Kausi 2014 - Yhteenveto - 285 treenituntia ja 6 voittoa

Kausi 2014 on tullut yhteenvetoa vaille valmiiksi. Haastava kausi on kaiken kaikkiaan takana. Osasyynä ruuhkavuodet kahden pienen vaippaikäisen isänä ja toisaalta kevään lukuisat sairastelut tekivät valmistautumisjaksosta vaikean. Nämä kaksi tekijää ovat näkyneet erityisesti treenimäärissä, jotka eivät tällä kaudella ole kovin mairittelevissa lukemissa. Perustekemisen tason ylläpito ei ole ollut sitten mahdollista ja olen joutunut ponnistelemaan yhä harvempiin kisoihin erilaisia täsmätreenejä tehden ja nousukuntoa hakien.

Koko kauden aikana treenitunteja kertyi 284,5. Tuossa ajassa ehdin ajaa/hiihtää kilometrejä kasaan yhteensä 6362 verran. Stravaan näillä ajoilla ehdin paukuttaa yhteensä 237 KOM:ia. Eli eli melkein 1 KOM/treenitunti.

Kilpailuja laskin nopeasti käyneeni 15 kappaletta. Kilpailuiksi lasken kaikki kisat, jotka ovat olleet vähintään aluecup-statuksella ja vastassa on ollut vähintään 2 kuskia Suomen tämän hetken top 10:istä. Näistä voittoja kertyi seitsemän kappaletta. Kakkostiloja tuli kaksi kappaletta, kolmanneksi ajoin kerran, neljänneksi päädyin neljästi ja kerran olin seitsemäs.

Kauden ehdottomana huippuhetkenä oli lopulta cyclocrossin suomenmestaruus. TahkoMTB:n kakkostilaa pidän toiseksi kovimpana suorituksena ja oli ihan mukava hävitä omalle valmennettavalle se 24 sekuntia. Taakse jäi kuitenkin liki 2000 kuskia. Suuremmista kuntoajoista voitot irtosivat Luonteripyöräilystä ja Tähtisadeajoista. KOHINOOR-kisoissa ehdin kärjessä maaliin kahdesti, joista toisella kerralla sain hyvän päänahan U23 mestarista. SM-kisoista jäi käteen cyclocross-mestaruuden lisäksi nelostilat XCE ja XCO-lajeista ja sijoitus 7. XCM-lajista. Näistä sijoituksista XCO on tyydyttävä, mutta XCE ja XCM menivät pahasti alakanttiin odotuksiin nähden. Uskaltanen mainita onnistumisena vielä Hauhon jokamiestriathlonin kuntosarjan voiton, joka lopulta auttoi minua pärjäämään paljon paremmin syksyn fillarikisoissa - tästä enemmän toisessa tekstissä myöhemmin. Hauhon voittoa en kuitenkaan laske yhdeksi kuudesta voitosta.

Vaihtelevista tuloksista huolimatta olen varsin tyytyväinen kauteen 2014. Pahimmillaan haastavan kevään jälkeen olisin voinut olla kokonaan ulkona kisatasosta. Näin ei lopulta käynyt ja kisoissa syntyi tulosta vaikeista lähtökohdista huolimatta. Paljon parempaan en lopulta voinut tällä kaudella pystyä, koska aivan kaikkea ei voi itse hallita ja tilastollisia epäonnistumisia tulee näin herkissä lajeissa väkisin.

Iso kiitos kaikille kisakavereille hienosta kaudesta! Olette rehdillä kisaamisella antaneet todella paljon haastetta ja ilon hetkiä minulle tämän vuoden aikana. Olen etuoikeutettu, että saan ajaa toistaiseksi siellä kärkiporukoissa ja silti hyvin kannustavan ilmapiirin ympäröimänä. Kiitos myös kaikille kisojen järjestäjille ja erityiset kiitokset omalle (nyt jo ex-)tiimille - Team Skinsille! Kiitos myös Hypy:lle, jonka väreissä ajoin viimeisen kerran Tampereen cyclocrosseissa. Kiitokset ROSE:lle mahtavista kisapyöristä, Gutzylle äärimmäisen kisakykyisistä urheiluravinteista ja Skins/Evoc:ille kisavaatteista! Erityiskiitokset perheelle ja vaimolle, että olen saanut lähteä noin moneen kisaan perhekiireistä huolimatta!

Kiitos myös Stravalle, jonka kautta saan kilpailla jokaikinen päivä, jos vain haluan. Tästä jatketaan intoa puhkuen valmistautumaan kauteen 2015.

Toivoo pyöräilijä ja toivottavasti tuleva sprinttitriathlonisti
Olli M alias Olmi

-----

Valtaosa treeneistä on ollut noin tunnin pituisia. Silloin teemana on ollut "treenaa tunti, jolla on tarkoitus". Mihinkään summittaiseen hakuammuntaan ei ole ollut varaa. Tavoite oltava selkeänä mielessä ja joka kerta pyörän päällä pitää miettiä päivän parasta tekoa sitä jotain tavoitetta kohti. 

Kisaviikoilla tämä ajattelu korostuu. "Jos minulla olisi käytössä vain yksi treenitunti, niin miten minun olisi treenattava, että kisaan vaadittava kokonaisuus (kunto, vire, hermotus jne.) on seuraavan kisan tarpeisiin parhaimmillaan?".

