukokuulta, joten sen varaan ei voinut odotuksia ladata. Kun ei ole odotuksia, ei ole stressiä. Stressin poistaminen uintiosuudelta toimi myös mainiosti. Aikaeroilla, tekniikkamurheilla tai suunnistusongelmilla ei olisi mitään väliä. Piti vaan päästä rantaan ja maallisiin lajeihin mahdollisimman tuoreena.

Ennakkoon olin merkannut muutaman kovimman vastustajan. Gisle Sjöberg, Jiri Vilppola ja Sami Kiehelä ovat jokainen triahtlonissa 4:15-4:30 puolimatkan menijöitä. Gisle on vielä äärimmäisen mahtava uimari ja lisäksi vahva pyörällä ja juosten. Jiri painoi puolimatkan Joroisissa 4:16 aikaan ja on tasaisen kova kaikissa lajeissa. Samilla on tunnetusti hyvä kyky edetä maastossa järvestä nousun jälkeen. Koko kolmikko oli siis äärimmäisen kovia kestävyysurheilijoita. Minun valttini oli pelkästään vahvassa maastopyöräilyssä ja siinäkin olen parhaimmillani 2min pituisissa suorituksissa.

18-asteinen raikas Saimaa oli mahtava uintivesi. Kilometrin uintiosuuden kääntöpaikka tuntui olevan kovin etäällä, mutta en huolehtinut siitä sen enempää. Lähtötorven kajahdettua lähdin rennosti kauhomaan eteenpäin. Märkkäri ei tainnut olla ihan kohdillaan päällä ja tuntui keräävän jonkin verran vettä sisäänsä jarruttamaan. Suunnistus poijuille vei jalkoja turhan syvälle ja eteneminen oli verkkaista. Sykkeet pidin kuitenkin alhaalla ja pääosin keskityin puhaltamaan ilmat pihalle veteen. Sisäänhengitys kyllä hoituu, kun keuhkot ovat riittävän tyhjät. Kääntöpaikalle polskiminen vei aikansa ja vihdoin pääsin kääntämään suunnan kohti rantaa. Matkaa oli vain tolkuttomasti ja suunnistuspoijuja vain yksi siellä 500m päässä. Uinnin jälkimmäinen puolikas ei tainnut minulta mennä ihan optimaalista linjaa, koska koukkasin vahvasti järven selän kautta suunnistuspoijulle. Kauhoin yhä vain ja odottelin, että vihdoin sain jalat osumaan rantaan. Kuulin heti vedestä noustessani, että ero kärkeen on 6 minuuttia. Iso ero, mutta suunnitelman mukaan, asialla ei ollut mitään väliä. Minun kisani oli vasta alkanut.
Vihdoin uinti ohitse, 6 minuuttia kärjen jälkeen. Kuva: Heimo Hellsten

Otin märkkärin pois heti vedestä noustessa. Märkkäri kainalossa pingoin vaihtoalueelle pyörän luokse. Kypärä päähän, Laken ajokengät jalkaan ja boalla molemmat kengät samaan aikaan kiinni. Fillari talutukseen ja cyclocross-asenteella kohti pyöräilyn aloitusviivaa. Hagqvistin Antti kuulutteli, että yleisö odottaa minulta kovaa maastopyöräilyosuutta. Hyppäsin Rosen päälle ja sitten mentiin. Edessä oli 38km fillariosuus Imatran maastoissa. Kiehelän Samin sain kiinni kilometrin ajon jälkeen. Maastoon kääntyessämme huomasin, että Sami tippui samalla hetkellä peesistä. Ohittelin muita kisaajia heti ensimmäisillä kilometreillä. Porukalle iso kiitos siitä, että ohitteluhuutoihini sain tilaa todella kohteliaasti. Vihdoin noin 6km kohdilla näin Jirin selän edessäni ja pääsin kuittaamaan hänen ohitseen rantapolulla. Pudotin samassa rytäkässä ketjuni ja jouduin vähän pysähtymään ketjua nostamaan. Oli tehtävä Jiristä toinen ohitus 150m myöhemmin. Kysäisin ohittaessa Jiriltä, että monta kaveria on vielä edellä. ”Yksi pitäisi olla”, Jiri vastasi. Gislehän siellä oli vielä karkuteillä.

