tiistai 20. syyskuuta 2016

Kilpaurheilu koulujen opetussuunnitelmaan

Kuva: Tarja Kivirinta
 
Viime päivinä on lehdissä kirjoitettu, että sana ”liikunta” saa ihmiset voimaan pahoin. Ennalta meillä kieltolistalla ovat olleet sanat ”urheilu” ja ”kilpailu”. Useat suomalaiset potevat aikuisiän liikunta-allergiaa. Oli syy mikä tahansa, niin passiivisena liikkujana ei voi itse ottaa vastuuta terveellisistä elämäntavoistaan. Kun on juuri seurannut aivan huikeita urheilusuorituksia esimerkiksi paralympialaissa, tulee aikuisten terveiden ihmisten liikunta-sanapahoinvoinnista hämmentävä olo. Varsin tyypillistä on, että syntipukkia allergialle etsitään esimerkiksi kouluajan liikuntatunneilta.

Ehdottaisin, että koulujärjestelmään koululiikunta korvattaisiin aineella kilpaurheilu. Kilpaurheilu aineessa puhuttaisiin ja opetettaisiin asiaa niin kuin sen oikea laita onkin – yhtään kaunistelematta.

Miltä kuulostavat tämän karmean aineen opetustavoitteet?

Kilpaurheilun kautta:

1. opiskelijat harjoittelevat realististen tavoitteiden asettamista ja niiden saavuttamista. Onnistumisista saa ja kuuluu iloita spontaanisti. Pakkomielteinen voiton tavoittelu saa meidät voimaan pahoin ja se taas vie mahdollisuudet tehdä hyviä suorituksia.

2. opiskelijat huomaavat, että missä tahansa kehittyminen vaatii aina tekoja, ponnisteluita. Uuden ja vieraan asian epämukavuusalue hälvenee, nyt ollaankin oppimassa uutta! Työ ja ponnistelut palkitaan, jokainen meistä kehittyy aivan taatusti – me pystymme.

3. opiskelijat sisäistävät, että aina pitää pelata reilusti ja toista kunnioittaen. Oikotietä onneen ei ole ja sääntöjen rikkominen vaikeuttaa lopputulokseen pääsemistä. Yhteisten pelisääntöjen noudattamisesta tulee itsestäänselvyys kaikissa elämän tilanteissa.

4. opiskelijat tulevat huomaamaan, että minkä tahansa asian menestys edellyttää hyvää, avointa ja luottamukseen perustuvaa yhteistyötä muiden ihmiset kanssa. Lokaa heittämällä eivät asiat etene. Arvostus, kannustaminen, mahdollistaminen ja toisten tsemppaaminen johtavat meitä kaikkia parempaan lopputulokseen.

5. opiskelijat huomaavat, että kukaan ei ole seppä syntyessään. Lähes kaikki maailman asiat ovat taitojen kautta kehitettävissä meillä jokaisella.

6. opiskelijat näkevät, että suorituksen laadulla ja tuloksella on lopputuloksen kannalta merkitystä. Ei ole yhdentekevää, kuinka asioita loppupelissä tehdään – laatu ja tuottavuus ovat osa ihmiselämää nykypäivänä.

7. opiskelijat ymmärtävät, että epäonnistuminen kuuluu elämään - kukaan ei ole virheetön tai täydellinen. Epäonnistuminen ei lannista, se on opettavaista ja tuo tärkeää tietoa tulevaisuutta varten.

8. opiskelijat ymmärtävät, että omasta terveydestä huolehtiminen on äärettömän tärkeää. Opiskelijat oppivat kuuntelemaan kehoaan ja pitämään huolta omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan.

9. opiskelijoille kirkastuu lepojaksojen, palauttavien jaksojen ja rentouttavien yöunien merkitys takaamaan niin pääkopan, hermoston kuin muun kropan kehityksen. 

10. opiskelijat oppivat keskittymään nykyajan infotulvassa oleelliseen, elämään hetkessä. Valmiiksi saaminen edellyttää huolellisuutta ja tavoitteen fokusointia. Rehti kilpailuelementti kannustaa opiskelijoita parempiin suorituksiin kuin yksin puurtaen. 

Miltä kilpaurheilu-aineen opetustavoitteet kuulostavat muiden mielestä?

maanantai 5. syyskuuta 2016

Basecamptriathlon 2016 - mestaruutta puolustamassa


X-Terra World Tourin testikilpailuna järjestetty Basecamptriathlon oli kilpailuohjelmassani myös tänä vuonna. Olihan vuoden takaa puolustettavana maastotriathlonin Suomenmestaruus. Heinäkuun puolivälin tienoilla kesken jäänyt MTB-kausi oli vaihtunut poikkeuksellisen varhain triathlon-painotteiseksi loppukaudeksi. Siirtymä ei ollut ennakkoon suunniteltu, vaan pikemminkin hankalien selkävaivojen johdosta pakon sanelema. Tiukka triathlontreenikään ei luonnollisesti suju ilman, että selkä/kroppa on kunnossa. Niinpä elokuun pääprioriteettina minulla oli saada kroppa taas kuntoon, että voisin ylipäänsä kilpailla kovaa syyskuun alun tärkeässä tapahtumassa.

Lähtökohdat elokuun harjoitteluun olivat ristiriitaiset. Uintivauhtia ei ole elämäni aikana vielä ollut koskaan, joskin se vähäinenkin kyky uida ykköstasoa kovempaa oli uintitreenien väliin jättämisen johdosta kadoksissa. Juoksupuolelle siirtyminen onnistui kivuttomammin ja jo muutamalla lenkillä pystyin nostamaan juoksuvauhtia vuoden takaiselle tasolle. Maastopyörän päällä vierailin vain harvoin, koska selkävaivojen syyt löytyvät nimenomaan istumatyön ja maastopyöräilyn istumisen yhteisvaikutuksesta. Kun sopassa lihashuolto oli vielä lähes kokonaan laiminlyöty, ei tilanne ollut enää kestävä. Elokuu oli lihasjumien availun aikaa ja kävin jopa kahteen kertaan hierojalla. Minun mittapuulla aktiivisen kehon huollon lisäksi vältin kaikkea, jolla vaivat voisivat palata takaisin. Maastopyöräilijä tekee mielellään kestävyystreenit pyörän päällä poluista nauttien. En kuitenkaan riskeerannut selkääni edes tuollaisilla harjoituksilla ja näin ollen kisaa edeltävät viimeiset 6 viikkoa harjoittelin vähemmän kuin koskaan – yhteensä treenitunteja tuolle kuuden viikon jaksolle kertyi alle 20. Kroppa oli kuitenkin palautunut umpipyöräily-alkukaudesta, joka oli yksi tärkeimmistä tavoitteistani. Vastapainoksi olin menettänyt otteen kestävyysurheiluun ja tasaisen vahvaan maastopyöräilysuoritukseen.

Synkissä tunnelmissa ukkoskuuron jälkeen.

Saavuimme Rauhaan perheen kera kilpailua edeltävänä iltana ja saimme onneksi huoneen hotellista, vaikka olinkin ennakkovarannut majoituksen epähuomiossa la-su välille. Ehdin käydä tsekkaamassa perjantaina jopa 10,5km pituisen fillarireitin. Olin ajanut reittiä pari kilometriä, kun taivas repesi täysin ja sain tutustua polkujen jäätä liukkaampiin kiviin ja juurakkoihin rankan ukkoskuuron säestämänä. Ajokengät olivat tätä myöten valmiiksi märät seuraavan päivän kilpailua ajatellen ja illalla oli lisähommana kuraisen pyörän pesu Saimaan rannassa.

Kisakeskus illan hämärtyessä - huomenna sama paikka kuhisee ihmisiä

Yö hotellissa sujui hyvin ja aamupalakin oli maittava. Tsekkasin kisa-aamuna vielä ennakkoon ilmoittautuneiden nimilistan läpi ja sanoinkin vaimolle pari tuntia ennen starttia, että päivän ehdoton ennakkosuosikki taitaa olla Olli-Pekka Tolvanen. O-P:n uintikyvystä ei minulla ollut harmainta aavistusta, mutta maastopyöräilyssä mies on nykyään kärkikymmenikössä tässä maassa ja hiihtäjät pystyvät luonnostaan juoksemaan todella vahvasti. Kun minun uintikykyä ei ole lainkaan, en nähnyt realistiseksi, että voisin uinnissa tehdä eroa edukseni. Omaa suorituskykyäni pidin arvoituksena, mutta olin jo ennakkoon päättänyt, että aloitan tänäkin vuonna kilpailun vasta jalkojen osuttua maankamaralle. Tämän jälkeen en luovuttaisi kilpailussa missään tilanteessa ennen kuin maali aikanaan tulisi vastaan. Olin päättänyt, että energian loppumisen ja mahdollisten kramppien iskiessä antaisin vain mennä olotilasta välittämättä. Luonnollisesti olin laskenut kisassa tankattavan energian tarkasti, että vatsaan imeytyy maksimaalinen 60g/hiilaria (powered by Gutzy) jokaista kilpailutuntia kohden. En tietenkään halunnut sipata yhtään aikaisemmin kuin se olisi väistämätöntä.