Nousukuntoa/ -virettä varten oma kroppa on tunnetava hyvin ja jo kahden peräkkäisen päivän suunnittelu etukäteen voi olla vaarallista. Pitää olla rohkeutta tarjota juuri oikeat ärsykkeet sinä tiettynä päivänä. Usein tämä tarkoitti myös totaalisen lepolenkin valitsemista kovan treenin sijaan. Hölmöintä on mennä kisaan vähän treenanneena ja väsyneenä!

Henkisesti vaan rankkaa miettiä jokaikistä treeniä näin. Enemmän tunteja antaisi varaa tehdä turhia tunteja enemmän..

-----

Kauden 2015 ensimmäinen kisapyörä - triathlontykki - Rose Aero Flyer

 Jotain kiinnostavaa saapui tänään - pieni arvasi aivan oikein!

Hauhon jokamiestriathlon-päähänpisto on konkretisoitunut erilaisina tekoina. Sitä on alettu uimaan, hommattu märkäpuku ja esimerkiksi vapaauinnin kehittäminen on talven pääprojekteja. Samoin juoksuaskeleet ovat taas mukana treeneissä ja palo kehittyä juoksukykyiseksi on hirmuinen. Erilaiset juoksijanpolven välttämiskeinot ovat tapetilla.

Pyöräily oli triathlonlajeista ainoa, jolle ei tarvitse tehdä yhtään mitään. "Ainakaan aika-ajopyörää en kaudelle 2015 hommaisi", muistan vaimolle vannoneeni. Sanat ovat tehty syödyiksi, varsinkin jos lopulta teko johtaa terveellisesti ja rehdisti vauhdikkaampaan fillarointiin!

Tänään se saapui ja tällä hetkellä fillari näyttää tuollaiselta. Veikkaan vauhtia löytyvän - tykkään!

Triathlonstarttien lisäksi ohjelmaan tulee varmasti kymppitempoja ja "saattaahan" tuolla joku maantiesegmenttikin Stravaan tulla ajettua. Ehtisiköhän vielä ennen talvea ulos testaamaan?

Cyclocross SM 2015 Tampere - mestaruuden kisaraportti

Hämeen Sanomien juttu 20.10.2014

”Ei sun oo pakko lähteä sinne kisoihin”. Näin tokaisi vaimo sunnuntaina aamulla minun antienergisyyttä katsoessaan. Päätin kuitenkin lähteä, vaikka edellispäivän kenraali oli ollut aivan katastrofi. Kroppa ja hermotus tuntuivat lauantaina niin väsyneiltä, että jätin koko valmistavan lenkin kesken. Näytti siltä, että juoksu oli jälleen kerran pilannut pyöräilykyvyn ja olin jossain sekatilassa juoksun ja pyöräilyn hermotuksien välimaastossa.

Rose-kisapyörässäni ei ollut renkaita ja myös kaksi vuotta vanha voimansiirto vähän jännitti. Pyörän ajoasento oli lisäksi pistetty kuntoon elokuista Luonteripyöräilyä varten, joten helpon käsittelevyyden sijaan asento oli verrattain aerodynaaminen. Kaikki oli siis vähän hassusti siihen nähden, että edessä olisi todennäköisesti ajotaitoa vaativa mutakisa ja minulla pyörä oli säädetty kovaa ja kuivaa hiekkatieajoa varten. Toivoin todella, että tulevalla kisaradalla ei olisi hypättäviä esteitä, koska alaotteelta ajavana minulla ei olisi tänään mitään mahdollisuuksia hypätä esteiden yli ajamalla. Tiedättekö muuten miksi ajan alaotteelta? Minulle vastaus on selviö ja minun logiikan mukaan minun pitää ennemmin kysyä, että miten te muut pystytte ajamaan niin paljon yläotteelta? Minulla syynä on jarruteho, joka ei riitä minun tarpeisiini alkuunkaan yläotteelta ajaen. 

 Alaote-Miettinen. Kuva: Petteri Pyrrö

Kisan startti oli vasta klo 13:30, joten päätin tankata kotona viimeisen lämpöisen ruoan ja pullakahvit vielä 10:30 aikoihin. Tuon jälkeen suuntasin moottoritien varteen odottamaan, että pääsisin tiimiauton kyytiin. Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Sateessa ei tarvinnut pitkään touhuta, kun kamat olivat tiimiauton kyydissä ja Tampere lähestyi vauhdilla. Paavolan Tomi toimi poikansa kanssa autokuskina/huoltajana ja kisaukot saivat ottaa rennosti kyydissä matkustaen. Uudet renkaat olivat autossa odottamassa tiimikaveri Antin tuomana ja oli sovittu, että ne asennettaisiin matkalla Tampereelle.  Kyseessä olivat samanlaiset renkaat, jotka asensin uutena kaksi vuotta sitten Kelkkapuiston kisaan ja ne toimivat silloin kisan aikana mahtavasti. Oletin, että radan luonne olisi Kaukajärvellä Kelkkapuiston kaltainen.