Maastopyöräreitti oli aitoa maastopyöräilyä. Mahtavaa polkua ja hyviä pieniä mäentöppäreitä. Pidin ajossani yllä kovaa intensiteettiä ja wattia meni tantereeseen niin kuin kunnon maastopyöräilyssä pitääkin. Polkematta ei vaan pääse mihinkään. Neljänä kierroksena ajettu fillariosuus oli oiva mahdollisuus tehdä asioita koko ajan paremmin ja paremmin. Jokaisella kierroksella yritin jarruttaa mutkissa vähemmän kuin edellisillä kierroksilla. Jokaisessa kivikossa yritin löytää nopeamman linjan kuin aikaisemmin. Hain jatkuvasti optimaalista ajoa. Homma pysyi hyvin hanskassa. Tuttu pyöräosuus oli myös ainoa osuus, jossa olin päättänyt täyttää energiavarastoja kisan aikana. Otin Gutzyn geelejä 1kpl/kierros ja mukana pyörässä oli myös 0,7l pullo urheilujuomaa. Energiaa oli saatava niin, että vatsa on kuitenkin riittävän tyhjä juoksuosuudella.

Toista kierrosta oli ajettu noin puoliväliin, kun näin edessä Gislen selän. Kaverin ajosta näki nopeasti, että hän tulee olemaan tänään päivän nopeimpia pyöräilijöitä. Pääsin Gislestä nopeasti ohi ja en ajatellut jäädä siihen sen pitemmäksi ajaksi palloilemaan. Pyöräosuutta oli ajettu n. 16km, kun olin koko kärjessä. Käytännössä kisani alkoi vielä tässä vaiheessa kertaalleen. Fillaroinnin loppumatka olisi aikaa takoa eroa tulevaa maastojuoksua ajatellen. Toinen kierros sujui lopun osalta hyvin ja samoin kolmas kierros meni lävitse hyvällä intensiteetillä. Kovaa ajaminen maastossa vaatii paljon energiaa. Olin jo kolmen kierroksen jälkeen ajanut yli 10 minuuttia toisia kovempaa. Jalkaa alkoi painaa melko paljon viimeiselle kierrokselle lähtiessä. Aloin siinä vähän huolestua juoksusta. Loppuun ajettuja jalkoja ei oikein saa palautettua juoksukuntoon puolikovallakaan maastopyöräilyllä. Niinpä otin vain isoimmat tehot pois viimeiseltä kierrokselta ja muutoin annoin mennä samaan tapaan kuin aiemmat kierrokset. Neljän pyöräilykierroksen ajat kertoivat tasaisen kovasta suorituksesta. Nopein kierros oli vain 45 sekuntia nopeampi kuin hitain kierros! Kolme kierrosta neljästä olivat myös nopeampia, kuin Imatra MTB:n voittajan ajat samalla 8,5km pätkällä tältä vuodelta. Tarkkoja aikaeroja tietämättäni pääsin suuntamaan kohti juoksuosuutta. Jonkin verran tietenkin osasin aikoja päässäni hahmotella. Jos saan 1,5 kierroksen matkalla 6min kärkeä kiinni, niin ehkä viimeiset 2,5 kierrosta toisivat vähintään 6min karkumatkan juoksuun…
Pyöräily takana 14 min muita nopeammin. Kuva: Heimo Hellsten

