maanantai 28. helmikuuta 2011

Talvipyöräilyä Ahvenistolla

Digipokkarilla kuvattu video talvipyöräilystä Ahvenistolla 27.2.2011. Maastossa sitä ajellaan taas XC:tä. Valitettavasti vauhti ja vaaralliset tilanteet puuttuvat täysin.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Harjoitusfilosofiani – Osa III – oma harjoitteluni 1/2

Unelma-ammattini on pienestä pojasta lähtien aina ollut ammattiurheilija. Valitettavasti en ole kuitenkaan koskaan voinut panostaa tähän suurimpaan intohimooni aivan kaikkea. Realistisesta luonteestani johtuen en ole voinut tavoitteissani olla niin itsekeskeinen, että olisin seurannut sokeasti unelmaani vaarantamalla tulevan perheeni toimentulon sillä, että rajojeni löytymisen jälkeen olisin jäänyt aikanani aivan tyhjän päälle.

Urheilu on kuitenkin aina ollut päivittäisessä tekemisessä minulle aivan valtavan tärkeää. Alle kymmenen vuoden ikäisestä lähtien päivien vapaa-ajat ovat menneet enemmän tai vähemmän urheilun merkeissä. Pikkupoikana harrastetut sadat ja tuhannet tunnit eri lajien parissa on luonut hyvän pohjan aikuisiän pyöräilylle. En ollut ala-asteella erityisen lahjakas liikkuja, mutta ehkäpä sitäkin sitkeämpi. Ensimmäisen Savonia-hiihtoni (40km) hiihdin ollessani 8 tai 9-vuotias. Halusin aina kaikissa lajeissa koulujenvälisiin kilpailuihin ja liikuntatunneilla halusin olla kaikissa lajeissa mahdollisimman hyvä. Pyöräily vei minut mennessään 13-vuoden iässä, sen jälkeen olen halunnut olla aina vain parempi pyöräilijä.

Pyöräilijän harjoittelu minun tyylilläni:

En ole ikinä rytmittänyt harjoitteluani tarkasti. Mikään aika viikosta, kuukaudesta tai vuodesta ei ole ollut sellainen, etteivätkö lenkit voisi olla pitkiä tai vaihtoehtoisesti intervalleja sisältäviä. En harjoittele nykyään, niin kuin en tehnyt lapsena/nuorenakaan, massiivisia tuntiharjoitteita.

Peruskuntoharjoittelun merkitystä ei kuitenkaan sovi lainkaan vähätellä. Minulle peruskuntoharjoittelu on kahdessa mielessä tärkeää. Rauhallisesti ajetut/hiihdetyt tunnit mahdollistavat kovien treenien ja kisojen ajamisen huippukuntoon pääsemiseksi. Toinen tärkeä seikka on rasvojen energiasaannin tehostaminen ja ylläpito. Kovassakaan kunnossa ihminen ei pääse mihinkään ensimmäisen 1,5 tunnin jälkeen, jos energiansaanti rasvoista ei toimi.

Ärsykeriippuvaisen kehoni johdosta tarvitsen jatkuvaa harjoittelua. Tämän olen huomannut siinä, että jo parin tai kolmen päivän tauko aiheuttaa urheiluuni merkittäviä ongelmia. Minun elimistöni kehittyy nopeasti ärsykkeistä, mutta samoin se rapistuu hetkessä ärsykkeiden vähentyessä. Jos satun lepäämään viikon verran ilman harjoittelua, menee minulta ainakin viikko siihen, että urheilu onnistuu sillä tasolla, minkä olin saavuttanut ennen lepojaksoa.

Niinpä lähtökohtaisesti ajattelenkin seuraavasti: ärsykkeitä voi aina antaa mielensä mukaan, koska elämään tulee väistämättä erilaisia lepojaksoja. Näitä aiheuttavat muun muassa seuraavat tekijät:

- ihminen on perusolemukseltaan laiska (esimerkit: 1. lähden kovaan treeniin, treenin jälkeen voi itseltään kysyä; teinkö kovissa vedoissa kaikkeni? –harvoin vastaus on: ”kyllä varmasti” 2. Joskus työpäivän perään nukahdan sohvalle ja treeni jää siltä päivältä kokonaan tekemättä)
- ajankäyttöongelmat (työt on tehtävä, ruokaa syötävä, perhe- ja kaverisuhteita on pidettävä yllä)
- talven kovat pakkasjaksot/ huonot ajokelit kesällä aiheuttavat väistämättä lepojaksoja