Matkalla puhuttiin kisataktiikoista ja kehuttiin kilpaa, kuinka huonossa kunnossa ollaan. Kisaan oli aikaa noin kaksi tuntia, kun kieltäydyin muuten tiimikaveri Simon tarjoamasta karkista. Kaverit siinä ihmettelivät ratkaisuani, mutta tähdensin, että huonokuntoisena pärjätessään pitää kaikki muut jutut tehdä kisapäivänä kohdilleen. Oma kisataktiikkani vahvistui jo matkan aikana. Jos rata olisi kova, niin lähtisin peesaamaan nopeampia, mutta pehmeällä radalla ajaisin ihan alusta saakka omaa ajoani muista välittämättä. Tällä tavalla optimoisin oman loppuaikani maaliin, joka kuitenkin lopulta ratkaisee crossissa myös sijoitukset.

Kisapaikalle saavuttaessa näky oli hyvin cyclocrossimainen. Rata oli äärettömän märkä ja ulkona oli jäätävän kylmä. Minulla oli mukana vain yhdet ajokengät, joten päätin priorisoida pyörän ja varusteiden kunnon maksimiin kisastarttia ajatellen. En siis lähtenyt kastelemaan varusteitani sateeseen, vaan saavuin starttiin vain 600 metriä verrytelleenä, mutta muutoin mukavassa olotilassa. Vartti ennen starttia imaisin kisaa varten Gutzyn kofeiinigeelin ja se saisi riittää tällä kertaa koko tunniksi. Tärisin ulkona hervottomasti, mutta en turhaan hillinnyt tärinää, koska eikös sen tarkoitus ole juuri pitää kroppaa lämpimänä?

Lähtöviivalla jännitti. Kovakuntoisia ukkoja riitti ympärillä. Cyclocrossin lokakuisissa kisoissa on aina se hienous, että ne yllätyksellisiä. Niissä ei koskaan tiedä kuka pärjää ja mitä kisan aikana lopulta tapahtuu. Päivän vireen suunta pitkän kisakauden päätteeksi ratkaisee näissä kekkereissä aivan älyttömästi. Ne, jotka ovat kuntonsa kanssa menossa parempaan päin ajavat paljon raikkaammin kuin kovakuntoiset laskukuntoilijat. Olin taas tehnyt kaikkeni, että vire olisi minulla oikean suuntainen. Treenejä olin nostanut hillityn aggressiivisesti viimeisen kahden viikon aikana ja olin koko ajan pyrkinyt siihen, että en ole kisapäivänä lainkaan väsynyt – en fyysisesti, enkä myöskään hermotuksen osalta.  

Startin tapahduttua kävi vanhanaikaiset ja ampaisin kärkeen.  Pääsin rennosti ajaen ensimmäiseen mutkaan ja radan ainoaan nousuun kärkipaikalla. Kiire ei minulla ollut mihinkään ja päätin, että tänään en ajaisi itseäni hapoille missään vaiheessa. Olin suunnitellut, että minun pitäisi ajaa niin kuin cartingissa, eli vauhti on säilytettävä ja kaikki turha höntyily on jätettävä pois. Ehdin ensimmäisenä vielä ensimmäiselle mutajuoksuosuudelle, mutta sitten Hännisen Juho pinkoi tuhatta ja sataa ohitse. ”Huh huh! Sinne se mestaruus painuu horisonttiin jo ekalla kiekalla, näinhän se piti käydäkin”, ajattelin mielessäni. En häkeltynyt, koska eihän minun mistään mestaruuksista pitänytkään ajaa.   

Ensimmäisen kiekan päätteeksi minut sai kiinni myös Sasu Halme. Toisen kierroksen uimarantaosuudella Sasukin pääsi minulta karkuun. Sasu innosti, että ajetaan Juho kiinni! Minä pidin pääni ja annoin nuoruuden painua horisonttiin. Jatkoin ikiomaa kisaa niin kuin olin itseni kanssa sopinut. Olin siis kolmantena ja takana näin melko lähellä Kangaskokon Juhan ja muut kisaajat. Olin kärkeä perässä ehkä 20 sekuntia ja taaksepäin ero oli samaa luokkaa. 

Olin oikeastaan äärettömän onnellinen ajaessani sijalla 3. Minulla oli sittenkin mahdollisuus mitaliin tämän kesäkauden aikana! Hienoa oli myös se, että minun ei tarvinnut tykittää menemään täysillä, joka olisi vaarantanut loppukisan vauhdit. Meinasin hetkittäin tuudittautua tuohon pronssiseen ajatukseen, mutta poistin sen samalla taka-alalle, koska keskittyminen pitää aina crossissa pitää täysin ajamisessa. Sadekeli ja pitkä mutajuoksu olivat tässä todella merkittävässä roolissa. Edellispäivän kivikova rata oli muuttunut todella pehmeäksi. Minun lauantainen sekaoloni jostain pyöräilyn ja juoksun välimaastosta alkoi tuntua muutaman kierroksen jälkeen täydelliseltä yhdistelmältä. Juoksut vedin rennon letkeästi ja pyörän päälle hypätessä en lähtenyt puskemaan happoja jalkoihin. Koko ajan mentiin lähellä ana-kynnystä, mutta ei koskaan sen ylitse – ei edes sekunniksi. Kroppa pysyi siis hyvin hallussa ja ajaminen oli siksi helppoa. Ajovirheitä ei tullut ja kierrokset olivat hyvin tasaisia. Stravan mukaan nopeimman ja hitaimman kierroksen ero oli vain 15 sekuntia! Jotain olen kai näiden vuosien aikana oppinut.