Kuulutuksen mukaan olin vahvasti kiinni kisan voitossa, kun saavuin vaihtoalueelle. Kypärä päästä, ajokengät jalasta ja pyörä telineeseen. Lenkkarit jalkaan ja lippis päähän ja menoksi. Kramppaavat etureidet, pohkeet, lähentäjät ja vatsa vaikeuttivat menoa melkoisesti. Vaivoin pääsin rannasta ensimmäisen mäen ylös. Jalat eivät olleet yhtään juoksutuulella. 10km maastojuoksu ja kroppa oli käytännössä juoksukyvyttömässä kunnossa! Mutta SM-kisassa mennään maaliin keinolla millä hyvänsä. Kilometrin jälkeen päätin vähän pysähtyä ja yritin venyttää jumeja vähän auki. Takareisien venytysyritys kariutui polvien suoristuttua ja etureisien ottaessa heti kiinni kramppiin. Etureisien venytyksen päätin sitten tehdä kyykistymällä. Suunnitelmana oli kyykkyyn ja ylös. Kyykkyyn kyllä, mutta ei ylös näillä jaloilla! 9km matkaa maaliin ja olen jumissa kyykyssä! Nyt saa olla etua sitten minuuttitolkulla, että homma hoituu kotiin. Konttaamisen kautta pääsin vaivoin ylös ja päätin, että seuraavan kerran mietin mitään tällaista kyykkäystä maalissa.
Juoksussa työpäivän tuntua - ei sitten mihinkään ilman kunnon käskystystä. Kuva: Heimo Hellsten

Reitin jyrkät nousut ja laskut olivat lihasongelmille myrkkyä. Varsinkin laskuissa olisi pitänyt päästä rennosti rullaamaan reisilihaksia vasten, mutta lihakset olivat täysin lukossa. Myös pohkeet ja sääret olivat lukossa. Alamäissä otin iskut vastaan jalkaterällä, pätkällä pohjetta, lonkilla ja alaselällä. Meno oli aivan kaameaa kiemurtelua. Toiveet 4min vauhdista tuntuivat toivottomilta. 2,8km kohdalla oleva järjestäjien huoltoteltta tuntui olevan ikuisuuden matkan päässä. Toisaalta teltan näkyminen oli myös mahtava juttu. Käytännössä 1/3 juoksusta oli taisteltu. Tein totaalisesti omaa juoksua. Vaikka aikaerot olisivat kiinnostaneet, niin niillä ei ollut mitään väliä. Minä en olisi päässyt enää sekuntiakaan kovempaa. Toivoin vain, että homma pysyy yhtään kasassa maaliin saakka. Jalat olivat niin huonossa kunnossa, että jokainen juoksuaskel rikkoi lihaskudosta aina vain lisää. Ala-asteen aikainen vatsaan pistäminen ja juoksun lopettamisen kipu oli ehkä 10% tämän juoksun kiputuntemuksista. Mutta suunnitelman mukaan mentiin eteenpäin. Tuntemuksilla ei ole väliä, jos jalat vain liikkuvat. Vain maaliviivalle pääsyllä oli merkitystä.

5km juoksun jälkeen kuulin isältäni, että olin lähtenyt juoksuosuudelle 8min karkumatkalla. Juoksuvauhtia oli pahasti kadoksissa ja en tiennyt kuinka hurjasti takaa tulevat kirivät eroa kiinni. Tuntui, että olisin edennyt kävelyvauhtia. Todellisuudessa ensimmäinen vitonen taittui n. 21 minuutissa, mikä on paljon parempi aika kuin uskoin. Toisen kierroksen juoksun jaoin mielessäni kolmeen osaan. Ensin oli päästävä huoltoteltalle, sen jälkeen oli selvittävä kaksi todella jyrkkää mäkeä ja loppuosan helpompi osuus oli juostava edettävä 4min/km vauhdilla maaliin, vaikka konttaamalla! Viimeisellä kilometrillä en voittoa suostuisi enää päästämään käsistä. Kroppaan koski, mutta suunnitelma pelasi. Alamäissä taiteilu meni jo melkoiseksi, koska oikeastaan koko alakroppa oli poissa pelistä. Jollain kantapään takanurkalla sain otettua iskuja vastaan ja laskin lantiota alaspäin, vähän kuin istuisin juostessakin satulassa. Pieni pyöräilyhenkinen juoksu mahdollisti ylämäkiosuuden läpäisyn ja pääsin juoksuaskeleella loppuosan helpommalle osuudelle. Kilometri enää maaliin ja oli loppukirin paikka. Pitkillä suorilla katsoin vielä taakse, ettei vaan ketään kisakaveria näy lähettyvillä. Maalin häämöttäessä asia varmistui, voitto tulee. Yleisen sarjan triathlonlajin Suomen mestaruus depyyttikesänä!
Ukko ja jalat valmiit - 10km kerran kesässä sattuu! Kuva: Heimo Hellsten