Harvoin harjoitteluni on täysin ongelmatonta. Aikataulutuksen ohella myös harjoittelun ainainen vapaamielisyys syönee väistämättä vankkaa perustyötä, jota pyöräily yleensä vaatii. Minulla ei ikinä ole ollut itselleni selkeää harjoitteluohjelmaa. Tästä johtuen minulle ei ole kertynyt myöskään koskaan selkeää kokonaista treenivuotta, jolloin tekeminen olisi ollut jatkuvaa ja loogista. Onnekseni mutu-tuntuma on ainakin tähän mennessä toiminut vielä hyvin.

Tämä teksti venähtää jälleen liian pitkäksi. Niinpä tämä jää oman harjoitteluni ensimmäiseksi osioksi. Toinen osa saa luvan sisältää selkeämpää ajatusta harjoitteluni vuosirytmistä (tai sen puuttumisesta).

tiistai 15. helmikuuta 2011

Uusi kisa-auto etsinnässä

Vaikka olen ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen kulkupeliini (VW Vento vm -95, on muuten mieletön pyörien kuljetuskapasiteetti!) kilpailuihin ajellessa, olen nyt tullut siihen ajatukseen, että ehkäpä autopuolellakin on aika ottaa se seuraava askel.

Etsinnässä on taloudellinen, sopivan sporttinen, mutta tilava peli. Sillä sitten olisi tarkoitus kiertää ympäri Suomea kilpailuissa tulevien vuosien ajan. Saa nähdä pääsenkö lähiaikoina esittämään jotain uutta myös tältä rintamalta.

torstai 10. helmikuuta 2011

Harjoitusfilosofia – Osa II – ärsykeajattelu

Oman harjoitusfilosofiani olen ristinyt ärsykeajatteluksi. Sinänsä asiassa ei varmaankaan ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta tässä vuosien varrella minulle on muodostunut melko vahva näkemys omasta henkilökohtaisesta kehittymisestäni.

Niin kuin taustoista kirjoittaessani kerroin, massiivisia harjoitustuntimääriä en ehdi arkielämän kiireistä johtuen keräämään; vuositasolla 400 tunnin ylittäminen ja viikkotasolla 15 tunnin ylittäminen on jo poikkeuksellista.

Toisaalta olen usein miettinyt, että onko minun kilpailuihin valmistautuessa harjoiteltava ajamaan kilpailumatka mahdollisimman kovaa, vain tuplasti pitempi matka aivan tyhjäkäynnillä. Olen aina ajatusprosessin jälkeen kallistunut ensin mainittuun vaihtoehtoon.

Mitä sitten tällä ärsykeajattelulla tarkoitan?

Ärsykeajatteluni perusteesit:
1. Aikuinen ihminen, eli minä, kehityn lähes ainoastaan erilaisten ärsykkeiden kautta
2. Ärsyke on (joko fyysinen tai mentaalinen) asia, tapaus tai toimi, joka aiheuttaa ihmiskehossa adaptoitumisprosessin. Adaptoitumisprosessi tapahtuu, kun kehon nykyinen taso tietyllä osa-alueella (kestävyys, voima, hapenotto, ajotekniikka yms.) ylitetään
3. Itseäni harjoittamalla olen todennut, että kehittyminen todella tapahtuu vain levossa. Oli kyse sitten fyysisestä tai vaikka ajotekniikkaa kehittävästä harjoittelusta, vain ani harvoin kehitystä huomaan tapahtuvan samanaikaisesti harjoitusta tehdessä. Mitä teknisempi = vähemmän fyysinen ärsyke on, sitä enemmän kehittyminen on riippuvainen harjoituksen jälkeisestä mentaalisesta prosessista. Onneksi treenin ärsyke yleensä riittää siihen, että ihmisessä adaptoituminen alkaa

Ärsykkeillä kuormittaminen – Näyttäisi siltä, että ihmiskeholla on tietty raja, johon asti tiettyä ärsykettä voi keholle tarjota esimerkiksi yhden vuorokauden aikana. Sen sijaan toisella/toisilla ärsykkeillä päivittäistä kehittymistä voidaan tehostaa.