 Maastossakin rennolla ilmeellä. Kuva: Kosti Koistinen

Kisan neljännellä kierroksella pääsin kuittaamaan Sasun ohitse, kun Sasulla oli jotain ongelmia pyöriensä kanssa. Sasulla näytti olevan jopa useampi pyörä mukana, vaikka todellisuudessa ne toiset olivat lainapelejä. Itse jatkoin yhdellä ja samalla pyörällä ja Rose pelasi täydellisesti. Vaihteet napsuivat kohdilleen ja pari vuotta vanha voimansiirtokin toimi mainiosti. Yläotteelta jarruteho oli minimissä, mutta alaotteelta ja jarrukahvan alaosasta puristaen sain jarruista hyvin tehoa irti. Eteenpäin katsellessani Juhon selkä näkyi vakiintuneen noin 20-25 sekunnin päähän. Olin tyytyväinen tilanteeseen. Tiesin, että jos jaksaisin maaliin, saisin voitetun hopean tai Sasun hirmuisen nousun jälkeen ehkä pronssia. 

 Mutajuoksua metsässä. Kuva: Petteri Pyrrö

Säästelin koko kisan ajan jokaikisessä kohdassa, missä se oli yhtään mahdollista. En esimerkiksi ajanut kertaakaan reitin ainoaa nousua kovaa ylös. En myöskään koskaan hyppinyt juoksuesteitä huolimattomasti ylitse. Itse asiassa astuin joka kerta esteen päälle, että pääsisin niiden yli mahdollisimman vähällä. ”Säilytä vauhti, pysy rentona, löydä nopeimmat ajolinjat”, nämä lauseet olivat selkärangassa.  Jokainen kierros tuntui koko ajan helpommalta. Pystyin ajamaan mutkiin kovempaa ja pehmeille osuuksille löysin aina vaan parempia ajolinjoja. 

Kaksi kierrosta ennen maalia näin, että aloin hiljalleen saavuttaa kärkimies Juhoa. Ero oli ensimmäistä kertaa alle 20 sekuntia ja nostin siinä ehkä 2 % omaa intensiteettiäni. Juoksuosuudet mentiin Juhon kanssa hyvin samaa vauhtia, mutta metsässä ja pehmeillä osuuksilla aloin olla vähän nopeampi. Jatkoin rennosti, enkä lähtenyt ajamaan Juhoa kiireellä kiinni. Päätin säästellä vielä ja luotin itseeni, että tasaisella vauhdilla saan Juhon kiinni viimeistään viimeisellä puolen kilometrin pätkällä.

Toiseksi viimeisen kierroksen lähetessä loppuaan ero oli vain 15 sekunnin luokkaa. Kroppa toimi – pahalta ei tuntunut yhtään. Ei kisan aikana, ei myöskään tässä vaiheessa. Vuosi sitten treenikisassa kypsyin tällä radalla 45 minuutissa älyttömiin kramppeihin. Nyt pelkäämiäni kramppejakaan ei tullut ja koin, että pystyisin jopa ajamaan kiriä XCE-tyyliin tarvittaessa. Ensin piti vain saada Juho kiinni, että pääsisin todella taistelemaan voitosta. ”Mitä jos Juho onkin säästellyt?”, kävi väkisin mielessä. 

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä jatkoin siis samalla tavalla. Sain mahtavaa kannustusta ja kuulin olevani maalin kohdalla vain 10 sekuntia kärjen perässä. Nyt mielessä oli, että: "Rennosti mäki ylös ja tarkasti oikealle kääntyvä mutka ennen juoksuosuutta". Metsäpätkän juoksuosuudella pidin rennon napakkaa hölkkävauhtia, mutta niin, että pyöräily ei vaarannu maitohappoiluun. Juhon selkä oli noin 7 sekunnin päässä. Kun pääsimme hyppäämään pyörän päälle takaisin, sain Juhon kiinni ennen uimarantaa. Huomasin olevani juurakkoisella polulla jo merkittävästi Juhoa nopeampi. Vielä uimarannalla Juhon nopeat juoksujalat toimivat hienosti ja jäin taas noin 5 sekunnin päähän. Minulle ei tullut mielenkään juosta enää yhtään ylimääräistä tämän kisan aikana.

Matkaa maaliin oli vain reilun kilometrin verran. Pysyin rauhallisena. Minulla oli viimeiselle mutasuoralle mainiot ajolinjat ja olin viimeiset kolme kierrosta ollut Juhoa aina nopeampi sillä osuudella. Lisäksi jo ennen uimarantaa näin, että pyörän päällä saatan olla vähän voimakkaampi. En höntyillyt vaan odotin viimeisten juoksuesteiden lähestymisen. Menin niistä rennosti yli ja pääsin aivan Juhon kantaan. Maaliin oli ehkä 450m. Edessä oli kisan viimeinen pehmeä kohta. Pehmää osuutta oli noin 30 m, jonka jälkeen oli vielä 100m pituinen liukas kapeampi osuus. Oikealle kääntyvän mutkan jälkeen oli paikkani tehdä jotain. Päätin, että silloin isketään! Juho kanttasi kurviin aivan sisältä ja minä olin todennut nopeammaksi ulkokaarteen.. sitten tapahtui jotain.. 

