Akillesjänteen katkon jälkeistä elämää

Onpas ollut hiljaista blogirintamalla. Urheilupuolen raportointi on muuttunut hiljalleen entistäkin reaaliaikaisemmaksi ja siirtynyt valtaosin somen puolelle. Pidetään nyt blogi kuitenkin edelleen hengissä, koska arvelen, että aivan kaikki eivät Facebookin kautta kuulumisia tule lukeneeksi. Toivottavasti juuri sinä olet tätä tekstiä lukemassa!

Akillesjänteen katkaisu

Talvikausi on ollut tosiaan hiljaista. Hiljaisuuteen on vaikuttanut suuresti joulukuun loppupuoliskolla sattunut ikävä urheiluvamma. Menin katkaisemaan akillesjänteeni 18.12. sulkapallopelailun yhteydessä. Sulkapalloa pelattiin äärivarovaisesti ja sen piti taata nivelten ja jänteiden kestävyys tulevan kauden kovissa triathlon-kisoissa. Harmittavasti oikean jalan jänne oli asiasta toista mieltä.

Vamma operoitiin Pohjola-Sairaalassa 20.12. ja sen jälkeen olen odottanut kärsivällisesti urheilukyvyn palaamista. Akillesjänteen katkaiseminen on ehkäpä yksi ikävimmistä vammoista - toipuminen takaisin vammaa edeltävään tilaan voi viedä jopa 2 vuotta. Kaikille ei riitä sekään aika, vaan vamma saattaa jättää pysyviä haittoja aktiiviseen urheiluun. Esimerkiksi ammattilaiskoripallossa vamma katkaisee uran valitettavan usein.

Akillesjänne 4,5 viikkoa operaation jälkeen

Operaation jälkeen jalkaa ei kipsattu, painovaraus Walkerilla oli noin 10%

Vamman operoinnista alkaa olla nyt 15 viikkoa. Olen aivan viimeisen viikon aikana pystynyt nostamaan sykettä Wattbiken päällä lähes 3kk tauon jälkeen. Viikko sitten torstaina ajoin Zwiftin kautta jopa lyhyen kisan 350 watin tehoilla ja eilen maanantaina kokeilin 45min pätkän 325 watin keskitehoilla. Operaation ensimmäiset 7 viikkoa meni Walker-ortoosi jalassa keppien kanssa. Wattbikellä olen toki ajanut paljon jo ennen tätä viimeistä viikkoa, mutta tehoja on pitänyt rajoittaa paljon. 99% kuntoutuksesta tehot ovat olleet 130-200w. Leikatun jalan pohje on todella voimaton ja näinä viikkoina on aika kerätä sinne mahdollisimman paljon ruutia takaisin. Jos onni on myötä ja kuntoutuminen sujuu ongelmitta, on mahdollista, että otan ensimmäisen juoksuaskeleen jossain huhtikuun loppupuolella. Onneksi pyöräily on sallittua, jopa pakollista!

Laken TX312 triathlon-kenkä on ollut kovassa käytössä Wattbiken kanssa ajellen. Kengän säädettävä kantakuppi on ollut akillesjänteelle enemmän kuin paikallaan

Tuleva kausi: pyöräily on, triathlon off

Minulle on selvää, että triathlonkausi on vuoden 2018 osalta tätä myöten taputeltu. Juoksuun väkipakolla kiirehtiminen ei ole järkevää. Vaikka pystyisin ehkä kesä- tai heinäkuussa juoksemaan, niin treeniä jalka ei ole siinä vaiheessa saanut tarpeeksi.

Olen siinä mielessä onnekas, että rakastan pyöräilyä. Rakastan pyöräilyssä kisaamista. Akillesjännekatkon jälkeen pyörällä tehtävä kuntoutus on turvallista. Tämä yhtälö mahdollistaa sen, että pystyn suuntaamaan kaikesta huolimatta tulevana kesänä kilpailujen lähtöviivoille. Yhteistyökumppani ROSE on toimittanut tai tulee toimittamaan kisapuolen kalustoa niin maastopyöräilyyn kuin maantiellekin. En malta odottaa, että pääsen ajamaan lumien sulattua pyörällä ulos. Tänä talvena lunta on riittänyt Hämeenlinnassa rutkasti näihin päiviin saakka ja olenkin joutunut suorittamaan kuntouttelusta 99% turvallisesti Wattbiken päällä sisällä. Tämän lisäksi olen saanut pari sataa kilometriä hiihtoa jäällä tasuria tuupaten.

Pidetäänhän peukkuja, että pääsen kisakauden avaamaan onnistuneesti toukokuussa. Ainakin kotikisa AulankoMTB on ohjelmassa 19.5.2018. Samoin nimi löytyy Tahko MTB:n osallistujalistalta.

Yhteistyö ROSE:n kanssa jatkuu myös kaudella 2018

Kuntoutuksen/treenin ihmiskoe meneillään

Akillesjännevamman jälkeinen kuntotus on muuten mielenkiintoinen ihmiskoe treenaamisen mielessä. Olen ajanut paljon 15-45min kuntoutuspätkiä aivan pk1 alueen alarajoilla. Fyysinen kuormitus ei ole tullut kroppaan treenikohtaisesti, vaan pikemminkin päivä- tai viikkotasolla. Wattbiken päällä olen viihtynyt viikkotasolla noin 10-12 tunnin verran. Ajokertoja siis riittää 3-4 per päivä. Saa nähdä, tarvitsenko kesälläkin kolmen tunnin paussin aina tunnin ajon jälkeen. :)

Tahko MTB 60km 2016 - ajalla 2.33:12 ja sijoitus 3.

Kymmenes perättäinen Tahko MTB osallistumiseni tarkoitti, että tänä vuonna minustakin tulisi Tahkon Vuorineuvos. Olin vuotta aiemmin alisuorittanunt kilpailun pahasti ja lupasin kyseisen kisan jälkeen heti, että tänä vuonna ajo on kaikilta osin pirteämpää. Tsemppailin lupauksen kautta itseäni fillarin päälle useammin ja alkukauden olin keskittynyt kansallisten XCM-kisojen ajamiseen Tahkon 60km matkaa silmällä pitäen. Tiesin olevani ihan kohtalaisessa ja varmassa kunnossa, koska kansallisen XCM-kokonaiskilpailun sijoitukseni (neljän ensimmäisen kisan jälkeen) oli Tahko MTB:n hetkellä kärkipaikalla. Tahkolla oman ennätysaikani olin ajanut vuonna 2014, kun kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 2:29:42. Tiesin, että olin nyt tehnyt paljon täsmällisemmin treenejä ja perustekemisen taso oli korkeampi kuin tuona ennätysvuonna. Kilpailureitti oli nyt kuiva ja nopea, joka mahdollisti ennätysajan haaveilun tosissaan. Lisäksi minulla oli alla superluotettava ja -nopea kisapyörä Rose DR Z, joka on pyörä paikallaan, kun lähdetään hakemaan täysin varmaa hyvää loppuaikaa ja -sijoitusta Nilsiän maastoihin. Kun kisakaverit olivat vielä tasoa Vastaranta, Pessi, Tähti, Ojala, Visuri - oli kaikki kaikki pedattu valmiiksi Tahkojytkyä ajatellen. Tavoitteenani oli taistella kilpailun voitosta ja halusin tehdä uuden 60km ennätysaikani.

Kisaviikolla pyrin varmistamaan, että kroppa olisi valmis kestävyysurheiluun, mäkien kiipeilyyn ja maastopyöräilyyn. Näitä kaikkia kolmea kokonaisuutta on vaalittava, kun Tahkon lähtöviivalle asettuu. Tämän lisäksi korvien väliin yritän hakea "kaikki on mahdollista"-ajofiilistä. Parhaimmillaan kisan aikana kenenkään toisen ratkaisut eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä, vaan omasta kropasta löytyy vastaus kaikkiin kisassa eteen tuleviin tilanteisiin. Olin pystynyt löytämään tuon fiiliksen ainakin kahdesti aiemmin ja toivoin myös tänä vuonna löytäväni pienen lisäboostin korvien välin sparraamisella.