Kilpailun alku oli kutkuttava. Laji on niin omanlaisensa, että kilpailijoiden voimasuhteita on todella vaikea arvioida ennakkoon. Lähdin toteuttamaan omaa kilpailustrategiaani miettimättä muita sen enempää. Uinnissa ainoa tavoitteeni oli päästä rantaan ilman paniikkia ja väsymystä. Lähtötorven töötättyä aloin puhaltamaan ilmaa veteen ja odotin poijuja. Odottavan aika on pitkä, erityisesti jos odotus ja minun uimavauhtini ovat samassa lauseessa. Menomatka kohti päätypoijua eteni vielä jotenkin, mutta poijulta 500m matka rantaan kesti ikuisuuden. Rantautumispaikkakaan ei ollut noin kaukana (500m päässä) ollen täysin selvillä. Koko kisaporukan uima-ajat olivat poikkeuksellisen hitaita. Ylivoimaisesti nopeimpana Saimaasta nousi Gisle, joka kellotti uimaosuudelle ajaksi 15:58. Kaverit, jotka pystyvät uimaan kilometrin noin 15min aikaan muissa järvissä, viettivät Saimaassa aikaa 18-19 minuuttia. Minä olen vielä omassa sarjassa ja sain jalat maan pinnalle vasta 23 minuutin polskimisen jälkeen. Ero Gisleen oli yli 7 minuuttia. Gislen ja minun välillä oli noin 28 muuta kilpailijaa ja esimerkiksi Olli-Pekan läsnäolosta minulla ei ollut harmainta aavistusta.

Uintiosuuden aikoja:
Gisle Sjöberg 15:58
Erwin Borremans 18:28
Miikka Osmo 18:30
Olli-Pekka Tolvanen 19:34
Olli Miettinen 23:17
Pekka Nieminen 23:40


Vaihto onnistui pientä märkäpukusäätöä lukuun ottamatta ihan hyvin. Jostain syystä minulla meni 15 sekuntia siihen, että sain edes toisen käden taipumaan märkkärin niskassa olevaan tarraan. Otin puvun pois heti rannalla ja sitten avasin kisani vasta todenteolla. Pyöräosuudelle lähtiessä kuulin olevani kärkeä perässä noin 7:30.

Pyöräosuuden ensimmäisen 3km aikana ohitin ehkä 20 muuta kilpailijaa. Muutamassa kohdin jouduin passailemaan hiljempaa, kun polku oli kapea ja kilpailijoita useampia. Valtaosin sain kuitenkin hyvin tietä ja pääsin ajamaan omaa vauhtiani. Noin 5km kohdalla kuulin olevani edelleen noin 7min kärjestä jääneenä. Kierroksen polkuosuudella sain pidettyä hyvää ajorytmiä ja selkiä tuli vastaan tasaiseen tahtiin. Erwin Borremansin ohitin noin 8km kohdilla ja seuraavaksi edessä keikkui Hiltusen Paavo. Vahvana tri-pyöräilijänä arvelin Paavon olevan yhteistyöintoinen ja tyydyin Paavon vauhtiin polkuosuudella ennen kierroksen lopun asfalttia. Vastarannan Jukalta kuulimme, että kärki oli 3:20 päässä edessä, eli kilpailu oli kehittynyt minun kannalta suotuisasti. Kierroksen lopun asfaltin alkaessa Paavo nappasi pyörän tien sivuun ja tokaisi, että ei osallistu enää asfaltilla vetotöihin. Painelin kierroksen rennon kovaa loppuun ja kylpylän takana olevassa nousussa Paavo tippuikin peesistä. Kuulin olevani sijoilla 4-6 ja minulle kerrottiin aikaeroja Gisleen. En edelleenkään tiennyt, että onko O-P minun edessäni vai takana.

Tiesin omasta pyöräilyvauhdistani, että jos kaveri on takana, niin hän tuskin saa minua kiinni. Toisen kierroksen loppupuolella ohittelin muun muassa Miikka Osmon ja aivan kierroksen lopussa näin jo Gislen selän. Kolmannen kierroksen alkaessa kylpylän nousuun jäi vuorostaan Gisle. Kuulin liikenteenohjaajalta siinä Gislen kanssa lähekkäin ajaessa, että ”nyt se voittotaistelu vasta alkaa”. Tuon lauseen viestin käsittely oli edelleen hankalaa ja sain kuvan, että Gisle olisi ollut koko kisan johdossa tuohon saakka. Jatkoin omaa vauhtiani ja toivoin repiväni eroa vuoden takaisen tyyliin. Kolmas kierros taittui ohitse ja viimeinen neljäskin kierros ehti aivan loppupuolelle, kun näin erään tummapaitaisen kaverin ajavan kovaa edessäni. Enää ei ollut epäselvää, missä O-P oli menossa. Vain O-P voisi käyttää tuollaista tehoa polkuosuuksilla ja vain hän pystyy säilyttämään eron tässä vaiheessa kisaa minun ajovauhtiin verrattuna.

 ROSE DR. Z 29er täpäri oli juuri oikea peli tällekin reitille.

Kilpailutilanne kirkastui mieleeni vihdoin selkeääkin selkeämmin. Vain 3km ennen pyöräosuuden päättymistä olin saanut ensimmäistä kertaa tietooni, että O-P on onkin ollut koko kisan ajan edessäni. En kuitenkaan lisännyt vauhtiani enää, koska olin jo käyttänyt paljon ylimääräistä energiaa fillariosuudella muita kovempaa ajaen. Kun kierros oli aivan lopussa, olin vain 15 sekunnin päässä kärkipaikasta – kilpailun seuraavat askeleet selvisivät vasta tässä vaiheessa minulle lopullisesti. Nyt mestaruus ratkaistaisiin 10km maastojuoksussa.

Pyöräosuuden aikoja:
Olli Miettinen 1:49:20
Olli-Pekka Tolvanen 1:52:46
Pekka Nieminen 1:55:54
Miikka Osmo 2:00:20
Gisle Sjöberg 2:02:14
Erwin Borremans 2:13:00

Koin olevani vähän altavastaaja, mutta näissä lajeissa ei koskaan tiedä, miten matka alkaa lopulta painamaan (Onneksi luin vasta kilpailun jälkeen, että O-P oli pinkonut puolimaratonin 1.15. alkuiseen loppuaikaan - tämä tieto olisi latistanut kisafiiliksen lopullisesti :D). Kun vaihdossakaan ei eroa juuri syntynyt, olin juoksuosuuden käynnistyessä vain 15 sekuntia O-P:n perässä. Alussa näytti, että juoksuvauhtimme ovat hyvin lähellä toisiaan. Välimatka oli maaston profiilista riippuen 80-120m. Niin lähellä, mutta samalla niin tuskaisen kaukana. Jalkani olivat yllättävän hyvät siihen nähden, että suoritusta oli takana jo yli 2 tuntia ja olin jälleen aika huolella ulosmitannut suorituskykyäni pyöräosuudella. Edellisvuosien megakrampit loistivat poissaolollaan ja pystyin juoksemaan paljon rennommin. Isot mäet tuottivat edelleen hankaluuksia, lihakset nykivät jonkin verran, mutta se kuuluu asiaan. Kun ensimmäinen 5km oli takana, niin O:P oli karannut noin 30 sekunnin päähän. Toisella kierroksella minun oli tunnustettava, että ero kasvoi. Ne kohdat, joissa olin edelliskierroksella nähnyt kärkimiehen, olivat nyt yksinäistä puurtamista. Mestaruus oli karannut silmiin kantamattomiin, mutta sain pidettyä verrattain hyvän rytmin aina maaliin saakka. 10km maastojuoksu taittui minultakin alle 42min loppuaikaan ja O-P pinkoi matkan vielä 1,5min nopeammin. Jossiteltavaa ei siis jäänyt ja Olli-Pekalle ansaittu Suomenmestaruus, onnittelut!