PAM! Juho pamauttaa sisäkurvissa merkkitolppaan ja vetää mahdottoman OTB:n keskelle mutalikkoa! Ajan kaukaa vasemmalta ohitse. Siirryn ilmaiseksi kärkeen ja alan laittaa watteja peliin. Katson liukkaan pätkän ajolinjat kohdilleen ja pidän vauhtia yllä. Parit viimeiset hiekkatiekurvit ja olo alkaa tuntua aika mahtavalta. Viimeisellä suoralla pistän menemään vielä vähän kirin poikasta ja kuittaan ensimmäisen cyclocrossin suomenmestaruuteni. Maaliviivan yli ajaessa irtosi aikamoiset tuuletukset!

KIITOS!

 Mitalikolmikko, 10 vuotta enemmän näkyy kasvoissa! Kuva: Kosti Kostiainen

 



Allekirjoittaneen videokommentit heti tuoreeltaan maaliin saapumisen jälkeen:

 

(Videon lähteenä Hannahoo:n poljento-blogin kisaraportti.)

Kaatuminen oli todella harmi homma Juhon kannalta. Oikeastaan myös minun kannaltani. Emme koskaan saa tietää, että mitä olisi käynyt, jos olisimme pysyneet pystyssä ja päässeet ajamaan oikeasti kisaa aivan maaliin saakka. Helpolla en olisi luovuttanut, mutta oikeastaan Juho olisi mestaruuden ansainnut. Samoin ikävät tekniset murheet Sasulla tekivät tästä päivästä minulle huomattavasti helpomman. Nämä kaksi kaveria ovat muuten sen luokan kuskeja, että taisi olla viimeinen vuosi, kun voitan näitä veijareita enää koskaan cyclokisoissa.

Kiitos yhteistyökumppaneille! Erityisesti ROSE, GUTZY ja SKINS-tiimi! Hieno lopetus tälle kilpailukaudelle!

Cyclocross SM 2015 - Tampere ja voitto!

Cyclocross SM-kisat takana. Paitaan ei ole jätetty kasvuvaraa, mutta kelpaa silti! Hieno päivä!

Kiitos Roselle aivan mielettömästä kisapyörästä! Kiitos Gutzylle mahtavista kisaeväistä! Ja kiitos Skins-tiimille äärettömän hienosta avusta kaikessa koko kisapäivän ajan!

Kisaraportti täällä: http://ollimiettinen.blogspot.fi/2014/10/cyclocross-sm-2015-tampere-mestarin.html?m=1

Cyclocross SM 2015 - huomenna!

Veret seisauttava viimeistely vuoden 2014 viimeiseen SM-kisaan tehty. Se oli 31min ja kotiin. Kulkua ei sitten minkäälaista. Piti tehdä mäkäräismäiset "nostot", mutta ei.

Eli huomennakin mennään rauhassa, kuivassa, auringossa, rennosti ja nautiskellen.. NOT!

Se on tunti crossia! Sadetta, kylmää, kipua ja totista vääntöä. Herkkua ei ole kenelläkään! 99% osuus aivoista pyytää luovuttamaan, korviin kuuluu "sä et pysty tohon, ei sun tarvii".

Mutta ei! Pakko yrittää asettua sen 1% puolelle, joka vielä uskoo kykyihin. Se pieni, mutta pippurinen urheilija, joka minussakin pihisee. "Sä pystyt, anna mennä. Pääset kovempaa"!

Jos joskus, niin huomenna valikoivasta kuulosta on hyötyä. Nähdään Tampereella klo 13:30 alkaen!

"Edellisillan kahvi ja pulla

on huomisen kisassa 

voimana reidessä mulla. 

Kun startista lähtien kaikkensa antaa

saa mitalin parhaat kotiinsa kantaa. 

Jos en starttaa mitalin nälissä

palaan reissusta auts

häntä koipien välissä. 

Joten ei muuta

kuin reidestä voimaa tarjoo

kaikki peliin!

Niin oot nopeempi varjoo."

Anaerobista suorituskykyä etsimässä

Edellisessä blogitekstissäni kuvailin tunteita ja ajatuksia, joita kilpailija kohtaa kahden tunnin maksimaalisessa kisasuorituksessa. Tekstiini sain perin asiallisen kommentin, jossa kyseenalaistettiin, että voiko kukaan viettää ana-kynnyksellä kahta tuntia. Tässä vielä kommentti:

"Luulisi noinkin kokeneen urheilijan tietävän ettei anaerobisella kynnyksellä pysty viettämään kahta tuntia. Kannattaa vaikka hieman tutustua kyseisen aiheen kirjallisuuteen."

Huolimatta siitä, kommentoija ei sinällään kysynyt mitään, eikä myöskään pyytänyt asian käsittelyä jatkamaan, niin ajattelin tässä valottaa edellisen blogitekstin taustoja. Voi olla, että suhtaudun urheiluun vähän liiankin tunteella, mutta toisaalta en pidä ajatuksiani täysin tuulesta temmattuina.

A) Anaerobinen kynnys minun urheilussani

Ensin on syytä kerrata hieman käsitteitä. Minulle anaerobinen kynnys tarkoittaa maksimaalista syke- tai tehotasoa, jonka ihminen pystyy pitämään yllä yhden tunnin ajan. Kestävyysurheilussa tätä kynnystä voidaan selvittää vaikka laboratoriossa kuntotestillä. Kohtalaisen normaalia on, että testejä tehdään vaikka kolme vuosittain. Yksi kauden aluksi loppusyksyllä, yksi keväällä ennen kisakautta ja kolmas muutoin hyödyllisimpänä ajankohtana. Näiden perusteella saadaan esiin kohtalainen arvaus siitä, että mikä henkilön anaerobinen kynnys on. Nykyaikana on normaalia, että moni urheilija määrittelee oman ana-kynnyksensä erilaisin laskelmin. Esimerkiksi laskelman perusteena voi olla oman 20 minuutin maksimisuoritus, josta ana-kynnystä pyritään jollain kaavalla selvittämään (esimerkiksi 95% 20 minuutin tehoista). Itse kartan mielelläni näitä laskennallisia kynnyslaskentoja ja totuus tulee esiin yleensä vasta aidosta tunnin suorituksesta.