Matkustin kisapaikalle jo torstaina ja ehdin jopa käydä tsekkaamassa El Grande -loppunousun kunnon. Sohkasen Simo järisytti torstaina kisakavereiden hermoja, täräyttämällä Grandeen karmean kovan loppuajan. Minulle oli selvää, että loppuaika ja kaverin sykekäyrä edellyttivät, että nousussa vauhtia oli ylläpidetty reisien lisäksi sähkön voimin. Tämä varmistuikin nopeasti, kun lähtöalueella oli Evocin kavereita hengailemassa. Päätin käydä testaamassa kropan iskukykyä ja kellotin 2km pituisen loppunousun päästä päähän. Vuonna 2014 olin ajanut kisassa saman pätkän aikaan 11:18, nyt yksittäisenä vetoja pystyin ajamaan 30s nopeammin. Ajo tuntui rennolta ja vaivattomalta. Sykkeet nousivat ja se tuntui luonnolliselta. Tuntui siltä, että olisin valmis lauantain kisaan.

Lauantai tuli vastaan nopeasti. Tuttuun tapaan kisan startti oli klo 09. Sain nukuttua hyvin ja jopa aamupala maistui kohtalaisesti. Energian ja levon puolesta olin menossa kisan lähtöviivalle paremmassa tilanteessa kuin koskaan aikaisemmin. Minulle piti tulla matkaan mukaan järjestäjien GPS-seuranta, joka oli määrä käynnistää ennen kisaa. Lähtötohinoissa varttia ennen starttia avasin puhelimen ja täppäsin seurantasovelluksen linkkiä. Mitään minuun, tai Tahkon kisaan viittavaa ei ollut valittavissa, joten päätin luopua laitteesta siitä sen enempää stressaamatta. Enemmänkin mielessä pyöri, että miten matka mahtaa taittua Nilsiän suuntaan, kun vastatuuli puhalsi kovasti. Yleensä vetomiehiä on riittänyt aina, mutta tänä vuonna tilanne saattaisi olla toinen. Oli selvää, että kärkimies tuollaiseen tuuleen hukkaa rutkasti energiaa peesissä tuleviin verrattuna.


Lähtö on tapahtunut. Kuva: T. Kivirinta

Ennakkoajatukseni pitivät paikkansa ja lähdön jälkeen vetomiehiä ei yksinkertaisesti ollut. Kärjessä ei kukaan jarrutellut, mutta ei pahemmin ajanutkaan. Vauhti oli todella maltillista aina siihen saakka, kunnes ensimmäinen huoltopaikka ja ensimmäinen lyhyt polkupätkä lähestyivät. En olisi uskonut, että se on minun pokerini, joka pettää tässä porukassa ensimmäisenä. Lähdin vetämään porukkaa juuri ennen ensimmäistä oikeaa nousua ja polkua aidan vieressä. Jalat tuntuivat ihan hyviltä ja odotin Mummonmäkeä hyvillä mielin. Nousut, joissa jojottelin vuotta aiemmin sijoilla 10+, pystyin nyt ajamaan helposti ja vaivattomasti keulilla.

Mummonmäen alkukin ajettiin kohtalaisen rauhallisesti. Keulilla oli Toni Tähti ja perässä seurasimme me Medilaser-kolmikkona. Minulle vauhti tuntui edelleen helpolta ja tämä loi hyvää mieltä ja fiilistä kisan jatkoa ajatellen. Kinahmin ensimmäiseen nousuun olisi päästävä kärjessä, tai vähintään kärkiporukassa. Tavoite toteutui hyvin. Ensimmäisenä polkunousuun hyökkäsi Tähti, perässä Vastaranta ja minä olin kolmantena. Tämä järjestys varmisti sen, että olisin Eskolan huollossa satavarmasti kärkiporukassa mukana. Kinahmin päällä olevalla polulla sijoitukset pysyivät lähestulkoon paikallaan. Toni ajoi kärjessä rentoa kisavauhtia, ja osalla porukasta olisi ollut enemmänkin menohaluja. Polun loppupuolella on tuttu oja, joka on polun ainoita ohituspaikkoja. Pessi hyökkäsi siinä ohitsemme ja haki vielä ohitusta Tähdestä siinä onnistumatta. Näin ollen saavuimme Eskolaan parin sekunnin sisään koko kärkiporukka. Porukassa olivat Tähti, Pessi, Vastaranta, allekirjoittanut ja 120km hurja Ojala. Takana läheisyydessä näkyi Kanasen ja Visurin hahmot, mutta vauhtimme riitti tieosuudella pitämään kärkiporukan heistä erossa. Tuossa vaiheessa kirkkaana mielessä pyöri ajatus, että seuraava kulminaatiopaikka on Kinahmi II:n käveltävät "taivaan portaat".

Jo ennen portaita oleva jyrkkäpiirteinen nousuosuus alkoi tehdä eroja kärkiviisikossa. Ensimmäiseksi oli siirtynyt Pessi, heti perässään Vastaranta ja minä. Tähti alkoi jäädä vähän etäämmälle ja samoin Ojala jäi jyrkässä ajettavassa nousussa vähän matkan päähän taakse. Medilaser-kolmikkona kävelimme taivaan portaat ylös. Tunsin oloni ihan hyväksi ja varsinkin ajettavat jyrkät nousut tuntuivat todella hyviltä. Parissa aikaisemmassa kisassa olin ollut vähän ongelmissa selkävaivojen kanssa ja selän puolelta ensimmäiset ilmoitukset tulivat aivan taivaan portaiden loppuosassa. Lähdimme kolmikkona ajamaan Kinahmi II päällispolkua eteenpäin kohti Kalkkiruukkia. Sitten tapahtui jotain. En saanut jalkoja enää ajoon mukaan normaaliin tapaan. Aina 400m matkalla Pessi ja Vastaranta jättivät minua muutamalla sekunnilla. Selkä pamahti taas lukkoon ja jouduin pudottamaan sykkeitä alaspäin. Kalkkiruukin asfalttitiellä olin kärkikaksikon perässä noin 10 sekuntia. Ojala ampaisi hetken päästä kärkikaksikon perään. Mietin hetken, että räjäytänkö jalkani riskillä hyökkäämällä kärkiporukkaan, mutta päätin malttaa mieleni. Haaveet voitosta alkoi lipua käsistä, en vain pystynyt ammentamaan kampiin voimaa riittävästi. Olin hankalassa paikassa, edessä oli vielä lukuisia tieosuuksia, joissa ajokavereista olisi merkittävää hyötyä. Nyt minun piti selvitä kisan viimeiset 1h 20 minuuttia yksin.

Kovin kauaksi Kalkkiruukista ei matkaa tarvinnut jatkaa, niin totesin, että tänään kärki karkaa lopullisesti. Reisi ei tulisi riittämään kolmossijaa parempaan tulokseen, ellei kärkikaksikon kesken tapahdu ikäviä kalustoyllätyksiä. Lähdin siis tekemään omaa suoritustani. Ajoin rennon kovaa polut, alamäet ja tasamaat, kun taas ylämäissä yritin käyttää vahvuuttani ja pitää eroa yllä takana tuleviin. Kun saalistajina on muun muassa sellaisia nimiä kuin Kananen, Tähti ja Visuri.. oli selvää, että sunnuntaiajolla porukkaa lappaa molemmin puolin ohitseni. Matka taittui jonkinlaisessa horrostilassa välillä ja ajoin todella tunteettomasti. Yleensä olen hyvin perillä järkevistä nestetankkausajoista ja poimin polkuosuuksilla parhaita ajolinjoja itselleni. Nyt nämä molemmat olivat enemmän tai vähemmän hukassa. Tämän tunnistin Tarpisen suunnalla Tuulivaaran nousua ennen. Kroppa ei ollut enää terävimmillään ja kisan alussa esiintynyt vahva isku oli tipotiessään. Juomahuoltoni olimme suunnitelleet Kalkkiruukin asfalttimäkeen ja toisen pullon sain juuri ennen Rahasmäen jyrkkää hiekkatienousua. Ajonaikaiset juomapullot olivat molemmilla kerroilla vain puoliksi juodut, eli Gutzyn urheilujuomaa ja tärkeitä hiilarigrammoja jäi ajon aikana ottamatta.


Yksinäistä hankalaa puurtamista. Kuva: Harri Puumalainen

Tuulivaaran nousun onnistuin ajamaan kohtalaisen tasaisesti ja oletan tehneeni hieman lisää eroa takana seuraavaan Toniin. Parhaimmillaan, tai minun kannaltani pahimmillaan Toni kävi hetkittäin alle puolen minuutin päässä selästäni. Tämän sain selville kisan jälkeen gps-viivojen tarkastelussa. Olin ajon aikana jotenkin niin keskittynyt maaliin pääsyyn, että en edes katsellut taaksepäin ennen loppunousua. Taktiikkani pidin entiselläni. Rahasmäkeen ja loppunousu Grandeen pitäisi pystyä vetämään riittävät w/painokilo-lukemat, että kolmospaikka olisi varma. Tämän lisäksi pyörä pitäisi pitää ehjänä ja kaatuilukaan ei tulisi mielellään kysymykseen. Suunnitelma toimi riittävän hyvin ja pystyin nousuissa ajamaan suurin piirtein kakkosena ajavan Pessin vauhtia.

