Unelma elää edelleen - passion to be the fastest

Passion to be the fastest - videota kehiin!

20 vuotta sitten haaveilin olevani maastopyöräilijä. Vuotta myöhemmin ostin ensimmäisen todellisen maastopyöräni.

Maastopyöräilijän status täyttyi, mutta nälkä kasvoi. Jo 13-vuotiaana nassikkana halusin ajaa kilpaa

maastopyörällä. Nopeasti ajatukset siirtyivät siihen, että joskus haluan taistella tässä lajissa Suomenmestaruusmitalista myös aikuisten tasolla. Vuodet vierivät, unelma jäi selkäytimeen. Vuonna 2008 tavoite yleisen sarjan SM-mitalista täyttyi. Haave ja tavoite siirtyi Suomenmestaruuden tavoitteluun. Olen aina rakastanut ajaa maastopyörällä sydämen kyllyydestä kovaa. Vuodet vierivät edelleen. Kuin tilauksesta vuonna 2012 viralliseksi lajiksi tuli XCE, eli maastosprintti. Pääsin yhdistämään tärkeät tavoitteeni - ajaa pyörällä täysillä ja tavoitella Suomenmestaruutta muita vastaan. Heti ensimmäisenä vuotena tärppäsi!

Tavoitteet on täytetty nyt kolmeen kertaan, mutta sama intohimo kovaan maastopyöräilyyn elää edelleen. Siksi teimme seuraavan videon. Hyppää kyytiin vauhdikkaaseen maastopyöräilyyn Hämeenlinnan poluilla! Olkaahan hyvät!
Kiitos Jouni Uotiselle, joka oli mukana kameran kanssa ja tekemässä tärkeää työtä editoinnin kanssa. 

Passion to be the fastest (in Finland)

Kun liekki syttyi - vuosi 1997

Maastopyöräily vei allekirjoittaneen mennessään jo vuoden 1995 tienoilla, mutta ensimmäisen oikean maastopyörän sain ostettua "vasta" vuonna 1997. Koko elämän säästöt tililtä sileeksi ja pyörä alle. Tuolloin 13-/14-vuotiaana nassikkana tunteja ja kilometrejä kertyi päivittäin yllättävän paljon. Myös ajotekniikkaa hiottiin Mikkelin maastoissa päivittäin. Näin keväisin mieleen palaa tuo lapsuusvuosien uskomaton palo pyöräilyä kohtaan. Se on jotain, jota ei voi sanoilla kuvata. Hieno laji!

Kädessä kolme ässää – työ, perhe ja urheilu

Työelämässä puhutaan työn ja perheen yhteensovittamisesta. Urheilun puolella puhutaan työn ja urheilun yhteensovittamisesta. Suomessa hyvin moni meistä yhdistää nämä kaksi yhtälöä. Puhutaan työn, perheen ja urheilun yhteensovittamisesta. Kuinka näitä tekijöitä hallitaan ja voiko kaikessa pärjätä? Siinä tämän blogitekstin teema.

Minulle itselleni näiden kolmen tekijän hallinnointi kuuluu jokaiseen päivääni. Urheilen sydämelläni, työskentelen aivoillani, elän perheelle sydämellä ja aivoillani. Urheilussa valintoja ohjaavat enemmän tunteet, työelämässä rationaalisuus ja perhe-elämässä näiden erilaiset yhdistelmät. Vaikka perhe on listan asioista ylivoimainen ykkönen, niin periaatteessa mikään asia ei täysin jyrää tässä listassa. Minä näen, että ihminen on kokonaisuus ja yhden kortin pelaaminen on nykymaailmassa harvoin viisasta.

Työ, perhe ja urheilu. Näiden tekijöiden tasapainottelu on tarkoittanut käytännössä sitä, että olen pyrkinyt hoitamaan kaikkia näkökulmia tilanteeseen nähden mahdollisimman asiallisesti. Työelämässä tai opiskellessa en ole hakenut urheilun johdosta yhtään ylimääräistä vapaapäivää urheiluharrastustani edistämään. Kilpakuntoilijana en ehkä ole kokenut, että minun pitäisi olla yhtään erilaisessa asemassa muihin kollegoihin nähden. Valtion virkaehtosopimuksen mukaan olympialajissa vähintään EM-kisoihin yltävä saa vuosittain treenivapaata 30 päivää palkallisena – tähän en ole valitettavasti vielä tänäkään päivänä pystynyt. Opintoihin ja työhön panostaminen ei ole ollut pelkkää riistämistä muualta pois. Olen saanut paljon onnistumisen tunteita ja tyydytystä myös opintojen ja työelämän saralta. Työelämän piristysruiskeita ovat myös loma-ajat.  En ole yli-itsekkäästi käyttänyt harvoja lomiani yksinomaan urheiluun, vaan olen pyrkinyt löytämään aikaa erityisesti perheelle. Kokonaisuuteen panostaminen on näkynyt minulla jossain määrin yllätyksellisesti myös urheilutuloksissa. Ehkä ratkaisut ovat olleetkin juuri oikeita. Mietin pyöräilyuraani taaksepäin ja löysin sieltä mielestäni kiinnostavan seikan. Huomiostani seuraavassa lisää.