Juoksuosuuden aikoja:
Olli-Pekka Tolvanen 40:42
Olli Miettinen 41:58
Pekka Nieminen 42:37
Gisle Sjöberg 45:13
Miikka Osmo 45:59

Allekirjoittanut maalissa, kaikki jäi reitille. Kuva: Basecamptriathlon

Loppuaikoja:
Olli-Pekka Tolvanen 2:54:34
Olli Miettinen 2:56:15
Pekka Nieminen 3:05:13
Gisle Sjöberg 3:05:48
Miikka Osmo 3:06:26


Kisan lopputulos ei juuri jättänyt sijaa jossitteluun. Vaikka olisin tiennyt O-P:n olevan edelläni jo pyöräosuuden alussa, ei kisan lopputulos olisi todennäköisesti muuttunut. Olisin ehkä hieman railakkaammin ja riskillä yrittänyt ajaa O:P:ta kiinni ja varmaan siinä onnistunutkin, mutta tämä olisi väistämättä verottanut minun juoksuvauhtiani viimeiseltä osuudelta. Maalajeista minun ei kannata näin ollen juuri spekuloida – ne menivät juuri niin hyvin kuin tässä kunnossa minulta voisi mennä. Karu totuus edelleen on, että uinnin puolesta annan aivan liikaa tasoitusta kaikille.

Ensi kaudella triathlon-kisoja onkin kalenteri täynnä, joten nyt talvikaudella uintia pitää petrata paljon. Ensin on saatava uppotukki-Olmi pintaan ja tämän jälkeen lisätä uintiin urheiluelementtiä. Joillakin ihmisillä on 5 eri uintivauhtia, minulla vauhteja on kaksi: on ja off. Uintipuolessa on paljon kehittymispotentiaalia ja niin on myös aika-ajokyvyssä pyörän päällä ja juoksussa. Odotan jo nyt innolla ja kauhulla monipuolista urheilukautta 2017, joka (terveyden salliessa) huipentuu elokuun alussa täydenmatkan triathloniin Tahkolla.

maanantai 15. elokuuta 2016

VI Pyhtään MiniTriathlon 14.8.2016 – voitto ajalla 49:44


Selkävaivojen johdosta hieman kesken jäänyt maastopyöräilykausi vaihtui näin elokuun korvilla triathlon-kaudeksi. Olin äskettäin ehtinyt käydä muutaman kerran järvessä uimassa ja kerätä vuoden juoksukilometrit yli viidenkymmenen. Näillä pohjilla suuntasin avaamaan triathlon-kisakautta Pyhtäälle minitriathloniin. Kisan matkat olivat tällaiselle maakrapu-noviisille sopivat: 300m uinti, 16 km fillarointi ja 5km juoksu. Suoranaista tavoitetta minulla ei kisaan ollut, mutta olin vähän laskeskellut, että minulle kohtalaisella fillariosuudella ja hyvällä (3:45/km) juoksuvauhdilla voisin hätyytellä alle 50min loppuaikaa. Reittiennätys oli ymmärtääkseni hieman yli 50min ja Jani Puhakan nimissä vuodelta 2014 (kisan jälkeen selvisi, että 2015 voittoaika oli ollut huikean kova alle 47min, urheilijana O. Halonen). Olin toivonut, että Jani olisi ollut kisassa vastassa, mutta hän kilpaili samaan aikaan ”vähän” isommissa ympyröissä Turussa.

Uintiosuus ei ole kuulunut, eikä kuulu edelleenkään suosikkeihini. Se, että henkeä ei saa vedettyä silloin kuin tahdon, vaivaa minua yhä. Kiduksia ei tule, eikä snorkkeliakaan juuri näissä karkeloissa käytetä, niinpä samanlaiseen uintiin kuin muutkin on vain sopeuduttava. Syyskelien raikastama vesi tarjosi muutamia muitakin yllätyksiä. Vesikasveja Huutjärvessä oli rutkasti ja ainakin minä löysin uintilinjoillani mielettömästi ahvenvitaa ja lumpeita. Lähtösuoran viereistä laiturin pituutta lukuun ottamatta en päässyt omaan normaaliin uintirytmiini. Uinti tuntui rankalta ja matkanteko tuntui piinaavan hitaalta. Jouduin uintilinjallani kokoajan vähän liikaa oikealle ulkoreunaan, josta en päässyt fiksusti suorimmalle reitille ruuhkan takia. Odottelin vain, että saisin vihdoin jalat maan kamaralle ja vahvemmat lajit käyntiin. Nousin järvestä ehkä sijalla 10 ja sen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen vaihto.

Vaihto ei sitten mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensin hölköttelin aina vaihtopaikalle saakka hapuillen märkkärin vetoketjun narua. Kun sain narusta vihdoin otteen, olin jo vaihtopaikalla. Tässä vaiheessa märkkäri oli liimautunut sen verran tiukkaan kroppaan, että en saanut sitä nopeasti pois päältä. Niinpä varmistin, että se pysyy ehjänä ja tuhrasin ylimääräisiä (kymmeniäkin) sekunteja puvun maltilliseen pois ottamiseen. Toinen moka vaihdossa oli vielä pyöräilykenkien kanssa, jotka unohdin omalle vaihtotyylilleni tyypillisesti kiristää kengät jo vaihtopaikalla. Olin ottanut jo pyörän telineestä, kunnes laskin fillarin vielä maahan ja rullasin boa-kiristyksillä kengät kiinni. Tämäkin ylimääräinen liike vei ainakin 10 sekuntia extraa. Pyöräosuudelle hyppäsin ehkä sijalla 6 – nyt oli paikka päästää fillarijalka kahleista ja iskeä Rosen kanssa hana pohjaan!


Rose-fillarillani oli kyllä menohaluja, mutta kuskissa reisien suuttimet tuntuivat olevan uintihärdellin jälkeisessä tukossa. En ollut tehnyt yhtään uinti-pyörä-yhdistelmätreeniä tänä kesänä ja sen kyllä huomasi. Otin muutaman napsun kevyemmät vaihteet käyttöön ja lähdin pyörittämään lopulta rennon kovaa eteenpäin. Kaksi ensimmäistä selkää tulivat vastaan nopeasti ja noin 1,5km kohdilla oli jyrkkä mutka oikealle. Tie oli niin kapea ja pieni, että en siinä ajaessa ollut lainkaan varma, että pitääkö sinne kääntyä. Vielä kun liikenteenohjaaja ei viittonut tien suuntaan yhtään, menin pummaamaan käännöksen kokonaan. Ajoin risteyksen ohitse, ja tein komean kierroksen mutkan jälkeen ja sain otettua vihdoin oikean suunnan.


Samalla sain kysyttyä ja varmistettua, että edessäni menee vielä kolme kilpailijaa. Ennen kääntöpaikkaa (10km kohdilla) ehdin ohittamaan vielä kaksi kilpailijaa. Edessä meni enää joukkuekisan yksi pyöräilijä. Kärkimies ajoi noin 45 sekunnin karkumatkalla etumoottoripyörän takana. Ainakin siinä vaiheessa, kun minua kärki tuli vastaan, näytti siltä, että moottoripyörä oli hieman liian lähellä fillaria - tarjoten ainakin hivenen peesihyötyä. Tämähän ei ole pyöräilijän vika lainkaan, vaan moottoripyörän on käännettävä kahvaa sen verran, että ero on vähintään riittävän pitkä, vaikka se 50m. Keskinopeuteni näytti minulla pyörivän 41,5km/h tienoilla, joka oli tyydyttävän kovaa. Hapoille jalkoja en suostunut ajamaan, koska juoksusta oli selvittävä vielä kunnialla. Pitkillä suorilla huomasin saavuttavani kärkeä ja kun osuutta oli ajettu 14,5km, pääsin jo sadan metrin päähän. Juuri ennen maalina toimivaa urheilukenttää parkkeerasin kärkimiehen peesiin ja tulin siinä imussa viimeiset 600m metriä vaihtopaikalle. 16,3km pyöräosuuteen käytin aikaa 23:30 ja keskinopeus oli 41,7km/h.

Oli toisen vaihdon ja jälleen pienen nöösi-oppitunnin aika. Fillari telineeseen, kypärä pois päästä ja numerolappu eteenpäin. Sen jälkeen ajokengät pois jalasta, lippalakki päähän ja lenkkareita virittelemään. Lenkkarit! Ei sitten millään meinannut mennä jalkaan. Pikanauhat olivat jääneet kireälle juoksuasetukselle. Milloin oli joku varvas ulkona ja milloin lipesi ote lenkkarin takaosasta. Uh ja äh!, vaan kuului vaihtopaikalla nro 10. Taas hukkasin yhden ylimääräisen 15 sekuntia vaihtoon. Vihdoin pääsin jatkamaan matkaa, otin Garminin käteen ja lähdin lampsimaan suunniteltua alle 4:00/km vauhtista juoksuosuutta.