Pääkoppa jatkoi hapuiluaan ennen Grandea ja aloin olla vähän huolissani suorituskyvystäni. Nestehukkakiloja olin menettänyt useampia ja kieli alkoi liimautua kitalakeen. Maastopyöräilysuoritukseen tarvittavaa kokonaisprosessia hankaloittivat prosessissa olevat katkokset, joka teki ajamisesta tökkivää. Tahkon reitti oli puristanut allekirjoittaneestakin parhaan terän, vaikka maaliin oli yli puoli tuntia aikaa.

Pääsin kuin pääsinkin Grandeen kolmospaikalta ja ilokseni sain huomata, että tänä vuonna pääsin kiipeämään nousua ainoastaan sisäreisien ollessa krampissa. Tuossa tilanteessa pyöritän kramppiin ensin kammen pituisen liikeradan auki ja sen jälkeen alan välillä nousta putkelle, jonka avulla nousun tehontuottoa saa siirrettyä enemmän etureisien puolelle. Minun pyörittävä ajotyyli ylämäissä rasittaa erityisesti taka- ja sisäreisiä, joten normaalia nousutekniikkaani en voinut täysin käyttää. Sinällään mielenkiintoinen data kertoi, että vuonna 2014 ajoin voitosta taistelleen paljon väsyneemmillä jaloilla 45 sekuntia nopeammin Granden ylös kuin tänä vuonna. Tahkovuoren päällinen tuli saavutettua kuitenkin riittävän vauhdilla ja Toni oli joutunut jättäytymään jo 1,5 minuutin päähän taakseni. Laskettelin viimeisen laskun varman päälle alas ja pyörittelin maaliin sijalla kolme.


Tahkon loppulasku varmistellen. Kuva: T. Kivirinta

Loppuaika 2:33:12 oli pettymys. Kuntooni nähden tein perustason alareunaan osuvan suorituksen. Ilokseni perustaso tänä vuonna riittää podiumpaikoista taisteluun, mutta voittotaistelut edellyttävät edelleen nappisuorituksia. Olen onnistunut ajamaan huippuajoja Tahkolla poikkeuksellisen usein ja muun muassa vuoden 2014 ennätysaikani on tehty huomattavasti huonommalla fillarikunnolla kuin mitä oli tänä vuonna oli. Tiiminä Medilaser vei joukkuekisan voiton ylivoimaisesti. Jukan, Joonaksen ja minun yhteinen loppuaika oli alle 7,5 tuntia, joten tuon ajan rikkomiseen joku kolmikko joutuu tuuppaamaan keskimäärin maaliin alle kahdessa ja puolessa tunnissa!



Kymmenes vierailu Tahko MTB:ssä ei ollut yhtä juhlaa, mutta kohtalaisen vahvaa perustekemistä. Vuoden päästä Tahkolla nähdään! Se, minkä lajin tiimoilta saavun Tahkolle vuonna 2017, on kuitenkin vielä tässä vaiheessa avoinna.

Pyssymäki XCM 2016 Nivala – toimisto-olmi mutapainissa neljänneksi

Pohjanmaalla kaikki on toisin. Nivalan keskustan kupeessa länsipuolella sijaitseva Pyssymäki on korkeuseroltaan ehkä matalin laskettelukeskus maailmassa. Hetkelliseen painovoiman vauhdittamaan menoon kuitenkin pääsee ja onhan se selvää, että eri puolilla maata toisen tavallinen on toisen erikoinen. Edelleen Nivalassa veden pinta näytti olevan korkeammalla kuin viereiset maa-alueet. Se kuinka tuo on mahdollista, jäi minulle epäselväksi. Mutta löpinät sikseen. Paikallinen seura Pyörärinki on nähnyt XCM-kisareittiin paljon vaivaa ja reitti on kuskin kannalta hyvin monipuolinen. Kerrankin tuntuu, että ajetaan puhtaassa suomalaisessa metsässä. Suopursut ja kangasmetsä tuoksuvat, eikä asutuskeskuksien hälinää kuulu lainkaan. Ihmisen kädenjälki reitillä näkyy, mutta vain positiivisella tavalla.

Olin ennakkoon ounastellut itselleni hankalaa kisaa. Viikon takaisen onnistuneen Laajavuoren kilpailun jälkeen olin ehtinyt hypätä pyörän päälle vain kertaalleen tiistaina. Pyssymäen kisaa edeltävät kolme päivää olivat menneet työreissuilla ja työpäivä+Nivalaan siirtyminen autoilumatkalla. Kroppaa oli siis totutettu passiiviseen istumiseen ja otetta kestävyysurheiluun, maastopyöräilyyn ja mutaiseen polkujumppaan oli vieroitettu osin tahtomattakin hyvin vahvasti. Lisäksi kisa-aamuna Nivalassa vettä tuli kuin saavista kaataen. Oli selvää, että tässä kisassa möyrittäisiin vesilammikoissa ja mutapaikoissa toivoen, että renkaan ja lukuisten kivien välinen kitka olisi riittävää kilvanajoon. Hurjimmat starttasivat kisaan alle 1,5 barilla – minä en vannekontaktia kiviin suostu ottamaan ja pistin 1,7 molempiin renkuloihin. 

Fyysinen lähtötilanne astui konkreettisesti esiin allekirjoittaneelle jo alkulämmittelyssä. Ajelin rennosti ensimmäistä lämmittelykilometriä vain puolituntia ennen starttia. Tunsin vähän kireyttä alaselässä ja menin siinä polkiessa hipaisemaan kädellä alaselkään/pakaralihaksen yläreunaan. Samalla hetkellä 10% pakaralihaksesta pamahti kramppiin ja tuntemus alaselkään ja takareiteen katosi totaalisesti. Käytännössä pyöräily oli hyvin haastavaa, vaikka syke oli 70 kieppeillä. En tiedä mikä pätkä lihasta puristi jotain hermoa, mutta akuutti noidannuoli oli todella lähellä. Kittilän Kusti työnsi minut takaisin kisakeskukselle ja ryhdin pikaisesti asiaa korjaamaan. Vain 20 minuuttia ennen starttia suoritin kisakeskuksen terassilla aktiivisen kohdevenyttelyn, jolla sain pahimman krampin purettua ja pystyin asettumaan kilpailun lähtöviivalle kohtalaisen normaalissa tilanteessa – mitä nyt lämmittelyä ei olmimaiseen tapaan juurikaan ollut kertynyt.

Kisa käynnissä, Olmi ja Kusti rinnakkain tässä vaiheessa. Kuva: T. Kivirinta

Haaveilin rennosta startista, joskin sen sai heittää romukoppaan heti kättelyssä. Ojala, Kittilä, Pessi, Visuri, Tähti.. siinä nimilistaa, joka takasi, että hengailemalla ei tänään oltaisi podium-sijoituksilla. Onnekseni kisan alkuun ajettiin noin 5km hiekkatieosuus, jossa pääsin vähän mukaan ajorytmiin. Homma tuntui olevan ihan hyvin hanskassa, kun kärkeen alkoi erottua kuuden kuskin ryhmä. Edellä mainitut nimet ja minä siis. Pistelin menemään porukan hännillä ja ajelin jossain määrin omaa ajoa. En spurttaillut päätäpahkaa kaikkiin tykityksiin, kun polkuosuuksilla letka venyy ja häntä joutuu väkisinkin hieman himmailemaan ja se kerää porukkaa kasaan. Kaikkiaan menosta oli kuitenkin havaittavissa, että jotain tulee tapahtumaan ja pian. Ohituskieltoisen pitkospuiden jälkeen sitten tapahtuikin. Tiimikaveri Pessi päätti räjäyttää kuusikon palasiksi.