Maalissa erot olivatkin lopulta yllättävän suuria. Gisle saapui liki 10 minuuttia minun jälkeeni maaliin. Sami tuli kolmantena 15 minuuttia maaliintuloni perään. Jiri oli ihan heti Samin perässä liki samalla loppuajalla. Muut taisivat jäädä lähemmäksi 20 minuuttia. Näemmä juoksu oli vaikeaa myös muille, tai ehkäpä muut eivät suostuneet niin pitkään treenivapaaseen lihasvaurioiden kanssa kuin minä.
Tuore kisa-analyysi Gislen kanssa maalissa. Kuva: Heimo Hellsten

Loppuaika 2.40:53 oli minulta tällä radalla ehdottomasti nappisuoritus. Veto oli fyysisesti hyvä, mutta erityisen iloinen olen siitä, että pää toimi juuri niin kuin olin toivonut. Saa nähdä, milloin olen seuraavan kerran kisakunnossa tänä syksynä.

torstai 3. syyskuuta 2015

Kilpailuun valmistautuminen – ajatusluokittelun kautta oikeaan kisavireeseen


Olen useissa kisaraporteissani ja blogiteksteissäni painottanut korvien välin merkitystä kilpailun suorituskyvyssä. Ajattelin nyt avata aihetta hieman laajemmin, mutta kuitenkin tiivistäen, hyvin maanläheisesti ja maalaisjärkeä seuraten. Aihe on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä. ”Kohtalaisen kilpailuhenkinen maastopyöräilijä” on lukenut kuvaustekstissäni vuosikausia. Kilpailuhenkinen -sana tuo minulle ajatuksen kaverista, joka syttyy erityisesti kilpailuissa – hän rakastaa kilpailemista. Jos hän rakastaa kilpailemista, se kuulostaa siltä, että hän lähes poikkeuksetta onnistuu kilpailuissa saavuttamaan tavoitteensa. Kuvausteksti ei ole sattumaa. Jokaisessa kilpailusuorituksessani minua kiinnostaa sen tietyn hetken urheilupotentiaalin maksimaalinen hyödyntäminen. Uskon vahvasti siihen, että urheilija voi kehnommilla fyysisillä ominaisuuksilla pärjätä fyysisesti paremmilleen pelkästään sillä, että hän osaan hyödyntää kropan potentiaalia tehokkaammin kuin joku parempikuntoinen. Puhutaan siis henkimaailman asioista.

Henkimaailman jutut eivät ole välttämättä helppoja. Optimaalisen kilpailusuorituksen henkisen puolen kokonaisuuden toistaminen seuraavassa kilpailussa voi olla äärimmäisen vaikeaa, vaikka puhutaan yhdestä ja samasta henkilöstä. Ainakin allekirjoittaneella kaikkien päähän ilmestyvien ajatuksien kokonaisvaltainen hallinta ei meinaa onnistua sitten millään. Realistina olen päätynyt valitsemaan helpon ja toisaalta kisasuoritukseen positiivisesti vaikuttavan tason.