Pyöräilyyn (MTB) sopivia ärsykkeitä:

1. Pitkät lenkit – kestävyyden parantaminen
2. Intervallit, tempoajot, ylämäkivedot – hapenoton kehittäminen
3. Maksimikiihdyttelyt – voima
4. Kisasimulaatiot (kovaa/rennon kovaa kisa-aika + 30min), kisat – kisakunto
5. Hyppiminen, tasapainoilu, keuliminen, ”vaikeiden kohtien junnaaminen”, tekninen polkeminen – ajotekniikka
6. Renkaanvaihto, ketjun korjaaminen – Nopeus ratkoa ongelmia

Mainituista ärsykkeistä 1.-4. ovat hyvin fyysisiä. Sopivien harjoitusten tekeminen edellyttää hyvää oman kehon tuntemusta. Liialliset 2.-4. harjoitteet voivat väsyttää kehon niin, että se ei ota enää harjoituksista hyötyä irti, ja pahimmillaan keho ylirasittuu. Toisaalta liiallinen kohdan 1. harjoittaminen on kilpailuja ajatellen turhaa. Pyörä ei kulje kovaa ainoastaan pitkiä lenkkejä junnaamalla. Mistä keho voisi tietää, että sen pitää kyetä ajamaan kovaa x (= kilpailun pituus) tuntia, jos sille on opetettu ajamaan x + 3 tuntia hiljaa? Taito onkin löytää sellainen määrä peruskunto-/kestävyysharjoitteita, että fysiikka kestää maksimaalisen (tämä on jokaisella henkilökohtainen määrä, riippuu muun muassa elämäntilanteesta) määrän laadukkaita tehoharjoitteita niin, että jokainen tehoharjoite antaa keholle oikean viestin: ”ole huomenna paremmassa kunnossa”. Ärsykkeistä kohdat 5. ja 6. ovat hyvin kevyitä harjoitteita fyysisesti, joten näitä ärsykkeitä voi keholle tarjota myös silloin, kun keho on väsynyt, mutta mieli on virkeä. Esimerkiksi keulimisen, eli takarenkaalla ajon (tai takarenkaalla hyppimisen paikallaan) oppii nopeasti, kun käy asiaa päivittäin reilu 15 minuuttia harjoittelemassa. Vähemmän fyysisissä harjoitteissa pienempikin aika, kuten 15 minuuttia riittää, jos illalla viitsii asiaa hieman pyöritellä päässään. Yön aikana aivot kyllä hoitavat lopun harjoittelun ja seuraavana päivänä taidot ovat saattaneet ”naksahtaa” paikoilleen.

Ärsykkeitä ei tarvitse antaa aina päiväkohtaisesti, koska harjoittelu muuttuu nopeasti hyvin rasittavaksi. Joskus on helpompaa antaa ärsykkeitä esimerkiksi muutaman päivän tai viikon jaksoissa. Tällöin ärsykkeillä ylitetään kehon nykyinen kapasiteetin hieman myöhemmin kuin ensimmäisenä treenipäivänä.


Harvinaisen epälooginen kuva ärsykkeistä

Koetan pitää nämä tekstit inhimillisen ja luettavan pituisina, joten tämä teksti loppuu nyt. En ehtinyt vielä tähän kirjailla mitään omasta treenauksestani ja omasta urheilutaustastani. Palaan niihin osassa III lähiaikoina.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Harjoitusfilosofiani - osa I - tausta

Ajattelin tällä kertaa kertoa joitain ajatuksia harjoitusfilosofiastani. Juttusarja saa alkaa taustojen kertomisella.

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, kuinka pääsen mahdollisimman hyvään kuntoon mahdollisimman pienellä harjoitustuntimäärällä. Tähän syynä ei ole se, ettenkö tykkäisi aivan älyttömästi tehdä pitkiä harjoituksia, vaan enemmänkin muun elämän aiheuttamat aikatauluhaasteet. Aina 15-vuotiaasta lähtien kesät ovat menneet erilaisissa kesätöissä, lukion suorittaminen vei oman aikansa. Ylioppilasjuhlat menivät sotilaspuvussa, koska armeija kului Utissa laskuvarjoja availlen. Sen jälkeen seuraavat neljä kesää ja monet lomat menivät hyvin fyysisissä yötöissä Suomen kiitoautojen terminaalissa. Oi sitä palautumisen juhlaa, mitä useat sadatuhannet makkaralaatikkokilot saivat öisin aikaan iltapäivien fillarilenkkien päälle. Yhtään ajankäyttöä ei ole helpottanut kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen vajaassa kuudessa vuodessa niin, että viimeiset kaksi vuotta tein kokopäiväisesti töitä valtionhallinnossa. Onnekseni vakituisena virkamiehenä saan jatkaa työuraa hyvillä mielin vielä tälläkin hetkellä.