Kärkimies Pessi lähti heti pitkospuiden jälkeen painamaan aivan pimeää kyytiä. Ojala hyppäsi perään ja mukaan ehtivät vielä Tähti, Kittilä ja Visuri. En tuossa vaiheessa tiennyt, että mikä ihme minuun iski. Yhtä-äkkiä olin alkaneella polkuosuudella totaalinen pelinappula. En ollut fillarin päällä kuskin paikalla, vaan pahasti kyytiläisenä. Helpoilla osuuksilla pidin watit hallussa ja yritin ajatella positiivisesti. ”Jos Laajavuoren jalat kohta ilmestyvät, niin saatan vielä saada tuon 15-20 sekunnin kaulan kurottua ihan perusajolla.”

Muita ei enää näy. Vaatimattomaan menoon syy ei vielä tiedossa. Kuva: T. Kivirinta

Heti seuraavaksi edessä oli Strava-kisaankin ennakkoon mainittu miljoonan kiven polku. Kärkiviisikko katosi horisonttiin ja minun ajostani ei tullut edelleenkään yhtään mitään. Kisan alkupuolella olin nähnyt, että Visurilla oli takarenkaan pidon kanssa enemmän ongelmia kuin minulla ja nyt ukko menee aivan eri kyytiä kuin minä. Tunkkailin ja tuskailin kivikossa vuorotellen. En päässyt mihinkään ja takana alkoi vilkkua Sairasen Iiron hahmo. Kun miljoonan kiven polku vihdoin loppui, olin aivan niitissä. ”Tämä jätkä lähtee ensimmäisen kierroksen jälkeen kotio, pitäkää Nivalanne!”, kävi useampaakin kertaan mielessä. Heti purulla huomasin kuitenkin syyn käsittämättömään ajokokemukseeni. Note to myself: älä koskaan aja miljoonan kiven polkua molemmat iskarit lukittuna. No jopas! Vanha kettu ei tajunnut tarkistaa ajon aikana, että onko iskarit auki. Huono valmistautuminen, niitti ukko ja tuollainen moka fillarin kanssa – ”tämä äijä lähtee todellakin kotio tämän ekan kierroksen jälkeen”. En meinannut pysyä Sairasen kyydissä. Tai oikeastaan välillä pysyin helposti ja välillä olin vaikeuksissa. Kierros oli pian ohitse ja jatkoin keskeytysajatuksistani huolimatta matkaa toiselle rundille. Jos ajosta ei voi nauttia, niin ainakin kurjuuden voi maksimoida, ajattelin.

Ajofiiliksestä yläfemmat? Ei tällä kertaa. Kuva: T. Kivirinta

Kärki oli ainakin 2,5 minuuttia karussa, joskaan tuosta aikaerosta ei minulla ollut mitään tietoa. Tiesin vain, että kuudes sija taitaa olla tämän päivän maksimitulos ja siihenkin pitäisi jaloissa tapahtua jonkinlaista petrausta. Mentiin Sairasen kanssa kimpassa noin 10km toista kierrosta, kunnes polkupätkät taas alkoivat. Olin juuri ottanut Gutzyn kofeiinigeelin ja jaloissa alkoi tuntua taas vahvemmalta. Lähdin ajamaan polkuosuutta rennon kovaa ja huomasin, että Sairanen jäi heti. Toimisto-olmi oli muuttumassa taas pyöräilijä-olmiksi. Ajo alkoi kulkea paremmin ja paremmin ja vähän ajan kuluttua edessä alkoi näkyä vihreää selkää. Tähti siellä pyöritteli huolestuttavan rauhalliseen tahtiin. Pääsin nopeasti kantaan ja kohteliaana kaverina Toni antoi pyydettäessä oitis tietä. ”Miljoona kiveä väsytti minut.” Tähti tokaisi. ”Sama juttu, mutta jostain syystä nyt alkoi meno maistua.”, ehdin vastaamaan ja jatkoin ajoani yksin. Miljoonan kiven polkuosuudella en vieläkään loistanut, mutta harmikseni huomasin tiimikaveri Pessin olevan siellä rengastöissä. Edelliset paikan ohittaneet eivät kuulemma menneet kovin kaukana. Olin siis noussut sijalle 4. ja ajo oli muistuttanut viimeiset 15 minuuttia ihan oikeaa kilvanajoa. Jo oli aikakin, kun kisaa oli takana kuitenkin liki kaksi tuntia.

Ajo pirteämpää, Pessin hahmo näkyy taustalla. Kuva: T. Kivirinta

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä haaveilin etäisesti Visurin kiinni ajamisesta ja toisaalta vähän odottelin, jos Pessi olisi tulossa vielä mukaan ja pystyttäisiin yhdessä tykittämään kova viimeinen kierros. Noh, Pessiä ei koskaan enää kuulunut ja Joonaksen matka olikin jäänyt ikävästi kesken kolmeen rengasrikkoon. Pyrin pitämään semivahvaa intensiteettiä ja selviytymään maaliin mahdollisimman nopeasti. Maaliin oli ehkä 7km, kun kuulin, että kärkeen eroa on 7 minuuttia. 7 minuuttia! Ojala oli todella mennyt reitillä eläimellisesti. Karmeaa dominanssia, joka koostuu vahvasta wattituuttauksesta tieosuuksilla ja timanttisesta polkujen myllytyksestä. Kun (Henkalle jossain määrin heikompia) pitkiä nousujakaan ei Nivalassa ole lainkaan, on meno tuollaista. Maaliin saavuttiin lopulta järjestyksessä Ojala, Kittilä, Visuri ja allekirjoittanut. Minulla eroa kärkeen oli tuo yli 7 minuuttia, Kustiin noin 2,5 minuuttia ja Visuriin 1,5 min.

Toimistotyöläinen sai uskonvahvistusta omille näkemyksilleen. Totaalilepo vie minut kauaksi maastopyöräilykisan ja kestävyysurheilun vaatimuksista. En ollut tähän kisaan fyysisesti valmis ja oikeastaan pitää olla tyytyväinen, että kisan viimeisen puolikkaan pystyin ajamaan sentään kelvollisesti. Jos oikein haluaa asian nähdä optimistisin silmin, niin tämän mahalaskun jälkeen nyt on oiva paikka hakea sitä nousuvirettä kohti Tahkoa ja erityisesti Tahko MTB:n kisapäivään. Siellä onkin sitten viimeisen päälle megaluokan vastustaja vastassa, kun Vastarannan Jukka ilmoitti viikolla ajavansa Tahkolla juuri 60km. Kaiken pitää toimia heinäkuussa täydellisesti, jos mielin edes näennäisesti haastaa Jukkaa Nilsiässä. Kaikkeni yritän, sen lupaan.

Laajavuoren XCM 2016 – voitokas kisaraportti

Laajavuori on mäki Jyväskylässä. Korkeimmillaan Laajavuori kohoaa 226m korkeuteen ja hiihtokeskustoimintaa on alueella pyöritetty aina 1950-luvulta lähtien. Historiallinen urheilualue alkaa olla jo legenda myös maastopyöräilyn marathon-kisojen kalenterissa. Alueen korkeuserot ja polkuverkosto on hyvin hyödynnetty kisaradan suunnittelussa ja rata on todellinen XCM-rata. Mäkinen reitti mukavaa vaihtelua Suomen tasamaakisojen seassa. Tänä vuonna Laajavuoren XCM-kisassa ajettiin 24km pituista kierrosta, johon oli löydetty liki 500 nousumetriä. Päämatkan lähtö kiersi kisareitin kolmesti, joten edessä oli karmaisevan ihana fyysinen koitos.

Allekirjoittanut oli valmistautunut kisaan sangen hyvin. Edellinen viikonloppu oli kilpailuista vapaata ja pääsin ajamaan itselleni todella harvinaisia pitkiä MTB-lenkkejä. Olin päättänyt, että teen aggressiivisen tehotreenin vasta torstaina Ahveniston moottoriradalla pidettävissä viikkokisoissa. 1,5 päivää ennen Laajavuoren starttia olin ajanut tasolleni mainiosti Ahvenistolla ja toiveissani herättelin vielä superkompensaatio-kilpailua Laajavuoressa. Sitä todella tarvittaisiin, koska minä en perinteisesti pidä kilpailuista, jotka kestävän yli 2,5 tuntia. 