Jos olisin tiennyt, että takana seuraa Sami Maamelan (3000 esteet alle 9:30) tasoinen juoksija, olisin mennyt pelkästä ajatuksesta kipsiin ja istahtanut pusikon puolelle syömään mustikoita. Onneksi en tätä seikkaa juostessani vielä tiennyt, joten arvelin 3:45-4:00/km vauhdin riittävän voittoon. Ensimmäisellä kilometrillä pääsin joukkuekisaa johtavan joukkueen ohitse ja pitämään omaa vauhtia kilpailun kärkeen. Reitillä pysyminen varmistettiin maahan piirretyllä kalkkiviivalla ja sain vielä kunnian seurata etumoottoripyörää. Juoksu ei tuntunut hyvältä, mutta toisaalta se ollut ihmekään. Kaksi päivää aiemmin olin juossut ensimmäisen kerran vuoteen kovaa ja lenkki oli ollut 3km. Nyt pohjalla oli uintia ja kova pyöräily ja matka melkein tuplattiin. Jos on tehnyt viimeisen vuoden kaikkensa, että 5km juoksu näin elokuussa ja tässä vaiheessa kisaa on hankalaa, siitä joutuu maksamaan sen, että se juoksu todella tuntuu pahalta. Sitä saa, mitä on tilannut – ja se on oikein. Rintaan pisteli ja reidet ja pohkeet alkoivat kiukutella. Yritin rauhoitella menoa: hengittelin pitkästi ulos ja leikin ajatuksella, että juoksukin olisi pyöräilyä. Samat jalat siellä alla pyörivät, vakuuttelin itselleni. Samalla odottelin kuin kuuta nousevaa maahan pystytettyjä kilometrin kylttejä. Ensin 1km, sitten 2km.. aina 4km saakka. Onnekseni kyltit tulivat tasaisin väliajoin näkyviin juoksuvauhdin säilyessä tavoitteessa. Pääsin puikahtamaan Pyhtään urheilukentälle ja juoksemaan finaalikierroksen aina maaliin saakka kärjessä.


Juoksun aika oli n. 18:30 ja keskivauhti Garminin mukaan oli 3:47/km. Tämä oli minun tasolle hyvä juoksu. Koko kisan voittoaika oli lopulta 49:44, jolla toiseksi maaliin saapunut Maamela jäi minusta 1:20 päähän.


Pyhtäällä vierailu oli miellyttävä kokemus. Kisassa oli paljon samaa Hauhon jokamiestriathlonin kanssa. Todellinen hyvän mielen kilpailu, jossa on rennon letkeä ilmapiiri. Tästä kausi jatkuu eteenpäin triathlonin merkeissä. Kolmen viikon päässä siintää syksyn päätavoite Imatran Basecamp- SM triathlon. Siihen mennessä pitää saada uintikyky kestämään 1km uintiosuus, löytää vahva maastopyöräilykyky kroppaan ja nostaa juoksukestävyys 10km tasolle. Kokonaisuus huomioiden kestävyyttä on samalla petrattava niin, että 2h 45min suoritus onnistuu ilman totaalisia katkeamisia. Elokuu tulee olemaan siis monipuolisen harjoittelun riemujuhlaa ja toivottavasti löydän vielä sopivan treenikisan tässä elokuun loppupuolella kalenteriini.

perjantai 12. elokuuta 2016

Tahko MTB 60km 2016 - ajalla 2.33:12 ja sijoitus 3.

Kymmenes perättäinen Tahko MTB osallistumiseni tarkoitti, että tänä vuonna minustakin tulisi Tahkon Vuorineuvos. Olin vuotta aiemmin alisuorittanunt kilpailun pahasti ja lupasin kyseisen kisan jälkeen heti, että tänä vuonna ajo on kaikilta osin pirteämpää. Tsemppailin lupauksen kautta itseäni fillarin päälle useammin ja alkukauden olin keskittynyt kansallisten XCM-kisojen ajamiseen Tahkon 60km matkaa silmällä pitäen. Tiesin olevani ihan kohtalaisessa ja varmassa kunnossa, koska kansallisen XCM-kokonaiskilpailun sijoitukseni (neljän ensimmäisen kisan jälkeen) oli Tahko MTB:n hetkellä kärkipaikalla. Tahkolla oman ennätysaikani olin ajanut vuonna 2014, kun kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 2:29:42. Tiesin, että olin nyt tehnyt paljon täsmällisemmin treenejä ja perustekemisen taso oli korkeampi kuin tuona ennätysvuonna. Kilpailureitti oli nyt kuiva ja nopea, joka mahdollisti ennätysajan haaveilun tosissaan. Lisäksi minulla oli alla superluotettava ja -nopea kisapyörä Rose DR Z, joka on pyörä paikallaan, kun lähdetään hakemaan täysin varmaa hyvää loppuaikaa ja -sijoitusta Nilsiän maastoihin. Kun kisakaverit olivat vielä tasoa Vastaranta, Pessi, Tähti, Ojala, Visuri - oli kaikki kaikki pedattu valmiiksi Tahkojytkyä ajatellen. Tavoitteenani oli taistella kilpailun voitosta ja halusin tehdä uuden 60km ennätysaikani.

Kisaviikolla pyrin varmistamaan, että kroppa olisi valmis kestävyysurheiluun, mäkien kiipeilyyn ja maastopyöräilyyn. Näitä kaikkia kolmea kokonaisuutta on vaalittava, kun Tahkon lähtöviivalle asettuu. Tämän lisäksi korvien väliin yritän hakea "kaikki on mahdollista"-ajofiilistä. Parhaimmillaan kisan aikana kenenkään toisen ratkaisut eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä, vaan omasta kropasta löytyy vastaus kaikkiin kisassa eteen tuleviin tilanteisiin. Olin pystynyt löytämään tuon fiiliksen ainakin kahdesti aiemmin ja toivoin myös tänä vuonna löytäväni pienen lisäboostin korvien välin sparraamisella.

Matkustin kisapaikalle jo torstaina ja ehdin jopa käydä tsekkaamassa El Grande -loppunousun kunnon. Sohkasen Simo järisytti torstaina kisakavereiden hermoja, täräyttämällä Grandeen karmean kovan loppuajan. Minulle oli selvää, että loppuaika ja kaverin sykekäyrä edellyttivät, että nousussa vauhtia oli ylläpidetty reisien lisäksi sähkön voimin. Tämä varmistuikin nopeasti, kun lähtöalueella oli Evocin kavereita hengailemassa. Päätin käydä testaamassa kropan iskukykyä ja kellotin 2km pituisen loppunousun päästä päähän. Vuonna 2014 olin ajanut kisassa saman pätkän aikaan 11:18, nyt yksittäisenä vetoja pystyin ajamaan 30s nopeammin. Ajo tuntui rennolta ja vaivattomalta. Sykkeet nousivat ja se tuntui luonnolliselta. Tuntui siltä, että olisin valmis lauantain kisaan.



Lauantai tuli vastaan nopeasti. Tuttuun tapaan kisan startti oli klo 09. Sain nukuttua hyvin ja jopa aamupala maistui kohtalaisesti. Energian ja levon puolesta olin menossa kisan lähtöviivalle paremmassa tilanteessa kuin koskaan aikaisemmin. Minulle piti tulla matkaan mukaan järjestäjien GPS-seuranta, joka oli määrä käynnistää ennen kisaa. Lähtötohinoissa varttia ennen starttia avasin puhelimen ja täppäsin seurantasovelluksen linkkiä. Mitään minuun, tai Tahkon kisaan viittavaa ei ollut valittavissa, joten päätin luopua laitteesta siitä sen enempää stressaamatta. Enemmänkin mielessä pyöri, että miten matka mahtaa taittua Nilsiän suuntaan, kun vastatuuli puhalsi kovasti. Yleensä vetomiehiä on riittänyt aina, mutta tänä vuonna tilanne saattaisi olla toinen. Oli selvää, että kärkimies tuollaiseen tuuleen hukkaa rutkasti energiaa peesissä tuleviin verrattuna.


Lähtö on tapahtunut. Kuva: T. Kivirinta

Ennakkoajatukseni pitivät paikkansa ja lähdön jälkeen vetomiehiä ei yksinkertaisesti ollut. Kärjessä ei kukaan jarrutellut, mutta ei pahemmin ajanutkaan. Vauhti oli todella maltillista aina siihen saakka, kunnes ensimmäinen huoltopaikka ja ensimmäinen lyhyt polkupätkä lähestyivät. En olisi uskonut, että se on minun pokerini, joka pettää tässä porukassa ensimmäisenä. Lähdin vetämään porukkaa juuri ennen ensimmäistä oikeaa nousua ja polkua aidan vieressä. Jalat tuntuivat ihan hyviltä ja odotin Mummonmäkeä hyvillä mielin. Nousut, joissa jojottelin vuotta aiemmin sijoilla 10+, pystyin nyt ajamaan helposti ja vaivattomasti keulilla.