Minulle yksi, kaksi tai kolme tällaista testiä ei siis riitä. Tiedän omasta suorituskyvystäni sen verran, että jollain huhtikuun laskennallisella anaerobisella kynnyksellä ei ole juurikaan yhtäläisyyksiä minun heinäkuun 3. päivän, tai vaikkapa elokuun 14. päivän anaerobisen kynnyksen kanssa. Hauskaksi hommaa menee myös siinä, että välttämättä edes heinäkuun ja elokuun aikana taso ei ole lähellekään stabiili. Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisemmaksi asia menee siinä, että päivän vireen vaihteluiden lisäksi minä olen sellainen luonnonoikku, että pystyn tismalleen samana päivänä ja tismalleen samoissa olosuhteissa ajamaan tunnin aikana hyvin erityyppisen suorituksen (selitys seuraava esimerkissä), vaikka ajaisin vertailuajat samaa tavoitetta hakien, eli "täysillä". Vielä exrta-kiinnostavaksi homman tekee se, että saatan pystyä ajamaan samassa hetkessä eri vauhtia tismalleen samoilla sykkeillä.

Esimerkki Olmi-case: Kisavauhti n. 15 minuutin XCO-radalla täysillä päivänä x.

Vaihtoehto 1. Ajan itsekseni 4 kierrostä täysillä maitohappoja vastaan kisavauhdilla, loppuaika tasan 1h ja kierrosajat keskimäärin 15min (lopputulemana rehellinen tunne: annoin kaikkeni ja mielestäni tällä suorituksella on perusteet toimia jonkinlaisena mittarina minun anaerobisesta kynnyksestäni) - keskisyke 175

Vaihtoehto 2. Ajan samalla radalla aluecupin kisan 4 kierrosta täysillä, loppuaika 58 min ja kierrosajat keskimäärin 14:30 (Olipa kova kisa, mutta tuntuipa hyvältä) - keskisyke 175

Vaihtoehto 3. Ajan onnistuneen ajon SM-kisassa 8 kierrosta täysillä, loppuaika 1h 55min ja kierrosajat keskimäärin 14:25 (Maksimiveto, annoin kaikkeni ja pysyin myös henkisesti jokaisen sekunnin mukana kisassa) - keskisyke 175

Tällaisesta ajokäyttätymisestä on minulla itselläni paljon kokemusta. Jostain syystä pystyn kanavoimaan energiani paremmin pyöräilyn ehdoille, jos koen sen todella olevan tärkeää. Tämän johdosta voin ajaa jossain määrin kovemmilla tehoilla samassa hetkessä, vaikka syketasoni pysyy vakiona.

B) Korvien välin rooli huippusuorituksessa

En keksi tismalleen saman suorituspäivän suorituskykyjen heittelyyn muuta syytä kuin oman korvien välin. Olen tässä vuosien varrella huomannut, että on lähes 100% selvää, että ajan aina kisatilanteessa kovempaa kuin jossain omassa vapaaehtoisessa kisavauhtisessa treenissäni. Tämän johdosta pidän luonnollisesti kilpailuja myös kaikista parhaimpina treeneinä. Ehkä tässä on jotain samaa, kuin esimerkiksi suomalaisten hiihtourheilijoiden kommentit alkukaudella: "tarvitsen vain lisää kovia kilpailuja", niin vauhti alkaa löytyä. Niin, miksi juuri kovia kilpailuja - eikös kovaa voisi mennä omissa treeneissäkin? Vain harva voi. Näiden kokemuksien perusteella uskallan väittää, että myös muilla urheilijoilla korvien väli näyttelee varsin suurta roolia suorituskyvyssä. Tämän johdosta uskallan nostaa korvien välin toiminnan esiin tässä "kaksi tuntia anaerobisen kynnyksellä" -kysymyksessä.

Omien kokemuksieni lisäksi minua ovat aina kiehtoneet todelliset urheilun huippusuoritukset. Päivät, jolloin huippu-urheilija ylittää oman suorituskykynsä (rehellisin keinoin) jostain käsittämättömästä syystä. Näitä päiviä voivat olla esimerkiksi: Kun urheilija juoksee puolimaratonin ennätysaikaansa parantaen ennätystä yli 5 minuuttia. Kun Matti Heikkinen jonain yhtenä pöljänä päivänä 4 vuoden välein menee suksilla kovempaa kuin kukaan muu maailmassa. Kun ajat pyörällä soolona tunnin täysillä, viereesi ilmestyy kisakaveri, joka sparraa sinut ajamaan toisen tunnin vieläkin kovempaa. Näitä yllä mainittuja kertoja saattavat yhdistää onnistuneen urheilijan kommentit:

- Olipa tänään hyvä päivä!
- Tuntui, kun ana-kynnykseni olisi hypännyt 10 pykälää/30 wattia korkeammalle täksi päiväksi!
- En voi uskoa, että pystyin tuollaiseen aikaan, ennätys parani huimasti!
- Alussa tuntui vaikealta, mutta yhtä-äkkiä ajo alkoi tuntumaan helpommalta ja pystyin kiristämään ajaen lopulta kovempaa kuin koskaan aiemmin!