Niinpä viimeiset vuodet harjoitusmääräni on vuositasolla pyörineet noin 350–500 tunnin kieppeillä. Elämäni aikana olen ainoastaan kerran harjoitellut viikossa yli 20 tuntia; vain muutamia kertoja on treeniviikkoon mahtunut yli 15 harjoitustuntia. Toisaalta hyvin harvoin viikot kuluvat alle 10 tuntia harjoitellen.

Koko elämäni olen ollut hyvin kilpailuhenkinen. Mielestäni kilpailuhenkisyys on ihmisessä terve piirre ja se saa meidät tavoittelemaan jotain parempaa olotilaa, kuin mitä tällä hetkellä on. Monet ihmiset kertovat, että he eivät ole yhtään kilpailuhenkisiä, mutta saattavat kuitenkin iloita kovasti, kun pärjäävät esimerkiksi jossain lautapelissä muita paremmin. Uskon vahvasti, että jokaisessa ihmisessä kilpailuvietti on olemassa ja sinänsä monessakaan asiassa ei olisi kovin paljon mieltä, jos tuloksella ei olisi ikinä mitään väliä. Ihminen hakee elämäänsä mielellään jännitystä ja ”sopivia” adrenaliinipiikkejä. Toiset pelaavat mielellään kolikkopelejä/pokeria, tai kannustavat jotain tiettyä urheiluseuraa tai maata innokkaasti penkkiurheillen. Jotkut toiset taas kaipaavat jännitystä tekemällä benjihyppyjä tai jotain muuta enemmän tai vähemmän, miten sen nyt sanoisi - arveluttavaa.

Minun valintani taas on ollut aina urheileminen ja kilpaileminen. Urheiluissa ja kilpailuissa on tarjolla kaikkea edellä mainittua. Yleensä laji tai jokin toimi johon ryhdyn saa minut janoamaan kyseisen asian osaamista ja kehittymistä. Kilpailuviettini pakottaa minut harjoittelemaan ja jatkuva kehittyminen saa minut jatkamaan treeniä aina vain lisää. Yleensä toisaalta harjoittelen vain sen verran, että menestyisin sillä tasolla, jota realistisesti asetettu tavoite vaatii. Realistisuudesta johtuen olen valitettavasti alkanut hiljalleen menettää toivoa siitä, että nykyisillä harjoitusmäärilläni kykenisin ikinä voittamaan pyöräilyssä siniristipaitaa yleisessä sarjassa. Kokoaikaisesti työskentelevien ”sarjassa” se voisi olla melko lähellä.

Valitettavasti surullisena saamme lukea lähes päivittäin siitä, kuinka joku ”urheilija” pilaa tätä elämän herkkua käyttämällä kiellettyjä aineita menestyksensä eteen. Doping on koko urheiluidean pahin tappaja ja en voisi sietää uutista siitä, että joku minun kilpakumppani olisi pilannut terveen urheilutapahtuman useaan kertaan käyttämällä menestykseen laittomia keinoja. Ymmärtäisikö hän, kuinka älyttömän monta sataa ja tuhatta harjoittelutuntia toisilta urheilijoilta hän on heittänyt hukkaan? Joskus olen miettinyt, että esimerkiksi ammattilaispyöräilyyn voisi kehittää sellaisen järjestelmän, että jos joku kärähtää, niin koko tiimi joutuisi sanktioksi loppukauden mittaiseen kilpailukieltoon. Voisiko tällainen sosiaalinen ja lopulta taloudelliseksi muodostuva paine olla ratkaisu tähän loistavan asian syöpään? Minulle kukaan vippaskonsteja käyttävä henkilö ei ole urheilija, vaan he harrastavat jotain ihan muuta, mitä minä ymmärrän sanalla urheilu. Minulle urheilu on vain ja ainoastaan ihmisen luontaisen kehittymisen mittari. Urheilu on luottamusta ja reiluutta toisia kilpakumppaneita kohtaan. Terve kilpailu ajaa meitä kaikkia parempiin tuloksiin ja paremmassa kunnossa olevina ihmisinä kykenemme selviytymään myös useista arkipäivän tilanteista helpommin.