Mummonmäen alkukin ajettiin kohtalaisen rauhallisesti. Keulilla oli Toni Tähti ja perässä seurasimme me Medilaser-kolmikkona. Minulle vauhti tuntui edelleen helpolta ja tämä loi hyvää mieltä ja fiilistä kisan jatkoa ajatellen. Kinahmin ensimmäiseen nousuun olisi päästävä kärjessä, tai vähintään kärkiporukassa. Tavoite toteutui hyvin. Ensimmäisenä polkunousuun hyökkäsi Tähti, perässä Vastaranta ja minä olin kolmantena. Tämä järjestys varmisti sen, että olisin Eskolan huollossa satavarmasti kärkiporukassa mukana. Kinahmin päällä olevalla polulla sijoitukset pysyivät lähestulkoon paikallaan. Toni ajoi kärjessä rentoa kisavauhtia, ja osalla porukasta olisi ollut enemmänkin menohaluja. Polun loppupuolella on tuttu oja, joka on polun ainoita ohituspaikkoja. Pessi hyökkäsi siinä ohitsemme ja haki vielä ohitusta Tähdestä siinä onnistumatta. Näin ollen saavuimme Eskolaan parin sekunnin sisään koko kärkiporukka. Porukassa olivat Tähti, Pessi, Vastaranta, allekirjoittanut ja 120km hurja Ojala. Takana läheisyydessä näkyi Kanasen ja Visurin hahmot, mutta vauhtimme riitti tieosuudella pitämään kärkiporukan heistä erossa. Tuossa vaiheessa kirkkaana mielessä pyöri ajatus, että seuraava kulminaatiopaikka on Kinahmi II:n käveltävät "taivaan portaat".

Jo ennen portaita oleva jyrkkäpiirteinen nousuosuus alkoi tehdä eroja kärkiviisikossa. Ensimmäiseksi oli siirtynyt Pessi, heti perässään Vastaranta ja minä. Tähti alkoi jäädä vähän etäämmälle ja samoin Ojala jäi jyrkässä ajettavassa nousussa vähän matkan päähän taakse. Medilaser-kolmikkona kävelimme taivaan portaat ylös. Tunsin oloni ihan hyväksi ja varsinkin ajettavat jyrkät nousut tuntuivat todella hyviltä. Parissa aikaisemmassa kisassa olin ollut vähän ongelmissa selkävaivojen kanssa ja selän puolelta ensimmäiset ilmoitukset tulivat aivan taivaan portaiden loppuosassa. Lähdimme kolmikkona ajamaan Kinahmi II päällispolkua eteenpäin kohti Kalkkiruukkia. Sitten tapahtui jotain. En saanut jalkoja enää ajoon mukaan normaaliin tapaan. Aina 400m matkalla Pessi ja Vastaranta jättivät minua muutamalla sekunnilla. Selkä pamahti taas lukkoon ja jouduin pudottamaan sykkeitä alaspäin. Kalkkiruukin asfalttitiellä olin kärkikaksikon perässä noin 10 sekuntia. Ojala ampaisi hetken päästä kärkikaksikon perään. Mietin hetken, että räjäytänkö jalkani riskillä hyökkäämällä kärkiporukkaan, mutta päätin malttaa mieleni. Haaveet voitosta alkoi lipua käsistä, en vain pystynyt ammentamaan kampiin voimaa riittävästi. Olin hankalassa paikassa, edessä oli vielä lukuisia tieosuuksia, joissa ajokavereista olisi merkittävää hyötyä. Nyt minun piti selvitä kisan viimeiset 1h 20 minuuttia yksin.

Kovin kauaksi Kalkkiruukista ei matkaa tarvinnut jatkaa, niin totesin, että tänään kärki karkaa lopullisesti. Reisi ei tulisi riittämään kolmossijaa parempaan tulokseen, ellei kärkikaksikon kesken tapahdu ikäviä kalustoyllätyksiä. Lähdin siis tekemään omaa suoritustani. Ajoin rennon kovaa polut, alamäet ja tasamaat, kun taas ylämäissä yritin käyttää vahvuuttani ja pitää eroa yllä takana tuleviin. Kun saalistajina on muun muassa sellaisia nimiä kuin Kananen, Tähti ja Visuri.. oli selvää, että sunnuntaiajolla porukkaa lappaa molemmin puolin ohitseni. Matka taittui jonkinlaisessa horrostilassa välillä ja ajoin todella tunteettomasti. Yleensä olen hyvin perillä järkevistä nestetankkausajoista ja poimin polkuosuuksilla parhaita ajolinjoja itselleni. Nyt nämä molemmat olivat enemmän tai vähemmän hukassa. Tämän tunnistin Tarpisen suunnalla Tuulivaaran nousua ennen. Kroppa ei ollut enää terävimmillään ja kisan alussa esiintynyt vahva isku oli tipotiessään. Juomahuoltoni olimme suunnitelleet Kalkkiruukin asfalttimäkeen ja toisen pullon sain juuri ennen Rahasmäen jyrkkää hiekkatienousua. Ajonaikaiset juomapullot olivat molemmilla kerroilla vain puoliksi juodut, eli Gutzyn urheilujuomaa ja tärkeitä hiilarigrammoja jäi ajon aikana ottamatta.


Yksinäistä hankalaa puurtamista. Kuva: Harri Puumalainen

Tuulivaaran nousun onnistuin ajamaan kohtalaisen tasaisesti ja oletan tehneeni hieman lisää eroa takana seuraavaan Toniin. Parhaimmillaan, tai minun kannaltani pahimmillaan Toni kävi hetkittäin alle puolen minuutin päässä selästäni. Tämän sain selville kisan jälkeen gps-viivojen tarkastelussa. Olin ajon aikana jotenkin niin keskittynyt maaliin pääsyyn, että en edes katsellut taaksepäin ennen loppunousua. Taktiikkani pidin entiselläni. Rahasmäkeen ja loppunousu Grandeen pitäisi pystyä vetämään riittävät w/painokilo-lukemat, että kolmospaikka olisi varma. Tämän lisäksi pyörä pitäisi pitää ehjänä ja kaatuilukaan ei tulisi mielellään kysymykseen. Suunnitelma toimi riittävän hyvin ja pystyin nousuissa ajamaan suurin piirtein kakkosena ajavan Pessin vauhtia.

Pääkoppa jatkoi hapuiluaan ennen Grandea ja aloin olla vähän huolissani suorituskyvystäni. Nestehukkakiloja olin menettänyt useampia ja kieli alkoi liimautua kitalakeen. Maastopyöräilysuoritukseen tarvittavaa kokonaisprosessia hankaloittivat prosessissa olevat katkokset, joka teki ajamisesta tökkivää. Tahkon reitti oli puristanut allekirjoittaneestakin parhaan terän, vaikka maaliin oli yli puoli tuntia aikaa.

Pääsin kuin pääsinkin Grandeen kolmospaikalta ja ilokseni sain huomata, että tänä vuonna pääsin kiipeämään nousua ainoastaan sisäreisien ollessa krampissa. Tuossa tilanteessa pyöritän kramppiin ensin kammen pituisen liikeradan auki ja sen jälkeen alan välillä nousta putkelle, jonka avulla nousun tehontuottoa saa siirrettyä enemmän etureisien puolelle. Minun pyörittävä ajotyyli ylämäissä rasittaa erityisesti taka- ja sisäreisiä, joten normaalia nousutekniikkaani en voinut täysin käyttää. Sinällään mielenkiintoinen data kertoi, että vuonna 2014 ajoin voitosta taistelleen paljon väsyneemmillä jaloilla 45 sekuntia nopeammin Granden ylös kuin tänä vuonna. Tahkovuoren päällinen tuli saavutettua kuitenkin riittävän vauhdilla ja Toni oli joutunut jättäytymään jo 1,5 minuutin päähän taakseni. Laskettelin viimeisen laskun varman päälle alas ja pyörittelin maaliin sijalla kolme.


Tahkon loppulasku varmistellen. Kuva: T. Kivirinta

Loppuaika 2:33:12 oli pettymys. Kuntooni nähden tein perustason alareunaan osuvan suorituksen. Ilokseni perustaso tänä vuonna riittää podiumpaikoista taisteluun, mutta voittotaistelut edellyttävät edelleen nappisuorituksia. Olen onnistunut ajamaan huippuajoja Tahkolla poikkeuksellisen usein ja muun muassa vuoden 2014 ennätysaikani on tehty huomattavasti huonommalla fillarikunnolla kuin mitä oli tänä vuonna oli. Tiiminä Medilaser vei joukkuekisan voiton ylivoimaisesti. Jukan, Joonaksen ja minun yhteinen loppuaika oli alle 7,5 tuntia, joten tuon ajan rikkomiseen joku kolmikko joutuu tuuppaamaan keskimäärin maaliin alle kahdessa ja puolessa tunnissa!