Kisa-aamuna ei pahemmin jännittänyt ja sain syötyä huolellisen ja kilpailusuoritusta tukevan aamupalan. Pystyin jopa tuntia ennen starttia syömään Gutzyn energiapatukan (normaalisti panikoin jännityksestä) ja sain varmistettua, että kropassa on hiilarivarastot täynnä ja saan kilpailun aikana maksimoitua 60g hiilarinautintoa jokaista ajotuntia ajatellen. Paperilla kaikki näytti olevan kohdillaan ja lähdin kilpailuun tekemään vahvaa ajoa ja hyvää treeniä Tahko MTB:tä silmällä pitäen. Torstain perusteella oli selvää, että voisin ajaa melko kovaa ainakin tunnin, mutta kolmen tunnin optimitehoista oli vain hentoja arvauksia. En kuitenkaan suostuisi ajamaan jalkojani alta ennen viimeistä kierrosta.

Kisan viivalla oli jälleen kovia nimiä: Joonas Pessi, Henri Ojala, Samuli Visuri, Toni Tähti (EM-kisojen 39. viikkoa aiemmin), Antti Kuitto jne. 

 Lähtö lähestymässä. Kuva: Touho Häkkinen

Kilpailu starttaa

Kilpailun starttiin lähdettiin rennon kovaa. Vauhti sopi taktiikkaani täydellisesti. Olin jättänyt jopa osan alkuverryttelystä tekemättä ja toivonut, että voisin jatkaa verryttelyä kisan alkupuolella. Reitin alun loivat mäet nousivat rennosti ylös ja kisan kärjessä pyöri lähinnä Samuel Halme ja polkujen alettua Henri Ojala. Heti perässä terävällä jalalla oli liikenteessä Joonas Pessi, allekirjoittanut ja Samuli Visuri. Jo muutaman kilometrin jälkeen olimme erottuneet kärkiviisikoksi, kun Toni Tähdellä näytti olevan vähän teknistä murhetta. Minulle alkuvauhti tuntui jopa rauhallista. Silti tällä kertaa muita tippui kyydistä – käsittämätöntä, ajattelin. Nousut, joihin olin kaksi vuotta sitten hyytynyt totaalisesti, nousivat nyt kuin vettä vain. Ajoa oli takana ehkä 6-7km, kun ohitimme Pessin kanssa nousujen yläosiin lievästi hyytyvän Ojalan. Joonas jatkoi aktiivista ajoa ja seurasin tiukasti takarenkaassa. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin, että takaa kaikki muut alkoivat jäädä metri kerrallaan. Ojala, Visuri, Halme.. kevyet 29er-jäykkikset alla, ja herrat jäivät meille täpärikuskeille ensimmäisissä helpoissa nousuissa. Tästä tulisi todella mielenkiintoinen päivä ajattelin jo tuossa vaiheessa.

Olmi ja Pessi vahvasti keulilla. Kuva Touho Häkkinen

Pessi piiskasi tieosuuksilla aivan mielettömän vahvasti. Sanoin moneen kertaan, että nyt mennään sellaisilla tehoilla, että ainakaan minä en ole koskaan selvinnyt vastaavilla kokonaista kolmea tuntia. Minulle on tyypillistä, että analysoin vauhtia ja tehoja aina suhteessa maaliin pääsyyn, kun taas Pessi näytti suosivan ”kynnyksellä niin pitkään kuin menee” -taktiikkaa. Yhteistyön näkökulmasta tällainen parivaljakko on haastava. Ylämäissä olisin voinut pitää vauhtia, mutta kapealla rännillä ei ole järkeä vaihtaa vetäjää jokaiseen maaston nyppylään. Tieosuuksilla taas Joonaksen rutiini oli jotain käsittämätöntä ja jo peesissä ollen ylitin minulle järkevät kisatehot jatkuvasti. Tein pari lyhyempää vetovuoroa kierroksen loppupuolelle ja kierros olikin nopeasti ohitse 55 minuutissa. Emme tienneet aikaeroista mitään ja päätettiin vaan jatkaa matkaa. Medilaserin kaksikko kärjessä XCM-kisassa, uskomatonta! Tuota fiilisteltiin useampaan kertaan ajon aikana.

Toinen kierros jatkoi ensimmäisen trendiä. Joonas jatkoi kynnystreeniään ja minä tulin mukana toivoen, että en räjähtäisi hapoille liian usein. Vain siten voisin jaksaa ylipäänsä maaliin. Jossain vaiheessa kuulimme, että taaksepäin ero on noin 2 minuuttia. Olin ajanut normaaleihin tehoihini nähden ylikovaa ja reisissä alkoi painamaan jo kisan puolivälin paikkeilla. Samassa ajolasit alkoivat vähän huurtua ja näkö polkuun alkoi olla sumuista. Silti meno maistui ja ajossa oli hyvä henkinen svengi päällä jatkuvasti. ”Tänään hoidetaan tämä homma, jompikumpi meistä voittaa, se on tärkeintä”, sanoi Pessikin useampaan kertaan. Oli hienoa olla kärkitiloilla ja pystyin ainakin leikittelemään ajatuksella, että saattaisin jopa jaksaa maaliin kyseistä vauhtia. Sitten oli kuitenkin aika järjestää itselle vähän hankaluuksia..

Pudoteltiin Laajavuoren laskuja hyvällä rennolla otteella ja vauhtia piisasi. En oikein tiedä, mitä edes tapahtui, kun yhtä-äkkiä alamäessä menetin eturenkaalla otteen polkuun. Tanko kääntyi 180 astetta ja paiskasin oikea olkapää edeltä kovalle hiekkatielle. Vasen polvi kopsahti runkoon ja oikea pohje kramppasi kivikovaksi. ”Sattuiko!?” Huusi Pessi. ”Sattui, mutta ei kuitenkaan!” huusin vastauksen, kun kerroin kivusta, mutta samalla siitä, että minua ei tarvitse jäädä paapomaan. Samalla hetkellä Pessin selkä häipyi vastustamattomasti horisonttiin. 

”Ajan yhtä parhaista kisoista koskaan, istun maassa pohje krampissa, polvi on taas kipeänä (lumpio oli juuri palautunut normaalin kokoiseksi Korson turpoilun jälkeen), pyörän tanko on täysin väärään suuntaan ja satulan nokkakin pelasi jo tässä vaiheessa kautta itä-länsi-ottelunsa näyttäen mihin sattuu”. Siinä 5 sekunnin synkistely tiivistetysti. Otin jalkaterästä kiinni ja väänsin pohkeen krampin väkisin auki. Löin satulan nokan suoraan eteenpäin ja käänsin tangon oikein päin. Sitten vain pyörän selkään ja miettimään, että mitähän seuraavaksi. Ajelin siinä ehkä pari minuuttia vähän alakuloisena ja en nähnyt järkevänä lähteä tavoittelemaan Pessiä. Samalla tuntui siltä, että ehkä takana seuraavat kaverit saa tällaisen linkuttavan kuskin kuitenkin kiinni. Voisin ajaa heidän kanssa ja pyrkiä ratkaisemaan kisaa kolmannen kierroksen viimeisissä nousuissa. Edessä puolen minuutin päässä meni siis kärkimies Pessi ja takana 1,5 minuutin päässä oli tulossa Tähti, Visuri, Halme joukkoa. 

Takaa-ajo on käynnissä, sumuiset lasit taskussa ja polvi kipeänä. Kuva Touho Häkkinen

”Kisassahan tänään ollaan, joten lähdetään sitten ajamaan omaa vetoa”. En lähtenyt tykittämään järjettömästi, vaan lähdin tunnustelemaan aktiivisesti järkevää tehotasoa loppukisaa ajatellen. Toisen kierroksen loppupuolen nousut olivat edessä. Ässämäessä näin Pessin selän ja huomasin eron olevan noin 25 sekuntia. Ässämäen jälkeisellä linjan nousussa huomasin olevani ylämäessä selkeästi nopeampi. Päätin sittenkin ajaa ylikovaa ja yritin ottaa Pessin kiinni viimeistään viimeisessä nousussa juuri ennen kierroksen päättymistä. Suunnitelma pelasi täydellisesti. Tykitin menemään ja kierroksen viimeisen nousun alussa kellotin valopylväästä eroksi 12 sekuntia. Juuri ennen kuin mäki päättyi, olin taas Pessin takarenkaassa kiinni. Jalat räjähtäneenä, mutta edessä olisi 3km tietä, jossa olisi sauma vähän levätä. Lepoa kaivattiin, koska reidet polttivat polvista aina kylkiluiden alle saakka lonkankoukistajien ollen aivan hapoilla. Jalat oli räjäytetty pahasti ja jokainen viimeisen kierroksen nousu pitäisi ajaa huolella yli.