Minulle tämä on tarkoittanut sitä, että hallitsen kisaan valmistautuessa stressitilojani luokittelemalla päähän tulevia ajatuksia. Minun päähäni ilmeneviä ajatuksia olen luokitellut niiden aiheuttaman stressin perusteella ja nimenomaan kilpailusuorituksen näkökulmasta. Näitä ajatusluokkia on kolme, eli ajatukset:  
  1. jotka aiheuttavat kilpailusuoritusta edistäviä stressitiloja
  2. jotka aiheuttavat kilpailusuoritukseen negatiivisesti vaikuttavia stressitiloja
  3. jotka ovat nollaluokkaa, eli merkityksettömiä kisasuorituksen kannalta
Ajatuksia voi hallita aktiivisella ajatustyöllä. Yritän omalla valmistautumisjaksollani päästää ajatuksiini kilpailusuoritusta edistäviä ajatuksia luoden hyödyllisiä stressitiloja ja toisaalta pyrin pitämään negatiivisesti vaikuttavan stressin kokonaan poissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on asioita, joita suostun ajattelemaan ja asioita, joita en suostu. Perhe lähipiirissä on kisa-aamuina varmasti huomannut varsinkin ajattelukiellossa olevien asioiden olemassaolon. On huomioitava, että homma yltyy kovin rankaksi, jos ajatuksia kertyy päähän solkenaan ja jokaisen yksittäisen ajatuksen kohdalla joutuu tekemään päätöksen, että otanko ajatuksen jatkokäsittelyyn, vai asetanko karanteeniin pääkopan ulkopuolelle. Onneksi maailmassa on paljon ajatuksia, jotka kuuluvat ns. nollaluokkaan, että niillä ei juurikaan ole positiivista tai negatiivista vaikutusta kilpailutilanteen läpivientiin. Nollasummapelin keinoja on monia, joista toiselle sopii toinen touhu ja toiselle toinen. Joku kuuntelee musiikkia, toinen lähtee kalastamaan, kolmas huoltaa kisakaluston kiiltäväksi ja neljäs voi tehdä vaikkapa rubikin kuutiota.

Minimivaatimuksena henkisen puolen valmistautumiselle voisi pitää esimerkiksi sitä, ettei ainakaan ajatuksillaan aiheuta fyysisten ominaisuuksien alisuoritusta kilpailutilanteessa. Maalaisjärjellä alisuorittamisen tasoon ajautuu sillä, että päästää korvienväliin ja/tai kehoon lähtökohtaisesti kilpailusuoritukseen negatiivisesti vaikuttavaa kuormitusta. Ajatustenhallinta menee niin sanotusti päin prinkkalaa. Selkeästi parempi vaihtoehto on elää kilpailuun saakka nollaluokassa, eli touhuilee asioita, joilla ei ole negatiivista, mutta ei juuri positiivistakaan vaikutusta kisasuoritukseen. Luultavasti aika moni meistä valmistautuu tismalleen näin kisaan, eli pyrimme pitämään kisan poissa mielestä ihan loppuun saakka. Tämä voi olla myös tietoinen valinta siinä mielessä, että omasta kokemuksestaan urheilija tietää tekevänsä joskus vääriä ratkaisuja latautumisajatuksiensa kanssa. Tällöin urheilija on ensin ajatellut jonkin ajatuskombinaation toimivan maksimisuorituksen löytämiseksi, mutta kilpailusuoritus onkin ollut jotain täysin muuta. Latautuminen on mennyt pahasti ylitse tai urheilija on voinut stressata itsensä muuten vain pois pelistä. Itse asiassa tilanne on jo melko hyvä, jos urheilija on tajunnut voivansa aiheuttavan ajatuksillaan hallaa urheilusuoritukseen ja nyt pitäytyy suoritusta haittaavasta ajattelutyöstä. Mitään sellaista, joka ei edistä tai pidä yllä kisasuoritusta, ei ole syytä tehdä juuri ennen kilpailutapahtumaa.

Parempia vastaan kisaillessa nollatason ajatuspeli ei kuitenkaan riitä. Mikäli haluaa esimerkiksi kestävyyslajeissa taistella tasaväkisesti fyysisesti parempiaan vastaan, on latautumisen kautta päähän ja kroppaan löydettävä perustason kilpailusuorituksen ylitykseen piiskaavia stressitiloja. On selvää, että alisuorittaminen ei tällöin tule kysymykseen, eikä nollapelikään ole riitä (ellei kaikki vastustajat kilpaile alisuorittavana). Ajatuspelin hallitsevat urheilijat osaavat löytää sopivat ajatukset, joilla suoritus onnistuu lähes kerta toisensa jälkeen. Kisoissa on sauma tehdä perustason ylittäviä suorituksia. Seuraavassa joitain esimerkkejä päässä pyöritettävistä ajatuksista:

  1. Esimerkki: Triathlonistin pieni huoli omasta uintiosuudesta voi sparrata keskittymään napsun verran parempaan uintitekniikkaan ja pitämään alkuvauhdin sopivasti kynnysvauhdissa ja rantautuminen tapahtuu omaan tason nähden hyvässä ajassa (negatiivinen ääripää: sohellus jatkuu, toivotaan ihmettä, peesataan kärkiuimaria ja levätään kajakin reunalla 10 minuuttia). 
  2. Esimerkki: Maastopyöräilijä saattaa juuri riittävästi huolehtia renkaidensa kestävyydestä, jolloin hän keskittyy polkemaan kovaa renkaisen kannalta turvalliset paikat ja osaa tarkkailla juuri teräviä kiviä riittävällä tarkkuudella päästen maaliin ongelmitta (negatiivinen ääripää: 30min starttiin ja renkaat vaihtoon litkuttamalla tottakai, ei löydy mistään, syke 180 ja verenpaineet maksimissa jo ennen starttia. Rengas menee rikki ekalla vitosella ensimmäiseen kiveen, kotimatka noituen alkaa).  
  3. Esimerkki: Sopiva huoli omasta jaksamisesta saattaa johtaa siihen, että urheilija kerrankin kuuntelee aidosti omia tuntemuksiaan, ei sorru turhiin energian hukkaamiseen johtaviin tyhmyyksiin kisan aikana. Lisäksi hän saattaa pitää paremmin huolen juomahuollosta ja kisan aikaisesta ravinnosta (negatiivinen ääripää: minulla ei ole mitään mahdollisuuksia, luin netistä, että treenaan liian vähän. Häviän pelin jo tässä vaiheessa, tästä tuleekin lenkki johon ei tarvitse panostaa millään tasolla).
Ajatuksien otanta esimerkeissä on hyvin suppea. Tarkoitus oli antaa esimerkkejä aiheista, jotka voivat aluksi tuntua negatiivisesti vaikuttavilta ajatuksilta, mutta onkin käännettävissä kisatilanteessa osaksi nappisuoritusta. Mainittujen kolmen ajatuksen lisäksi ajatuksia on tarjolla satoja, ellei tuhansia. Kaikkea ei voi hallita, mutta top5 vaikuttavimmat ajatukset -listan kanssa saattaa löytää kisavauhtiin jo uutta ruutia.  

Mielenkiintoinen näkökulma on myös pohtia omaa käyttäytymistä tilanteissa, jotka eivät ole ennalta suunniteltuja. Kuinka kilpailusuorituksen käy, jos kisapyörän ketjut ovat poikki 15min ennen lähtöä? Mitä tapahtuu kisasuoritukselle, jos viikkotempossa tulee kesän huonoin ajo vain kolme päivää ennen päätapahtumaa? Meneekö urheilija näistä kipsiin, vai johtaako esimerkiksi mainittu viime hetken ketjurikko lopulta siihen, että suuremmat negatiiviset asiat pysyvät pääkopasta poissa ja ajatukset ovat juuri sopivan yksinkertaisella tasolla viimeiselle vartille ennen suoritusta. Haet autosta liittimen, korjaat ketjun ja olet onnellinen, että pääsetkin starttaamaan. Päätät tehdä kaikkesi, että maalissa loppuaika on kohdallaan.

Minulla on oiva mahdollisuus taas treenata omaa latautumistaitoani tulevana viikonloppuna. Lauantaina edessä on maastotriathlonin SM-kisa Imartalla. Kilometrin uintimatka, 40km maastopyöräily ja 10km maastojuoksu vie minut varmasti mukavuusalueen ulkopuolelle. Optimaalinen suorituskyky edellyttää suurin osin myös optimaalista pääkopan toimintaa ja latautumista. Lauantaina Imartalla nähdään kuinka tämä onnistui!