Kymmenes vierailu Tahko MTB:ssä ei ollut yhtä juhlaa, mutta kohtalaisen vahvaa perustekemistä. Vuoden päästä Tahkolla nähdään! Se, minkä lajin tiimoilta saavun Tahkolle vuonna 2017, on kuitenkin vielä tässä vaiheessa avoinna.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Pyssymäki XCM 2016 Nivala – toimisto-olmi mutapainissa neljänneksi

Pohjanmaalla kaikki on toisin. Nivalan keskustan kupeessa länsipuolella sijaitseva Pyssymäki on korkeuseroltaan ehkä matalin laskettelukeskus maailmassa. Hetkelliseen painovoiman vauhdittamaan menoon kuitenkin pääsee ja onhan se selvää, että eri puolilla maata toisen tavallinen on toisen erikoinen. Edelleen Nivalassa veden pinta näytti olevan korkeammalla kuin viereiset maa-alueet. Se kuinka tuo on mahdollista, jäi minulle epäselväksi. Mutta löpinät sikseen. Paikallinen seura Pyörärinki on nähnyt XCM-kisareittiin paljon vaivaa ja reitti on kuskin kannalta hyvin monipuolinen. Kerrankin tuntuu, että ajetaan puhtaassa suomalaisessa metsässä. Suopursut ja kangasmetsä tuoksuvat, eikä asutuskeskuksien hälinää kuulu lainkaan. Ihmisen kädenjälki reitillä näkyy, mutta vain positiivisella tavalla.

Olin ennakkoon ounastellut itselleni hankalaa kisaa. Viikon takaisen onnistuneen Laajavuoren kilpailun jälkeen olin ehtinyt hypätä pyörän päälle vain kertaalleen tiistaina. Pyssymäen kisaa edeltävät kolme päivää olivat menneet työreissuilla ja työpäivä+Nivalaan siirtyminen autoilumatkalla. Kroppaa oli siis totutettu passiiviseen istumiseen ja otetta kestävyysurheiluun, maastopyöräilyyn ja mutaiseen polkujumppaan oli vieroitettu osin tahtomattakin hyvin vahvasti. Lisäksi kisa-aamuna Nivalassa vettä tuli kuin saavista kaataen. Oli selvää, että tässä kisassa möyrittäisiin vesilammikoissa ja mutapaikoissa toivoen, että renkaan ja lukuisten kivien välinen kitka olisi riittävää kilvanajoon. Hurjimmat starttasivat kisaan alle 1,5 barilla – minä en vannekontaktia kiviin suostu ottamaan ja pistin 1,7 molempiin renkuloihin. 

Fyysinen lähtötilanne astui konkreettisesti esiin allekirjoittaneelle jo alkulämmittelyssä. Ajelin rennosti ensimmäistä lämmittelykilometriä vain puolituntia ennen starttia. Tunsin vähän kireyttä alaselässä ja menin siinä polkiessa hipaisemaan kädellä alaselkään/pakaralihaksen yläreunaan. Samalla hetkellä 10% pakaralihaksesta pamahti kramppiin ja tuntemus alaselkään ja takareiteen katosi totaalisesti. Käytännössä pyöräily oli hyvin haastavaa, vaikka syke oli 70 kieppeillä. En tiedä mikä pätkä lihasta puristi jotain hermoa, mutta akuutti noidannuoli oli todella lähellä. Kittilän Kusti työnsi minut takaisin kisakeskukselle ja ryhdin pikaisesti asiaa korjaamaan. Vain 20 minuuttia ennen starttia suoritin kisakeskuksen terassilla aktiivisen kohdevenyttelyn, jolla sain pahimman krampin purettua ja pystyin asettumaan kilpailun lähtöviivalle kohtalaisen normaalissa tilanteessa – mitä nyt lämmittelyä ei olmimaiseen tapaan juurikaan ollut kertynyt.

Kisa käynnissä, Olmi ja Kusti rinnakkain tässä vaiheessa. Kuva: T. Kivirinta

Haaveilin rennosta startista, joskin sen sai heittää romukoppaan heti kättelyssä. Ojala, Kittilä, Pessi, Visuri, Tähti.. siinä nimilistaa, joka takasi, että hengailemalla ei tänään oltaisi podium-sijoituksilla. Onnekseni kisan alkuun ajettiin noin 5km hiekkatieosuus, jossa pääsin vähän mukaan ajorytmiin. Homma tuntui olevan ihan hyvin hanskassa, kun kärkeen alkoi erottua kuuden kuskin ryhmä. Edellä mainitut nimet ja minä siis. Pistelin menemään porukan hännillä ja ajelin jossain määrin omaa ajoa. En spurttaillut päätäpahkaa kaikkiin tykityksiin, kun polkuosuuksilla letka venyy ja häntä joutuu väkisinkin hieman himmailemaan ja se kerää porukkaa kasaan. Kaikkiaan menosta oli kuitenkin havaittavissa, että jotain tulee tapahtumaan ja pian. Ohituskieltoisen pitkospuiden jälkeen sitten tapahtuikin. Tiimikaveri Pessi päätti räjäyttää kuusikon palasiksi.

Kärkimies Pessi lähti heti pitkospuiden jälkeen painamaan aivan pimeää kyytiä. Ojala hyppäsi perään ja mukaan ehtivät vielä Tähti, Kittilä ja Visuri. En tuossa vaiheessa tiennyt, että mikä ihme minuun iski. Yhtä-äkkiä olin alkaneella polkuosuudella totaalinen pelinappula. En ollut fillarin päällä kuskin paikalla, vaan pahasti kyytiläisenä. Helpoilla osuuksilla pidin watit hallussa ja yritin ajatella positiivisesti. ”Jos Laajavuoren jalat kohta ilmestyvät, niin saatan vielä saada tuon 15-20 sekunnin kaulan kurottua ihan perusajolla.”

Muita ei enää näy. Vaatimattomaan menoon syy ei vielä tiedossa. Kuva: T. Kivirinta

Heti seuraavaksi edessä oli Strava-kisaankin ennakkoon mainittu miljoonan kiven polku. Kärkiviisikko katosi horisonttiin ja minun ajostani ei tullut edelleenkään yhtään mitään. Kisan alkupuolella olin nähnyt, että Visurilla oli takarenkaan pidon kanssa enemmän ongelmia kuin minulla ja nyt ukko menee aivan eri kyytiä kuin minä. Tunkkailin ja tuskailin kivikossa vuorotellen. En päässyt mihinkään ja takana alkoi vilkkua Sairasen Iiron hahmo. Kun miljoonan kiven polku vihdoin loppui, olin aivan niitissä. ”Tämä jätkä lähtee ensimmäisen kierroksen jälkeen kotio, pitäkää Nivalanne!”, kävi useampaakin kertaan mielessä. Heti purulla huomasin kuitenkin syyn käsittämättömään ajokokemukseeni. Note to myself: älä koskaan aja miljoonan kiven polkua molemmat iskarit lukittuna. No jopas! Vanha kettu ei tajunnut tarkistaa ajon aikana, että onko iskarit auki. Huono valmistautuminen, niitti ukko ja tuollainen moka fillarin kanssa – ”tämä äijä lähtee todellakin kotio tämän ekan kierroksen jälkeen”. En meinannut pysyä Sairasen kyydissä. Tai oikeastaan välillä pysyin helposti ja välillä olin vaikeuksissa. Kierros oli pian ohitse ja jatkoin keskeytysajatuksistani huolimatta matkaa toiselle rundille. Jos ajosta ei voi nauttia, niin ainakin kurjuuden voi maksimoida, ajattelin.

Ajofiiliksestä yläfemmat? Ei tällä kertaa. Kuva: T. Kivirinta

Kärki oli ainakin 2,5 minuuttia karussa, joskaan tuosta aikaerosta ei minulla ollut mitään tietoa. Tiesin vain, että kuudes sija taitaa olla tämän päivän maksimitulos ja siihenkin pitäisi jaloissa tapahtua jonkinlaista petrausta. Mentiin Sairasen kanssa kimpassa noin 10km toista kierrosta, kunnes polkupätkät taas alkoivat. Olin juuri ottanut Gutzyn kofeiinigeelin ja jaloissa alkoi tuntua taas vahvemmalta. Lähdin ajamaan polkuosuutta rennon kovaa ja huomasin, että Sairanen jäi heti. Toimisto-olmi oli muuttumassa taas pyöräilijä-olmiksi. Ajo alkoi kulkea paremmin ja paremmin ja vähän ajan kuluttua edessä alkoi näkyä vihreää selkää. Tähti siellä pyöritteli huolestuttavan rauhalliseen tahtiin. Pääsin nopeasti kantaan ja kohteliaana kaverina Toni antoi pyydettäessä oitis tietä. ”Miljoona kiveä väsytti minut.” Tähti tokaisi. ”Sama juttu, mutta jostain syystä nyt alkoi meno maistua.”, ehdin vastaamaan ja jatkoin ajoani yksin. Miljoonan kiven polkuosuudella en vieläkään loistanut, mutta harmikseni huomasin tiimikaveri Pessin olevan siellä rengastöissä. Edelliset paikan ohittaneet eivät kuulemma menneet kovin kaukana. Olin siis noussut sijalle 4. ja ajo oli muistuttanut viimeiset 15 minuuttia ihan oikeaa kilvanajoa. Jo oli aikakin, kun kisaa oli takana kuitenkin liki kaksi tuntia.