Viimeisellä kierroksella tsempattiin Pessin kanssa usein toisiamme. Varsinkin minä halusin kertoa suurimmista nousuista ja niiden selvittämisen merkityksestä. Koko kierros pitäisi selvittää niin, että vielä lopun Ässämäkeen ja viimeiseen nousuun pääsisi edes jollain tapaa pyörivin jaloin. Mutta meno muuttui hankalaksi. Pistettiin Pessin kanssa jokaiseen nousuun keveintä vaihdetta, mitä pyöristä oli tarjolla. Pessillä se oli 32 piikkinen eturatas ja 42 takana. Minulla 34 edessä ja liian lyhyestä ketjusta johtuen 40 takana. Olin jyrkissä kohdissa vähän pulassa Pessin takana, minun pyöräni ei voinut kulkea niin hiljaa. Umpisipeillä jaloilla minulla oli liian iso vaihde, joilla piti ajaa alivauhtia. Kävelyaskel maasta olisi tarkoittanut saman tien totaalikramppia kyseiseen jalkaan. Ajoin ylämäet aina täysillä ylös. Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain ON/OFF. Täysiä oli yhtä kuin hitain vauhti, mitä oli järkevää mennä.

Kaksi väsynyttä kaveria lähestyy maalia. Kuva Tarja Kivirinta

Loppukierroksen Ässämäki pelotti ja en ollut yhtään varma, että pääsenkö ylipäänsä ylös kyseistä nyppylää. Pessillä oli sama tilanne. Joonas tarjosi vetovuoroa ennen loppuosan nousuja ja otin kärkipaikan. Ässämäen alkaessa poistin kaikki ajatuksen päästäni ja yritin vain päästä mäen päälle. Jalat totaalitulessa ja vauhdin ollessa ehkä 5km/h tunnissa kihnutin mäkeä ylös. Viiden sekunnin välein nousin putkelle kahdeksi polkaisuksi ja paiskasin itseni istumaan, että kampi pyörisi vielä muutaman kierroksen enemmän. Mäen päällinen tuli vastaan ja katsoin taakseni, Joonas oli jäänyt ehkä 20m. ”Argh!” mietin. Nyt oli kaksi vaihtoehtoa. Jatkaa ylämäki loppuun ja ajaa maaliin omaa vauhtia. Vaihtoehtona olisi ajaa todella hiljaa maaliin Pessin kanssa ja antaa Joonakselle hänen ansaitsema voitto. Omalla vauhdilla saisin optimitreenin pääkisoja ajatellen ja toisaalta taas hyvä loppuaika sinetöisi ehkä joukkuekisan voiton. ”Argh uudelleen!” ajattelin. Päätin jatkaa vähän epäurheilijamaisesti maaliin omalla vauhdilla. Enemmän kuin olin iloinen mahdollisesta voitosta, minua harmitti Joonaksen puolesta. Olin toivonut, että Joonas olisi voinut tiputtaa minut vielä lopun nousuissa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja saavuin maaliin kisan voittajana. Viimeisellä 4km matkalla eroa Joonakseen tuli jopa minuutin verran. Sain plakkariin urani vasta toisen XCM osakilpailun voiton. Ensimmäinen ja ainoa ennen tätä oli tullut aikanaan Vuokatista, muistaakseni vuonna 2007.

Kärkikolmikko: Olmi, Pessi, Tähti. Kuva Touho Häkkinen

Laajavuoren kisa oli ehdottomasti menestys. Kunto on ottanut hienoja harppauksia eteenpäin ja ajo oli minun kohdaltani pirteämpää kuin vuosikausiin. Toivon, että pystyn jatkamaan kunnon terävöittämistä vielä kolmen viikon ajan ja pystyn tekemään kesän parhaan ajon Tahkolla heinäkuun alussa. Tätä ennen kisaan vielä viikon kuluttua Nivalassa Pyssymäki MTB:ssä. Nähdään siis siellä!

 Tulokset top 20

Tahko MTB 2016 - Olmin lupaus, olenko aikataulussa?

Vuosi sitten Tahko MTB-kilpailu meni osaltani alakanttiin. Heti tapahtuman seuraavana päivänä tein Olmin lupauksen, että samanlainen ajo ei toteudu tänä vuonna (lupaus luetaan rennosti elastimaisesti räppäillen). Kilpailuun on nyt aikaa hieman vajaa kuukausi, joten nyt on hyvä aika pohtia, että missä vaiheessa lupauksen suhteen ollaan menossa.

  
Viime kaudella debytoin triathlon-kisoissa ja minulla oli haastava kilpailuohjelma, joissa maastopyöräilytapahtumat ja triathlonkisat vuorottelivat muutaman viikon välein. Olin koko kesän ajan hermotuksellisessa sekametelisopassa. Pystyin tekemään kilpailuissa kohtalaista tulosta, mutta treenaaminen oli todella hankalaa, koska niitä tehdessä tunsin olevani aina vieraan lajin parissa. Mikään ei tuntunut omalta. Palautuminen oli hidasta, koska ukko joutui kilpailuissa venymään äärimmilleen niin fyysisesti, henkisesti kuin hermotuksenkin osalta. Se mitä vuosi sitten opin, maastopyöräilyn huippusuoritus ja minulle huippu triathlonkunto ei voi olla minussa samanaikaisesti. Kun maastopyöräilyssä kroppa viritetään tuottamaan kovaa tehoa lähellä anakynnystä metsäpolkujen vaihtelevuuden ehdoilla, pitää triathlonissa taitaa vahvasti kaikki kolme lajia. Erityisesti juoksuharjoittelu (oikeastaan jo juoksukyky) tuntuu olevan vahvalle ja harmoniselle pyöräilysuoritukselle myrkkyä.

Vuonna 2015 treenitunteja minulle kertyi yhteensä 280 tuntia. Kertynyt tuntimäärä kertoo siitä, että palauttelu vaati viime vuonna paljon aikaa. Nyt vuoden 2016 alkupuoliskon ollessa lopuillaan, on treenimäärissäkin tapahtunut roimaa petrausta. Ruuhkavuosia viettävänä, kokoaikaisena työntekijänä ja lonkkaoperaatiosta toipilaana olen päässyt urheilemaan aikaisempaan nähden hyvin. Ruuhkavuosien vaikutus urheilijaan on yleensä urheilijan henkilökohtainen valinta. Jos perhettä haluaa nähdä ja lasten kanssa viettää aikaa mahdollisimman paljon, niin treeniajoista on jonkin verran tingittävä. Esimerkiksi minulla tämä tarkoittaa sitä, että saatan tehdä puolet viikon harjoituksista silloin, kun lapset ovat yöunilla (käytännössä klo 20:30-6:30 välisenä aikana). Perhe-elämän sujuvuus on ihmisen kokonaishyvinvoinnin kannalta yksi isoimmista avaintekijöistä, joka myös osaltaan tukee huippusuorituksen saavuttamista ja siihen pyrkimistä. Mutta toki myös omasta jaksamisesta ja laadukkaista yöunista on pidettävä kiinni.

Lenkeillä mieli lepää Suomen valoisassa kesäillassa

Treenitunteja on nyt alkuvuoden osalta kasassa noin 220. Pikku hiljaa noususuhdanteinen harjoittelu on vaikuttanut kulkuun positiivisesti. Kun vuosi sitten yhdestä XCM-kisasta palautuminen vei liki viikon, niin nyt alkukauden perusteella vastaava palautumisaika on noin 20 tuntia. Niin se vain on - pyöräilijät tehdään pyöräilemällä. Kun tunteja kertyy vähänlaisesti, ei treenejä tehdä tietenkään treenitunteja tai kilometrejä tavoitellen. Oleellisempaa on, että jokainen treenihetki kehittää minua kilpailusuoritukseen joko vahvuutta vahvistamalla tai heikkoutta parantamalla. Esimerkiksi Tahko MTB-kisassa kuskilta vaaditaan laajalla rintamalla erilaisia ominaisuuksia, joiden kaikkien on syytä olla kohdallaan, kun tavoitellaan huippuaikaa esimerkiksi 60km matkalla. Kun ominaisuudet ovat pääosin hallussa ja kilpailukalusto tukee huippusuorituksen ulosmittausta, voi lopputulos olla tavoitteiden kaltainen.