Miksi siis itse urheilen?
- Terveyteni ja hyvinvointini (fyysinen ja mentaalinen) tähden
- Kehittyäkseni aina vain paremmaksi ja löytääkseni joskus henkilökohtaisen ”fyysisen maksimin”
- Voittaakseni edes joskus (pyöräilyssä)
- Ylitettyäni realistisella tavalla asetetut tavoitteet = uskomaton tunne
- Urheilu mahdollistaa moni-ilmeisen ruokavalion (karkit ja donitsit ovat sallittuja, jee!)
- Tulevat lapset luultavasti haluavat, että isä jaksaa juosta pulkka perässä ainakin 10 kilometrin lenkkejä hangessa
- Tutustuakseni aivan loistaviin ihmisiin erilaisten harrastusten kautta
- jne.

Listaa voisi jatkaa varmasti hyvin pitkälle.

Tästä siis lähdetään liikkeelle. Tämä teksti ei olisi loppunut ikinä, joten päätin nyt viheltää pelin poikki. Ainakin miljoona asiaa jäi vielä tänne puolelle kerrottavaksi. Soittakaa vaikka, jos jotain kysyttävää jää.

Seuraavassa osassa käydään läpi sitä, kuinka minä koetan tuskissani pärjätä Suomen pyöräilytapahtumissa noin 400 treenitunnin voimin.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Suksilla ympäri Suomea ja kesätunnelmia

(Tämä teksti sisältää kehnoja kännykkäotoksia)

Mysteeri uudesta asuinpaikasta on siis ratkennut. Edelliseen viestiin oli kommentoitu anonyymin toimesta aivan oikein uudeksi kotikaupungiksi Hämeenlinna (tähän liittyen ansaitun palkinnon julkaisin sinne vastakommentiksi). Mainitsemaani vanhaa kisaseutua hiihdon lomassa olen päässyt ihastelemaan Hämeenlinnan Ahvenistolla. Moottorirata on toiminut useiden kilpailujen lähtöpaikkana aikanaan.

Oi tuota valonheittimien määrää ja baanan leveyttä! Ei muuten ole tuolla hiihtäminen maastohiihtoa nähnytkään; enemmänkin voisi puhua maantiehiihdosta. Todellista succistelua. :) Joensuussa totuin pimeässä siihen, että baanalla oli lyhyelläkin matkalla useiden kymmenien senttien kuoppia ja patteja. Onneksi polvissa on vielä tässä iässä herkät (Boostvalve- Foxiakin paremmat) iskarit.

Mennyt viikonloppu olikin sitten täynnä ohjelmaa. Valitettavasti kaikki ei mennyt ihan putkeen, vaan tällä kertaa oli kohdattava myös vastoinkäymisiä. Ikuinen luottopelini VW Vento nimittäin hyytyi lähes keskelle ei mitään perjantai-iltana. Kone ei tuntunut saavan bensaa millään ja lopulta moottori ei suostunut enää starttaamaan laisinkaan. Katuvaloja ei lähistöllä ollut, mutta tuurilla sain auton hivutettua tien vasempaan reunaan linja-autopysäkille. Pikainen soitto vakuutusyhtiön hätäapuun ei tuonut asiaan juurikaan valoa, koska viesti sieltä oli seuraava: "yli 10 vuotta vanhoihin autoihin ei laaja osakasko riitä hinaamispalvelun korvaamiseen". Onneksi suku oli kuitenkin melko lähellä, niin sain ainakin heidän illan pilalle hinaamisapua tarvittuani. Lisäsäätöä tähän toi se, että koko viikonlopun aikana käynnistymisongelmiin ei löytynyt ratkaisua, joten tällä hetkellä Vento oleskelee erään korjaamon pihalla Mäntyharjulla. Pitää huomenna soitella sinne, että voisivatko katsoa vian syytä ja mahdollisesti korjata sen vielä ensi viikon kuluessa...