Kun kaikki toimii, ovat tällaiset huippusuoritukset mahdollisia.

C) Lopputulema ja vision rooli

1. Pyöräilyssä tunnin ja kahden ero ei ole aina kovin suuri

Edellisessä blogitekstissäni jo mainitsin, että kahden tunnin maksimisuoritus on jotain, jonka saavuttaa hyvin harvoin. Omiin kokemuksiini vedoten uskallan kuitenkin väittää, että joskus homma vaan toimii ja tietty taso pysyy yllä kokonaiset kaksi tuntia. Jos ajan kesän aikana vaikka 5 kpl a' 1h
kestävää maksimivetoa treeneissä, voin mielestäni laskea itselleni kohtalaisen tarkan anakynnyksen (esimerkiksi 310w/175avg). Mitä sitten tapahtuu, jos jossain kisassa ajoaika on tasan 2 tuntia ja datakertymä on keskimääriltään 311w/178avg? Erityisesti syketason osalta saman tason ylläpito ei välttämättä ole ongelmallista, mutta tehon puoleen on enemmän tehtävää. Kun esimerkiksi XCO-kuskin vire on oikesti kohdillaan, ei ajovauhdissa ole juuri eroa, vaikka ajaisi kisaa vain tunnin vai kaksi. Noina päivinä tilanne voi olla se, että jo tunnin kohdalle on antanut käytännössä kaikkensa (pl. loppukiri), mutta silti hyväkuntoinen urheilija pystyy vääntämään samalla tasolla toisen tunnin perään.

Taustalla pyöräilyn osalta tässä voi olla se, että moni pyöräilijä harjoittelee lähtökohdin pitkiä suorituksia, esimerkiksi yli kahta tuntia jatkuvasti. Näin kroppa voi oikeastaan olla sellaisessa tilassa, että siitä ei edes irtoa kovempaa vauhtia tunnin ajaksi, kun treeniä on puskettu pitkää siivua ja kaksikin tuntia tuntuu minilenkiltä. Tässä samassa yhteydessä tulee muuten mieleen tuore maratonin huikea maailmanennätys? Aika 2:02 ja rapiat. Olisi mielenkiintoista tietää, että kuinka paljon kovempaa kuin 1:01 ennätysmies olisi pystynyt juoksemaan puolikkaan?

2. Korvien välin merkitys on aliarvostettua

Osa kilpailijoista sulaa ja alisuorittaa kisoissa, osa taas puhkeaa värikkäämpään kukkaan kuin koskaan aikaisemmin. Miksi näin mahtaa tapahtua? Ihminen on kokonaisuus, jonka toimintakeskuksena toimii pääosin pääkoppa. Hermoilulla, rentoudella, epämotivaatiolla, intohimolla, pakolla, halulla ja latautumisella on iso merkitys jonkin tietyn päivän ja tietyn hetken urheilusuoritukseen. Uskallan väittää, että korvien välissä on meillä monilla urheilijoilla rutkasti kapasiteettia, jota emme osaa käyttää lähellekään maksimaalisesti oman suorituskykymme piiskaamiseksi.
 
3. Visio - pystynkö minä, vai enkö pysty

Urheilijan kehittymisen kannalta yksi isoimmista asioista on usko omaan tekemiseen. Usko siihen, että pystyn johonkin - pystyn kehittymään. Lopulta sillä, että yltääkö ana-kynnyksen pitämiseen kahden tunnin ajaksi koskaan, ei ole hirveästi väliä. Sen sijaan sillä on väliä, että asettaako itselleen
vision, johon pyrkii tinkimättä erityisesti kilpailujen aikana - mieluusti myös treeneissä. Esimerkiksi SM-kisaan aiheellinen tavoite on olla luovuttamatta sekuntiakaan missään vaiheessa. Vision asettamisella on tyypillistä, että se kannattaa asettaa niin, että sen saavuttaminen ei ole itsestään selvyys.

Harvoin on haitaksi, että visio on jopa vähän ylimitoitettu. Tällöin sen tavoittelu on jotain, joka saattaa ajaa meitä urheilijoita koko ajan parempaan suuntaan ja saamme itsestämme enemmän irti. Ainakin minulle itselleni käy pahimmillaan niin, että "liian realistinen" ajattelu voi johtaa siihen, että alan antaa jo valmistautumisvaiheessa periksi. Tällaisessa tilanteessa urheilijan mielestä voi olla fiksumpaa ihan varmuuden vuoksi passailla ja niinpä tavoiteltavaa maksimisuoritusta ei koskaan voi edes tulla esiin. Olen nähnyt elämässäni niin paljon ihmisten tekemiä huimia juttuja, että tavoitteet voi oikeasti heittää aika korkealle.

Terveisin omien vajavaisten kykyjen ammentamisesta kiinnostunut Olmi. :)

2 tuntia - miltä tuntui?