Tahkolla kisapyörällä on kohtalaisen suuri merkitys. Pyörän osalta tärkeänä pidän sitä, että pyörä on äärimmäisen luotettava ja sillä pystyy ajamaan kovaa teknisillä polkuosuuksilla ja laskuissa. Lisäksi, kun reitillä on nousuja noin 1200 metriä, pitää kiekkojen olla riittävän kevyet ja renkaiden rullata kohtalaisesti. Yksi kuskin tärkeistä ominaisuuksista on ajaa siellä polulla oman kalustonsa mukaisesti. Pyörän ja erityisesti renkaiden ehjänä pitäminen on kuskin vastuulla. Jos 1,5 barin paineella täytetyn maastorenkaan ajaa koko kuski-pyörä-kombinaation painolla päin terävää kiveä, niin rengas puhkeaa melko varmasti. Samoin erilaiset kevennysosat, jotka saattavat osoittaa milloin mihinkin suuntaan, pysyvät poissa minun kisapyöristäni.

ROSE DR Z-kisatykki, 29er täpäri 100mm joustomatkoilla

Minun valintani tänä vuonna Tahkolle on ROSE DR Z 29er täysjoustopyörä. Olen nyt alkukauden aikana päässyt ajamaan pyörällä paljon ja tiedän, että tänä vuonna huippuaika ei jää kalustosta kiinni. Tekisi mieli sanoa, että kuivalla kelillä minun olisi jopa hieman noloa viettää Tahkon 60km matkalla yli 2,5 tuntia. En kuitenkaan sano tuota ääneen, koska matkaan pitää lähteä nöyrin mielin ja oletuksena ei voi pitää täydellistä onnistumista. Lukuisat kellotukset ja testipätkät Hämeenlinnan poluilla kertovat kuitenkin hyvästä menosta. Olmi ja Tohtori-pyörä ovat paukuttaneet polkupätkien ennätyksiä uusiksi hyvin laajalla rintamalla. Fillari menee poluilla kuin ajatus ja pääsen todella tekemään vain omaa hommaani kuskin paikalla – eli polkea niin vimmatusti. Aulanko MTB:n jälkeen Stravaan on kirjautunut 28 uutta KOM:ia, joten myös treeneissä on ollut vapaus tykittää kovaa.

Tämän epämääräisen välitilinpäätöksen yhteenvetona voisi mainita, että olen aika hyvin ”Olmin lupauksen” suhteen aikataulussa. Viimeisen kuukauden aikana tapahtuvilla asioilla on iso merkitys Tahkon kisan kulkuun. Tavoitteenani on nyt jatkaa XCM-kisojen ajamista melko tiiviisti ja näin yritän pitää kunnon osalta maltillista noususuhdannetta yllä aina heinäkuun alkuun saakka. Haluan olla Nilsiässä viivalla nousukunnossa, joka on tänä vuonna haastavampaa kuin aiemmin. Yleensä olen ollut Tahkoa ennen niin pohjilla, että muuta kuin nousukuntovaihtoehtoa ei ole ollutkaan. On selvää, että marginaalit fyysisen iskun suhteen ovat tänä vuonna kapeammat. Tulee mielenkiintoinen kesäkuu. Tsemppiä itse kullekin kesän fillaritapahtumissa – ja nähdään Tahkolla vajaan kuukauden päästä!

Kisaraportti: Aulanko MTB 2016 – Mestarimiesten jälkeen kolmanneksi

Huikea kotikisa Hämeenlinnassa keräsi kotimaisen kärkipään kuskit kisaamaan Aulangon herruudesta. Mukana olivat muun muassa Jukka Vastaranta, Kusti Kittilä, Toni Tähti, Joonas Pessi, Samuli Visuri ja Teemu Uusi-Piuhari. Team Evocin kaverit palauttelivat vielä tämän tapahtuman aikaan Ranskan reissuaan viikon takaa. Allekirjoittanut oli kotikisassa mukana puolustamassa vuoden takaista voittoaan. Fyysinen isku oli parempi kuin vuosi sitten, mutta oli selvää, että myös kilpailu olisi tänä vuonna huomattavasti kovempaa. Vuoden takainen vauhti ei riittäisi tänä vuonna edes podiumille!

Aulangon puitteet ovat maastopyöräilykilpailulle täydelliset. Haastava kisareitti, miellyttävä kilpailukeskus, kylpylämahdollisuus jne. Tähän kun lisätään erittäin asiansa osaava porukka järjestämään tapahtumaa, ei voi kuin olla erittäin ylpeä oman Tawast Cycling Clubin väestä.

Pyöräilin aamulla kisapaikalle ja pakkasin mukaan kilpailuun tarvittavat kisaenergiat. Kaksi ja puoli pulloa melko laimeaa Gutzyn urheilujuomaa. Sain sovittua täydelliset huoltovälit kotijoukkojen kanssa ja saisin kerrankin nauttia nesteet kisan aikana täysin oppikirjan mukaan. Tämän lisäksi pakkasin 27km kierrokselle kolme geeliä (suhteessa 2 tavallista, yksi kofeiinigeeli) ja toiselle kierrokselle sama (mutta kaksi kofeiinigeeliä ja yksi tavallinen). Olin sekoittanut geelit keskenään pieniin juoksuvyön pulloihin, että ei tarvinnut pelata geelipussien ja roskien kanssa maastossa – toimii ja suosittelen muillekin!

Kilpailun startissa kovia kavereita, allekirjoittanut TCC-oransseissa Kuva: Juha Reinikainen

Kilpailu lähti räväkästi liikkeelle. Jukka Vastaranta löi ammattilaisen elkein liki kaikki peliin heti paukusta ja muut vastasivat kykyjensä mukaan jääden kuitenkin sekunti sekunnilta. Olin päättänyt, että en räjäytä jalkojani kisan kolmeen ensimmäiseen nousuun, tapahtui alussa mitä tahansa. Niinpä Jukan jälkeen kärjessä olivat Toni Tähti, Joonas Pessi ja Kusti Kittilä. Näkötornin laskussa pääsin ottamaan pienen eron kärkimiehiin kiinni ja toin mukanani Teemu Uusi-Piuharin. Muita ei enää juuri näkynyt. Jukka meni siis kärjessä menojaan, ja hetken kuluttua seurasi neljä kuskia: Tähti, Kittilä, Miettinen ja Uusi-Piuhari. Hieman yllättäen Pessi ei tainnut olla kisan alussa parhaimmillaan ja jäi meidän nelikosta vähän kauemmaksi. 

Aulangontorpan jälkeiseen polkuosuuteen minulla oli vahva luotto. Ajattelin, että kotipolkujen tutut ajolinjat olisivat hyödyksi ja niin olivatkin. Parin minuutin jälkeen Toni kärkimiehenä missasi yhden 90-asteen käännöksen ja Kusti meni hieman ohi samalla. Pääsin kuittaamaan itseni kisan kakkospaikalle ja ajamaan tuttua omaa ajoani. Perässä seurasi tiukasti Teemu ja myös Kusti oli hetkessä takaisin letkassa. Sen sijaan Toni jäi ajamaan 20m päähän ja hiljalleen ero alkoi kasvaa. Tonia emme enää kisan aikana nähneet. Saajantiellä sain huollosta täyden juomapullon, jonka olin laskenut riittävän toisen kierroksen Aulangontorpalle saakka.

Saajan hevostallin jälkeen on pari polkua, joita värittävät muutamat pehmeät suo-osuudet. Olin innoissani. Kisaa oli ajettu 40 minuuttia, Jukkaan ero oli minuutin verran ja olin Kustin kanssa samassa letkassa. Tätä ei ollut tapahtunut pariin vuoteen kertaakaan! Tunsin kyllä, että vauhti on vähän liian railakasta siinä mielessä, että myös toisella kierroksella pitäisi pystyä ajamaan vahvasti. Ehkä toivoin mielessäni, että kaikki himmaisivat vähän, tai sitten pystyisin selviämään poikkeuksellisesta löylytyksestä ihmeen kaupalla.. lopulta kumpaakaan ei käynyt, vaan ensivaikutelma jäi totuudeksi. 

Ensimmäisen kierroksen jälkimmäisellä puoliskolla Kusti kävi vähän matkaa karussa, mutta saimme hänet kiinni Heikkilän tilalle saapuessamme. Tästä on kierroksen päätökseen vain 10 minuutin matka, joten oli selvää, että tulen pysymään Kustin kyydissä kokonaisen kierroksen. Kärkeen Jukkaan kierroksen jälkeen ero oli 50 sekuntia, olimme siis polkuosuudella olleet jopa kärkimiestä vähän nopeampia. Ensimmäisen kierroksen hurjastelu tultaisiin pian mittaamaan toisen kierroksen alun kolmessa kovassa nousussa. Näin kävikin..