Ajo pirteämpää, Pessin hahmo näkyy taustalla. Kuva: T. Kivirinta

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä haaveilin etäisesti Visurin kiinni ajamisesta ja toisaalta vähän odottelin, jos Pessi olisi tulossa vielä mukaan ja pystyttäisiin yhdessä tykittämään kova viimeinen kierros. Noh, Pessiä ei koskaan enää kuulunut ja Joonaksen matka olikin jäänyt ikävästi kesken kolmeen rengasrikkoon. Pyrin pitämään semivahvaa intensiteettiä ja selviytymään maaliin mahdollisimman nopeasti. Maaliin oli ehkä 7km, kun kuulin, että kärkeen eroa on 7 minuuttia. 7 minuuttia! Ojala oli todella mennyt reitillä eläimellisesti. Karmeaa dominanssia, joka koostuu vahvasta wattituuttauksesta tieosuuksilla ja timanttisesta polkujen myllytyksestä. Kun (Henkalle jossain määrin heikompia) pitkiä nousujakaan ei Nivalassa ole lainkaan, on meno tuollaista. Maaliin saavuttiin lopulta järjestyksessä Ojala, Kittilä, Visuri ja allekirjoittanut. Minulla eroa kärkeen oli tuo yli 7 minuuttia, Kustiin noin 2,5 minuuttia ja Visuriin 1,5 min.

Toimistotyöläinen sai uskonvahvistusta omille näkemyksilleen. Totaalilepo vie minut kauaksi maastopyöräilykisan ja kestävyysurheilun vaatimuksista. En ollut tähän kisaan fyysisesti valmis ja oikeastaan pitää olla tyytyväinen, että kisan viimeisen puolikkaan pystyin ajamaan sentään kelvollisesti. Jos oikein haluaa asian nähdä optimistisin silmin, niin tämän mahalaskun jälkeen nyt on oiva paikka hakea sitä nousuvirettä kohti Tahkoa ja erityisesti Tahko MTB:n kisapäivään. Siellä onkin sitten viimeisen päälle megaluokan vastustaja vastassa, kun Vastarannan Jukka ilmoitti viikolla ajavansa Tahkolla juuri 60km. Kaiken pitää toimia heinäkuussa täydellisesti, jos mielin edes näennäisesti haastaa Jukkaa Nilsiässä. Kaikkeni yritän, sen lupaan.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Laajavuoren XCM 2016 – voitokas kisaraportti

Laajavuori on mäki Jyväskylässä. Korkeimmillaan Laajavuori kohoaa 226m korkeuteen ja hiihtokeskustoimintaa on alueella pyöritetty aina 1950-luvulta lähtien. Historiallinen urheilualue alkaa olla jo legenda myös maastopyöräilyn marathon-kisojen kalenterissa. Alueen korkeuserot ja polkuverkosto on hyvin hyödynnetty kisaradan suunnittelussa ja rata on todellinen XCM-rata. Mäkinen reitti mukavaa vaihtelua Suomen tasamaakisojen seassa. Tänä vuonna Laajavuoren XCM-kisassa ajettiin 24km pituista kierrosta, johon oli löydetty liki 500 nousumetriä. Päämatkan lähtö kiersi kisareitin kolmesti, joten edessä oli karmaisevan ihana fyysinen koitos.

Allekirjoittanut oli valmistautunut kisaan sangen hyvin. Edellinen viikonloppu oli kilpailuista vapaata ja pääsin ajamaan itselleni todella harvinaisia pitkiä MTB-lenkkejä. Olin päättänyt, että teen aggressiivisen tehotreenin vasta torstaina Ahveniston moottoriradalla pidettävissä viikkokisoissa. 1,5 päivää ennen Laajavuoren starttia olin ajanut tasolleni mainiosti Ahvenistolla ja toiveissani herättelin vielä superkompensaatio-kilpailua Laajavuoressa. Sitä todella tarvittaisiin, koska minä en perinteisesti pidä kilpailuista, jotka kestävän yli 2,5 tuntia. 

Kisa-aamuna ei pahemmin jännittänyt ja sain syötyä huolellisen ja kilpailusuoritusta tukevan aamupalan. Pystyin jopa tuntia ennen starttia syömään Gutzyn energiapatukan (normaalisti panikoin jännityksestä) ja sain varmistettua, että kropassa on hiilarivarastot täynnä ja saan kilpailun aikana maksimoitua 60g hiilarinautintoa jokaista ajotuntia ajatellen. Paperilla kaikki näytti olevan kohdillaan ja lähdin kilpailuun tekemään vahvaa ajoa ja hyvää treeniä Tahko MTB:tä silmällä pitäen. Torstain perusteella oli selvää, että voisin ajaa melko kovaa ainakin tunnin, mutta kolmen tunnin optimitehoista oli vain hentoja arvauksia. En kuitenkaan suostuisi ajamaan jalkojani alta ennen viimeistä kierrosta.

Kisan viivalla oli jälleen kovia nimiä: Joonas Pessi, Henri Ojala, Samuli Visuri, Toni Tähti (EM-kisojen 39. viikkoa aiemmin), Antti Kuitto jne. 

 Lähtö lähestymässä. Kuva: Touho Häkkinen

Kilpailu starttaa

Kilpailun starttiin lähdettiin rennon kovaa. Vauhti sopi taktiikkaani täydellisesti. Olin jättänyt jopa osan alkuverryttelystä tekemättä ja toivonut, että voisin jatkaa verryttelyä kisan alkupuolella. Reitin alun loivat mäet nousivat rennosti ylös ja kisan kärjessä pyöri lähinnä Samuel Halme ja polkujen alettua Henri Ojala. Heti perässä terävällä jalalla oli liikenteessä Joonas Pessi, allekirjoittanut ja Samuli Visuri. Jo muutaman kilometrin jälkeen olimme erottuneet kärkiviisikoksi, kun Toni Tähdellä näytti olevan vähän teknistä murhetta. Minulle alkuvauhti tuntui jopa rauhallista. Silti tällä kertaa muita tippui kyydistä – käsittämätöntä, ajattelin. Nousut, joihin olin kaksi vuotta sitten hyytynyt totaalisesti, nousivat nyt kuin vettä vain. Ajoa oli takana ehkä 6-7km, kun ohitimme Pessin kanssa nousujen yläosiin lievästi hyytyvän Ojalan. Joonas jatkoi aktiivista ajoa ja seurasin tiukasti takarenkaassa. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin, että takaa kaikki muut alkoivat jäädä metri kerrallaan. Ojala, Visuri, Halme.. kevyet 29er-jäykkikset alla, ja herrat jäivät meille täpärikuskeille ensimmäisissä helpoissa nousuissa. Tästä tulisi todella mielenkiintoinen päivä ajattelin jo tuossa vaiheessa.

Olmi ja Pessi vahvasti keulilla. Kuva Touho Häkkinen

Pessi piiskasi tieosuuksilla aivan mielettömän vahvasti. Sanoin moneen kertaan, että nyt mennään sellaisilla tehoilla, että ainakaan minä en ole koskaan selvinnyt vastaavilla kokonaista kolmea tuntia. Minulle on tyypillistä, että analysoin vauhtia ja tehoja aina suhteessa maaliin pääsyyn, kun taas Pessi näytti suosivan ”kynnyksellä niin pitkään kuin menee” -taktiikkaa. Yhteistyön näkökulmasta tällainen parivaljakko on haastava. Ylämäissä olisin voinut pitää vauhtia, mutta kapealla rännillä ei ole järkeä vaihtaa vetäjää jokaiseen maaston nyppylään. Tieosuuksilla taas Joonaksen rutiini oli jotain käsittämätöntä ja jo peesissä ollen ylitin minulle järkevät kisatehot jatkuvasti. Tein pari lyhyempää vetovuoroa kierroksen loppupuolelle ja kierros olikin nopeasti ohitse 55 minuutissa. Emme tienneet aikaeroista mitään ja päätettiin vaan jatkaa matkaa. Medilaserin kaksikko kärjessä XCM-kisassa, uskomatonta! Tuota fiilisteltiin useampaan kertaan ajon aikana.