Miltä tuntuu ajaa kaksi tuntia kilpaa pyörällä? Koko suoritus anaerobisella kynnyksellä. Vähänkin kovempaa kerryttää maitohappoa, mutta samalla pienikin kevennys on luovuttamista.

Maksimaalinen suoritus onnistuu harvoin. Usein suorituksen aikana ehtii käydä monta eri asiaa mielessä.

1. Lopulta olet itse itsesi kovin vastustaja
2. Myös kiven kovat vastustajat tekevät tilasta tukalan. Kuin seinät kapenisivat koko ajan lähemmäksi toisiaan
3. Vaikka teet parhaasi, tuntuu välillä kuin ajaisit totaalisen paikallasi - ei sitten mihinkään
4. Toivot, että tuska, jonka koet, on vähintään samalla tasolla myös vastustajien jaloissa
5. Välillä eteenpäin meno on kuin pystysuora seinä
6. Lasket sekunteja, minuutteja ja metrejä - matkaa maaliin, jolloin voit vihdoin antaa periksi
7. Kaikesta huolimatta kisaaminen on kuin taidetta - olet tuskasta huolimatta levollinen, ja jokainen kisa on ainutlaatuinen
8. Joskus kaikki osa-alueet pelaavat ja ehdit maaliin ensimmäisenä - huipputulos

Unelmissa mestari

Pikkupoikana ajattelin, että minusta tulisi mestari monessa asiassa. Palo oli hirmuinen tosi moneen juttuun. Oi niitä iltoja, kun treeniä vedettiin tuntitolkulla. Milloin mitäkin..

Nyt näyttää siltä, että mestariksi en ehdi millään ja paras saavutukseni on jäädä keskinkertaiseksi yhdessä, ja vasta-alkajaksi kaikissa muissa sen saman pikkupojan tavoitteissa.

Sinällään tylyä, mutta toisaalta hyvin inhimillistä. "Mestariksi ei synnytä, mestariksi tullaan". Niinkö se sanotaan? Niin tai näin. Tämä mies ei tuohon pysty.

Hyväksyn, en haikaile. Myös keskinkertaisena voi elää mahtavaa elämää! 

Arkiliikuntaa - nykyaikainen 5-ottelu

Mä oon niin offseason!

Minut on haastettu arkiliikkumaan. Haasteeseen kuuluu liikunta ja kuvat omista suorituksista. Tänään mennään jo neljättä päivää.

Päivän lajivalinta oli selviö. Palasin ajassa 62 vuotta taaksepäin ja suuntasin Ahvenistolle Olympiapuistoon. Päätin kunnioittaa aikanaan kisailtua nykyaikaista 5-ottelua, jonka kaikki lajit suoritin tämän päivän aikana. Samalla totetui muutaman vuoden kytenyt haave juosta vuoden 1952 Olympialaisten 5-ottelun oikea maastojuoksurata lävitse.

Seuraavassa tapahtumat laji kerrallaan.

1. laji ratsastus

Etsin kaupungista vimmatusti sopivaa heppaa itselleni. Oikeastikin ratsut arvotaan, niin tänäänkin. 15 kilometrin kiertelyn jälkeen sopiva ratsu sitten osui silmiini ja pääsin ensimmäisen lajin kunnialla lävitse. Ratsuna hämäläinen kissa! Anteeksi se perhe, joka odotti vuoroaan ratsastamaan.

2. laji miekkailu

Sopivan kalpa-miekan etsimiseen meni tovi. Päätin, että haastan miekkailuun ensimmäisen sauvakävelijän, joka tulee vastaan. Jo yhdellä pistolla voittaa ja sen on osuttava alle minuutissa matsin alusta. "Parade, attaque, touche"! Minä huusin vimmatusti. Kuva otettu juuri sillä hetkellä, kun vanhempi naisihminen luovutti - liekö säikähti?

3. laji ammunta ilmapistooli 10m seisaaltaan

Tämä oli helppo! Ilmakitaraa peesaillen Olympiapuistossa löytyi oiva ammuntapaikka. Evoc-merkkinen ase ja kaikki 20 kutia kympissä. En ylittänyt kertaakaan 40 sekunnin aikarajaa panosten välissä! Täydet pisteet siis. "Sarrrrrrjjjja"!

4. laji uinti 200 vaparia

Tästä lajista ei ole valitettavasti kuvaa. En kehdannut murtautua maauimalaan, joten suoritin lajin aamulla klo 06 paikallisessa uimahallissa. Kameran vienti uimahalliin kiellettiin jyrkästi. Eivät uskoneet, että kuvaisin itseäni. Outoa. Täysien pisteiden raja on 200m aikaan 2:30 (1000 pistettä) jäi haaveeksi ja menetin sijoituksia tässä yhden miehen arkiliikunta 5-ottelussa. Päätin petrata viimeisessä lajissa!

5. päätöslaji maastojuoksu 4km

Huh, että startissa jännitti. Näin vierelläni kisakaverit 62 vuoden takaa. Yleisö pauhasi historian havinassa mahtavasti. Startti tapahtui ja lähdin etsimään reittimerkintöjä! Itselleni tuttuun tapaan vedin heti ekan polkuristeyksen harhaan. Mielikuvavastukset katosivat horisonttiin. Kampesin itseni takaisin reitille ja loppu sujui hyvin. Jaksoin juosta jopa koko matkan! Tämä oli kolmas juoksulenkki 3 vuoden sisään ja heti Olympiaradalla.

Mahtava päivä!