En tiedä, pitikö minun kasvaa aikuiseksi ja jollain tapaa eheytyä kokonaisemmaksi saavuttaakseni kunnolla urheilullisia tavoitteitani. Saalistin pitkään yleisen sarjan SM-mitalia, mutta pitkään näytti siltä, että se ei osu kohdalleni millään. Opiskelun loppuvaiheessa menin vuonna 2008 kokoaikaiseksi töihin ja samana kesänä suunnittelimme myös elokuun loppuun häitä nykyisen vaimoni kanssa. Kuinka ollakaan elokuun puolivälissä vuonna 2008 sitten napsahti ensimmäinen SM-mitali kouraan. Minun piti siis työskennellä kokoaikaisesti ja vieläpä suunnitella häitä kahden viikon päähän, että urheilutulokset astuivat askeleen eteenpäin. Elämään oli tullut merkitystä ja toisaalta työelämään siirtyminen muutama kuukausi aikaisemmin olivat varmaan tuoneet jonkinlaista rauhaa korvien väliin.

Työssäkäynnin lomassa urheilumenestys lähti rullaamaan paremmin ja paremmin. SM-mitaleita alkoi tulla lähes vuosittain ja siirsin tavoitteeksi voittaa ”uran” aikana edes yksi siniristipaita, eli Suomen mestaruus yleisessä sarjassa. Elokuussa 2012 kaikki osui kohdalleen. Tähän tarvittiin kokoaikainen työssä käyminen, naimisissa oleminen ja ensimmäisen lapsen laskettuaika. Kilpailua ajaessa ajatukset pyörivät koko ajan, että jokohan minun pitäisi olla sairaalassa vaikeuttamassa synnytystä. Lopulta esikoinen syntyi 5 päivää myöhemmin. Kesäkuussa 2013 oli samantyyppinen tilanne, eli työskentelin edelleen kokoaikaisena, olin naimisissa, mutta meillä oli jo esikoinen vauvana kotona. Tällöin tuli uran toinen Suomen mestaruus ja kesän aikana kertyi XCO-lajin kokonaiskilpailun voitto.

Kesä 2014 oli sitten lähtökohdiltaan haastavampi. Meille oli syntynyt jo toinen pienokainen lopputalvella 2014. Kesällä (ja edelleen) kotosalla pyöri siis melkoinen sirkus, kun oli kaksi pienokaista vaippoineen mahtavaa show:ta järjestämässä. Samalla työelämä jatkui normaalin tapaan ja aikaa urheiluun alkoi olla vain rajallisesti. Silti kaudelle mahtui joitain hienoja suorituksia, kuten Tahko MTB 60km 2. tila loppuajalla 2:29 ja osia. Lokakuussa 2014 rävähti sitten cyclocrossin SM-kisassa, joista pokkasin ensimmäisen sprinttilajien ulkopuolisen SM-kultani yleisessä sarjassa. Tähän vaadittiin työelämä, naimisissa olo, kaksi vaippaikäistä ja yli 8 kuukauden ajalta kertynyt univelka. Niin vain kroppa toimi paremmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin lokakuussa. 

Joskus pohdin, että olisiko urheiluun määrätietoisempi panostus vienyt minua kovempiin ja parempiin suorituksiin urheilun puolella. ”Olen voinut keskittyä täysipäiväisesti urheiluun”. Tämä lause esiintyy usein tv:ssä, kun menestyneitä huippu-urheilijoita haastatellaan. Minä en voi sanoa, että olisin elänyt tämän lauseen mukaan yhtään päivää. Toisaalta voin sanoa jo monen vuoden osalta, että ”olen voinut keskittyä perheeseen, työhön ja urheiluun täysipäiväisesti ja täysillä”. Tuntuu kuin kädessä olisi kolme ässää ja elämä kestävällä pohjalla.

Aikaerojen historia - olipa kerran vuosi 1997...

Kiitos muuten teille kaikille aivan loistavasta keskustelusta ja kommentoinnista tuohon eiliseen tekstiini! Todella asiallisia kommentteja ja hienosti perusteltuja mielipiteitä. Nopean otannan perusteella aikojen ottamista myös maastopyöräilykilpailuissa kannattaa jatkaa. Lisäksi on parempi, että ajat ovat suurinpiirtein kohdillaan, koska tuloslistalla voi olla käyttöä myös kilpailupäivän jälkeisissä tilanteissa.