Toinen kierros jatkoi ensimmäisen trendiä. Joonas jatkoi kynnystreeniään ja minä tulin mukana toivoen, että en räjähtäisi hapoille liian usein. Vain siten voisin jaksaa ylipäänsä maaliin. Jossain vaiheessa kuulimme, että taaksepäin ero on noin 2 minuuttia. Olin ajanut normaaleihin tehoihini nähden ylikovaa ja reisissä alkoi painamaan jo kisan puolivälin paikkeilla. Samassa ajolasit alkoivat vähän huurtua ja näkö polkuun alkoi olla sumuista. Silti meno maistui ja ajossa oli hyvä henkinen svengi päällä jatkuvasti. ”Tänään hoidetaan tämä homma, jompikumpi meistä voittaa, se on tärkeintä”, sanoi Pessikin useampaan kertaan. Oli hienoa olla kärkitiloilla ja pystyin ainakin leikittelemään ajatuksella, että saattaisin jopa jaksaa maaliin kyseistä vauhtia. Sitten oli kuitenkin aika järjestää itselle vähän hankaluuksia..

Pudoteltiin Laajavuoren laskuja hyvällä rennolla otteella ja vauhtia piisasi. En oikein tiedä, mitä edes tapahtui, kun yhtä-äkkiä alamäessä menetin eturenkaalla otteen polkuun. Tanko kääntyi 180 astetta ja paiskasin oikea olkapää edeltä kovalle hiekkatielle. Vasen polvi kopsahti runkoon ja oikea pohje kramppasi kivikovaksi. ”Sattuiko!?” Huusi Pessi. ”Sattui, mutta ei kuitenkaan!” huusin vastauksen, kun kerroin kivusta, mutta samalla siitä, että minua ei tarvitse jäädä paapomaan. Samalla hetkellä Pessin selkä häipyi vastustamattomasti horisonttiin. 

”Ajan yhtä parhaista kisoista koskaan, istun maassa pohje krampissa, polvi on taas kipeänä (lumpio oli juuri palautunut normaalin kokoiseksi Korson turpoilun jälkeen), pyörän tanko on täysin väärään suuntaan ja satulan nokkakin pelasi jo tässä vaiheessa kautta itä-länsi-ottelunsa näyttäen mihin sattuu”. Siinä 5 sekunnin synkistely tiivistetysti. Otin jalkaterästä kiinni ja väänsin pohkeen krampin väkisin auki. Löin satulan nokan suoraan eteenpäin ja käänsin tangon oikein päin. Sitten vain pyörän selkään ja miettimään, että mitähän seuraavaksi. Ajelin siinä ehkä pari minuuttia vähän alakuloisena ja en nähnyt järkevänä lähteä tavoittelemaan Pessiä. Samalla tuntui siltä, että ehkä takana seuraavat kaverit saa tällaisen linkuttavan kuskin kuitenkin kiinni. Voisin ajaa heidän kanssa ja pyrkiä ratkaisemaan kisaa kolmannen kierroksen viimeisissä nousuissa. Edessä puolen minuutin päässä meni siis kärkimies Pessi ja takana 1,5 minuutin päässä oli tulossa Tähti, Visuri, Halme joukkoa. 

Takaa-ajo on käynnissä, sumuiset lasit taskussa ja polvi kipeänä. Kuva Touho Häkkinen

”Kisassahan tänään ollaan, joten lähdetään sitten ajamaan omaa vetoa”. En lähtenyt tykittämään järjettömästi, vaan lähdin tunnustelemaan aktiivisesti järkevää tehotasoa loppukisaa ajatellen. Toisen kierroksen loppupuolen nousut olivat edessä. Ässämäessä näin Pessin selän ja huomasin eron olevan noin 25 sekuntia. Ässämäen jälkeisellä linjan nousussa huomasin olevani ylämäessä selkeästi nopeampi. Päätin sittenkin ajaa ylikovaa ja yritin ottaa Pessin kiinni viimeistään viimeisessä nousussa juuri ennen kierroksen päättymistä. Suunnitelma pelasi täydellisesti. Tykitin menemään ja kierroksen viimeisen nousun alussa kellotin valopylväästä eroksi 12 sekuntia. Juuri ennen kuin mäki päättyi, olin taas Pessin takarenkaassa kiinni. Jalat räjähtäneenä, mutta edessä olisi 3km tietä, jossa olisi sauma vähän levätä. Lepoa kaivattiin, koska reidet polttivat polvista aina kylkiluiden alle saakka lonkankoukistajien ollen aivan hapoilla. Jalat oli räjäytetty pahasti ja jokainen viimeisen kierroksen nousu pitäisi ajaa huolella yli.

Viimeisellä kierroksella tsempattiin Pessin kanssa usein toisiamme. Varsinkin minä halusin kertoa suurimmista nousuista ja niiden selvittämisen merkityksestä. Koko kierros pitäisi selvittää niin, että vielä lopun Ässämäkeen ja viimeiseen nousuun pääsisi edes jollain tapaa pyörivin jaloin. Mutta meno muuttui hankalaksi. Pistettiin Pessin kanssa jokaiseen nousuun keveintä vaihdetta, mitä pyöristä oli tarjolla. Pessillä se oli 32 piikkinen eturatas ja 42 takana. Minulla 34 edessä ja liian lyhyestä ketjusta johtuen 40 takana. Olin jyrkissä kohdissa vähän pulassa Pessin takana, minun pyöräni ei voinut kulkea niin hiljaa. Umpisipeillä jaloilla minulla oli liian iso vaihde, joilla piti ajaa alivauhtia. Kävelyaskel maasta olisi tarkoittanut saman tien totaalikramppia kyseiseen jalkaan. Ajoin ylämäet aina täysillä ylös. Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain ON/OFF. Täysiä oli yhtä kuin hitain vauhti, mitä oli järkevää mennä.

Kaksi väsynyttä kaveria lähestyy maalia. Kuva Tarja Kivirinta

Loppukierroksen Ässämäki pelotti ja en ollut yhtään varma, että pääsenkö ylipäänsä ylös kyseistä nyppylää. Pessillä oli sama tilanne. Joonas tarjosi vetovuoroa ennen loppuosan nousuja ja otin kärkipaikan. Ässämäen alkaessa poistin kaikki ajatuksen päästäni ja yritin vain päästä mäen päälle. Jalat totaalitulessa ja vauhdin ollessa ehkä 5km/h tunnissa kihnutin mäkeä ylös. Viiden sekunnin välein nousin putkelle kahdeksi polkaisuksi ja paiskasin itseni istumaan, että kampi pyörisi vielä muutaman kierroksen enemmän. Mäen päällinen tuli vastaan ja katsoin taakseni, Joonas oli jäänyt ehkä 20m. ”Argh!” mietin. Nyt oli kaksi vaihtoehtoa. Jatkaa ylämäki loppuun ja ajaa maaliin omaa vauhtia. Vaihtoehtona olisi ajaa todella hiljaa maaliin Pessin kanssa ja antaa Joonakselle hänen ansaitsema voitto. Omalla vauhdilla saisin optimitreenin pääkisoja ajatellen ja toisaalta taas hyvä loppuaika sinetöisi ehkä joukkuekisan voiton. ”Argh uudelleen!” ajattelin. Päätin jatkaa vähän epäurheilijamaisesti maaliin omalla vauhdilla. Enemmän kuin olin iloinen mahdollisesta voitosta, minua harmitti Joonaksen puolesta. Olin toivonut, että Joonas olisi voinut tiputtaa minut vielä lopun nousuissa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja saavuin maaliin kisan voittajana. Viimeisellä 4km matkalla eroa Joonakseen tuli jopa minuutin verran. Sain plakkariin urani vasta toisen XCM osakilpailun voiton. Ensimmäinen ja ainoa ennen tätä oli tullut aikanaan Vuokatista, muistaakseni vuonna 2007.


Kärkikolmikko: Olmi, Pessi, Tähti. Kuva Touho Häkkinen

Laajavuoren kisa oli ehdottomasti menestys. Kunto on ottanut hienoja harppauksia eteenpäin ja ajo oli minun kohdaltani pirteämpää kuin vuosikausiin. Toivon, että pystyn jatkamaan kunnon terävöittämistä vielä kolmen viikon ajan ja pystyn tekemään kesän parhaan ajon Tahkolla heinäkuun alussa. Tätä ennen kisaan vielä viikon kuluttua Nivalassa Pyssymäki MTB:ssä. Nähdään siis siellä!

 Tulokset top 20