Tänään pääsin onneksi Etelä-Savossa hiihdolle. Silloin tietää olevansa oikeaan aikaan treenaamassa, kun ehtii ensimmäisenä latukoneen jälkeen tekemään pitkää vasper-potkua koskemattomalle baanalle!

Vajaan kahden tunnin lenkin jälkeen rentouduin golfin parissa:

Jotain muutakin on viikonloppu sisältänyt.. jätetään se kuitenkin vielä tässä vaiheessa arvoitukseksi.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Arkirutiinia ja vaarallisia tilanteita

Kolme kokonaista päivää uudessa kaupungissa alkaa hiljalleen olla takana. Asunto on lähellä työpaikkaa ja töihin pääsee fillarilla alle viiteen minuuttiin. Samoin hiihtämään on lyhyt matka, ainoastaan kilometrin verran. Paikassa, jossa olen nyt muutaman kerran käynyt hiihtämässä, on järjestetty taannoin XC- ja marathoncupin kilpailuja. Mukava palautella vanhoja kisaseutuja ja -muistoja mieleen suksien päällä!

Tämä kaupunki on muuten valittu jokin vuosi sitten vuoden pyöräilykunnaksi Suomessa. Tällä hetkellä valinta näyttää ja tuntuu vähintään oudolta. Töissä meitä käy varmaan reilusti toistasataa henkilöä, mutta taidan olla ainoa, joka työmatkan tekee pyörällä. Tämän lisäksi asunnossamme on kolme hienoa ja melko isoa pyörävarastoa, joissa yhteensä pyöriä on ehkäpä 15 kappaletta! Joensuussa totuin siihen, että pyörävarastot ovat ihan ääriään myöten täynnä ja töistä tullessa piti varastoa järjestellä jonkin verran, että vapaa paikka jalattomalle pyörälle seinän vierestä löytyi. Nyt tuota seinätilaa on varatoissa kymmeniä metrejä..

Toinen seikka, joka ihmetyttää pyöräilykunnaksi valinnassa on pyöräteiden kunto. Pyörätiet täällä on aurattu melko kehnosti. Yleisesti pyörätiellä on tasaista=aurattua osaa reilun metrin verran ja tuolloin jo yhden kävelijän ohittaminen on melko haasteellista; kokonaisen koululuokan ohittamisesta puhumattakaan. Tänään vielä töistä kotiin tullessa koin jonkin verran jännittäviä hetkiä. Ajelin normaalisti pyörällä pyörätietä pitkin suoraan yhden ainoan autotien ylitse. Tie on sellainen pieni sivutie, jossa on kolmio. Siinä ajellessa huomasin, että vastaan tulee auto, joka on kääntymässä kyseiselle tielle. Olin autosta ehkä 10 metrin päässä suoraan edessä, keskellä kirkasta päivää. Vauhtia cruiserissani oli perinteiset 25 km/h. Autohan tietenkin tässä tilanteessa oli väistämisvelvollinen, mutta kuinkas kävikään? Olin jo hyvässä vauhdissa autotien päällä, kun huomasin, että vastaantuleva auto ei meinaakaan väistää minua. Oli selvää, että suoraan ajamalla auto ajaisi suoraan päin oikeaa jalkaani. Niinpä taitoin (sen, mitä Nishikin renkulat talvikelissä mahdollistivat) suuntani suoraan autotien suuntaisesti ns. autoa karkuun -suoraan paikallisen Siwan pihaan. Oli muuten lähellä, että olisin ajanut suoraan Siwan liukuovista sisälle kauppaan. Jännittävämpää oli kuitenkin se, että kyseinen herrasmies autoineen ajoi takarenkaani takaa noin 10 sentin päästä, eli ehdin juuri ja juuri alta pois. Miestä ei juurikaan tilanne näyttänyt kiinnostavan ja katsekontatkia ottamatta hän jatkoi kiihdyttäen pois paikalta. Luultavasti hän ei vain ollut ikinä joutunut tuossa paikassa pyörää väistämään, eikä tiennyt sen suhteen liikennesääntöjä..

Innostuin esittämään taiteellista puoltani ja piirsin havainnollistavan kuvan tapauksesta (kuva 1.).

Kuva 1. läheltä piti