Ehkäpä aikaerokatkeruuteni on kohdallani syntynyt huomattavasti aikaisemmin kuin 14.10.2012. Muisti palaa pätkien, mutta nyt tänään torstaina mieleeni juolahti jotain, joka on vaivannut takaraivossa viimeiset 15 vuotta. Eli ei kovin pitkään sentään.. vähän yli puolet eliniästä. :) 

Mutta nyt siitä tuloksien ja aikaerojen oikeellisuuden tärkeydestä.. tämä kertoo ehkä jotain myös kilpailuhengestäni. Ajassa pitää palata vuoteen 1997 ja ensimmäiseen maastopyöräkilpailuuni - legendaariseen Hartolan MTB-enduroon: Päitsiin. Osallistuin tuolloin 13- vuotiaana ensimmäiseen pyöräkilpailuun ja kyseisessä endurokisassa nuorimmaisille tarkoitettu sarja oli M-18 vuotiaat. Olin aikaisempina vuosina jo pyöräillyt paljon ja vuonna 1997 kilometrejä kertyi päivittäin usein useita kymmeniä. Tuonna vuonna opin keulimaan kunnolla, tuona vuonna takarenkaalla hyppien meni ensimmäisen kerran yli 300 hyppyä peräkkäin. Tunteja ja kilometrejä siis kertyi runsaasti - parhaimmillaan vappuaattona pienessä lumisateessa päivän kilometrit ylittivät 100 rajapyykin. Pyörän päällä tuli vietettyä aikaa todella paljon ja jo taustalla oli kytenyt uskomaton kilpailuhenki. Koulujen välisissä suunnistus-, hiihto- ja maastojuoksukisoissa maaliviivan jälkeen ylenantaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun edessä on kisat - tämä mies ottaa pelin aina tosissaan, mutta 100 % rehdisti!

Mitä Päitsissä sitten tapahtui vuonna 1997? Viivalla oli siis 13-vuotias todella kisahenkinen pikkumies - samassa sarjassa, jossa oli mukana yli 5 vuotta vanhempia kavereita. Kisan yhteispituus oli 75km, joista 8 erikoiskoetta käsittivät yhteensä 25km kellotettavaa osuutta. Kilpailu sujui todella hyvin. Kisan ensimmäinen ja viimeinen pätkä olivat kuin nykyisiä pitkiä XC-ratoja. Ajo kulki ja muistan erityisesti kilpailun alkupuolella olleen erään erikoiskokeen polun, jonka viereiset havupuut löivät kädet punaisille veripisteille. Sain juuri tällä pätkällä edessä minuuttia aikaisemmin lähteneen kaverini melkein kiinni. Muilla pätkillä en kertaakaan ehtinyt näköetäisyydelle asti, mutta koskaan en kaverini mukaan saapunut maaliin yli minuuttia hänen jälkeensä. Kisa ajettiin loppuun ja odotin aivan hulluna tuloksia. Hartolassa tuloksien saaminen kesti, kesti, kesti ja kesti. Useiden tuntien ja kärsimättömän odottelun jälkeen tuloslistat tulivat vihdoin seinälle. Pätkäaikoja ei vielä esillä ollut, vain kokonaistulokset. Olin kilpailussa tuloksien mukaan sijalla 8, ja olin myös hävinnyt reilusti kaverilleni. Olin tuloksista todella hämilläni, mutta pakko se vain oli uskoa, vaikka käytännössä en voinut jäädä kaverilleni. 13-vuotiaan pokka ei niiden odottelutuntien jälkeen kestänyt mennä varmistamaan asiaa. Protestiaika oli 15 minuuttia ja tämän jälkeen jaettiin palkinnot.

Tuloksia ei vielä tuolloin saanut heti mukaansa. Silloin kirjoitettiin osoite listaan, ja tulokset tulivat jälkikäteen postissa. Armoton usean päivän odottelu alkoi! Vihdoin tuloslistat pätkäaikoineen kolahti postilaatikkoon. Revin kirjekuoren auki ja aloin silmäilemään tuloksia. Olin pätkäaikojen tuloksissa järestään sijoilla 4-5.. kunnes silmäni osuivat juuri sen pikataipaleen tuloksiin, joka oli mennyt kisassa todella hyvin. Kiinniajamisen johdosta minun piti voittaa kaveriani tällä pätkällä oikeasti noin 50 sekuntia. Tuloksissa minut oli laitettu koko meidän sarjan viimeiseksi häviten kaverilleni 9 min 10 s. Yhdellä kolmen kilometrin pikataipaleella olin saanut 10 minuuttia liian huonon ajan - lyijkynällä kirjattujen tulosten johdosta! Oikeasti aikani olisi ollut pätkällä kolmen joukossa ja sillä tuloksella olisin ajanut 13-vuotiaana M-18-sarjassa neljänneksi koko kisassa. Näin ei koskaan käynyt - jäi vain tänne asti silloin tällöin vaivaava fiilis hampaankoloon.. Kisa oli elämäni kovin urheilujuttu tuohon mennessä ja koko vuosien treenit menivät tuloksien virheen takia hukkaan. Toisaalta tuloksen johdosta palo pyöräilykisoihin syttyi vieläkin suuremmaksi, joka ei näytä sammuvan koskaan!

Ehkäpä toiveet oikeita tuloksia kohtaan on juurtunut jo tuolta vuodelta 1997..