Toisen kierroksen 1. nousu: Olmi, Kusti ja Teemu Kuva: Juha Reinikainen

Ensimmäinen nousu Joutsenlammelle mentiin vielä hyvässä yhteistyössä, samoin nousu näkötornille piti kolmikon tiiviisti nipussa. Puikkarinteen laskun jälkeinen kilometrimäki (rakas treenimäkeni) toimi tällä kertaa kakkostilan sinettinä. Kusti lähti painamaan vähän pirteämmällä jalalla eroa metri metriltä ja mäen päällä olimme Teemun kanssa Kustin takana noin 10 sekunnin verran. Teemu ei pystynyt auttamaan vetotöissä, koska hänen juomahuollossa oli jotain häikkää ja seuraavaa täyttä pulloa ei ollut tiedossa. Kusti pääsi siis karkaamaan ja minä päätin ottaa jaloille pienen palautteluhetken. Takareidessä kova 1,5 tunnin tykitys alkoi tuntua kiristävänä tunteena, krampit olivat lähellä. 

Vasen jalkani kramppasikin ennen Saajan hevostallia. Jouduin vielä vähän löysäämään, että pystyisin yhtään tykittämään kisan loppupuolella. Teemu teki muutamia vetotöitä ja sain tärkeitä palautumishetkiä. Poluilla hyödynsin tuttua reittiä ja ajoin niin rennosti kuin pystyin. Ero Jukkaan alkoi kasvaa nopeasti ja Kustikin oli mennyt menojaan jo minuutin päähän. Taaksepäin tilanteesta ei ollut mitään tietoa. Sijat yksi ja kaksi olivat siis selviä. Minä ja Teemu ratkaistaisiin kisa todennäköisesti loppukirissä. Näin tapahtuikin. Päästin Teemun viimeisellä kylpylän kierroksella kärkeen ja ajattelin yrittää ratkaisua samassa kohdassa kuin vuotta aiemmin, eli 200m ennen maalia. Suunnitelma toimi ja sain kolmannen sijan haltuuni. 

 Täpärästi kolmanneksi krampit jaloissa! Kuva: Juha Reinikainen

Oma loppuaikani 2:25 ja osia oli 9 minuuttia kovempi kuin vuonna 2015. Ajettiin siis todella napakasti! Kärkeen eroa kertyi lähes viisi minuuttia ja Kustiin ero taisi olla maalissa vähän yli 1,5 minuuttia. Olen todella tyytyväinen. Maalissa minua odotti vielä tuore pulla ja sain kahvitkin heti käsiini – kyllä kelpasi (kiitos Miia-Maria ja Pinja).

 Kisapyörässä (ROSE DR Z 3) kaikki kohdallaan. Mies useita kiloja starttia kevyempi. Kuva: Juha Reinikainen

Jukka ja Kusti suuntavat kahden viikon päästä lajin EM-kisoihin ja minä jatkan harjoituksia kohti tärkeimpiä tavoitteita. En ole asettanut keväälle oikeastaan mitään erityisiä tavoitteita, vaan yritän rakentaa kisakuntoa heinäkuun tärkeitä kisoja kohti. Talven kuntouttavat treenit Wattbiken päällä ovat olleet kultaakin arvokkaampia ja pystyn jo tässä vaiheessa kevättä ajamaan varsin vahvasti. Tahko MTB ja XCE/XCO:n SM-kisat ovat siis heinäkuussa kiikarissa. Tällä hetkellä näyttää, että olen aikataulussa ja tästä kaudesta voi tulla vielä nautinnollista touhua.

Urheilutapahtuman ravinto - saavuta nappisuorituksesi

Haluatko tehdä parhaasi osallistuessasi urheilutapahtumaan? Jos vastasit kyllä, niin sinun kannattaa tsekata oheinen kotikutoinen video. Video kertoo, kuinka esimerkiksi Tahko MTB 60km matkalla voi lähteä tavoittelemaan 2,5 tunnin loppuaikaa. Ajoin vuonna 2014 Tahkon 2:29:46 aikaan tismalleen tämän ohjeen mukaisesti. Tietenkin ohje on sovellettavissa myös muihin suorituksiin.



Positiivisen palautteen johdosta jatketaan Gutzy-karkeloita vielä toisella viikolla! Suunnista siis www.gutzykauppa.fi ja täppää ostoskoriin alekoodi: Olmi

Tahko MTB 2015 - osapäivä maasturikuskin kisaraportti

Kymmenen kierrosta Tahkon 60km lenkkiä on nyt takana päin. Minimitavoite, eli alle kolmen tunnin loppuaika toteutui. Muuten meno olikin melkoisen nahkeaa.

 Muorinmäen alku - eka iso nousu alkaa

Tahko edeltävän viikon pyörälenkit uumoilivat vaikeaa kilpailua. Kroppa ei ollut päässyt eroon triathlonista ja kova maastopyöräily ei tuntunut onnistuvan millään. Kovilla lenkeillä olin sykkeiden puolesta jäänyt alle pk-alueen alarajalle, joten herkkyys oli pahasti kateissa. Lähtökohdat eivät olleet Tahko MTB:hen sopivat, jossa nimenomaan MTB-ominaisuudet pitää olla kuskilla täysin kohdallaan. Tahkolla on kyettävä pitämään tehoja niin tiellä, pitkissä nousuissa kuin teknisillä poluilla ja vauhdikkaissa laskuissa. Jos poluilla ajaa kroppansa tukkoon, alkaa hyvä loppuaika painua kauaksi horisonttiiin.

Olin huomattavasti pienemmällä jännityksellä mukana kuin vuosi sitten. Vaikea valmistautuminen oli vienyt mennessään osan itseluottamuksesta. Kun ei ole odotuksia, ei jännitä. Pääsin oikeastaan kunnon kisafiilikseen vasta kilpailuaamuna. Kunto ei kuitenkaan ollut kohdallaan, joten pelkällä ajatusleikillä ei voittotaisteluun nousta, jos perustekemisen tasossa on kymmenien prosenttien vajausta. Kilpailussa lähdettiin tuttuun tapaan mönkijän perään, mutta edellisvuosista poiketen mönkijä ei hidastanut vauhtia lainkaan. Käytännössä mentiin vapaalla vauhdilla alusta lähtien. Kärjessä vauhtia pitivät tänä vuonna suomalaiset. Lehtisen Sakke ja Kusti Kittilä näyttivät ainakin haluavan pistää jalkaa peliin heti paukusta. Oma olotila ei tuntunut ihan parhaalta. Tavallisesti olen ollut Tahkolla todella terävässä kunnossa, mutta nyt tiukat kiihdytykset ahdistivat. Jaloissa ei vain kaikki ollut kohdallaan - ne eivät halunneet pyöriä. Jo 15 kilometrin kohdilla huomasin, että selkä alkaa mennä tukkoon ja vei suuren osan pakarasta ja reidestä pois pelistä. Yritin pysyä rauhallisena ja toivoin vain, että kroppa lähtisi käyntiin. Tahkolla pitää olla hereillä ja herkkänä Muorinmäessä, josta ampaistaan Kinahmi 1:sen polkunousuun.

Alun ruuhkissa olin pahimmillani sijoilla 30-40. Yritin pitää Kustin ja Tonin selkää näkyvillä, koska tiesin heidän olevan kovassa iskussa. Oli selvää, että tuo kaksikko ei tulisi jäämään Muorinmäessä odottamaan ryhmän keskelle. Kusti pääsi nopeasti keulille takaisin, mutta sain poimittua Tonin selän juuri ennen Muorinmäen alkua. Olisikohan meitä ollut noin 15 ukon joukko, kun Muoria lähettiin valloittamaan. Ennen Muorinmäkeä olin pahimmillani jo 50m päässä kärkiletkasta. Mäen alussa Kusti hyppäsi keulille vauhtia pitämään. Minulla selkä oli jo ihan tulessa ja jalat tuntuivat todella kankeilta. Mäen jyrkentyessä kärkeen eroittautuivat Kusti, Toni, Samuli, Taavi, Alges, Henkka, Riivo ja Pessi. Sitten tuli pieni ero ja minä olin siinä itsekseni. Edellisvuosina olin helposti taistellut mäen päälle ihan kärkijoukossa, mutta nyt nopeampia kavereita oli melkein 10. Oli selvää, että tällä kertaa ei olisi minun päiväni. Annoin eroa vähän tulla, koska odotin ajavani Kinahmi 1:sen päällä helposti Riivon porukan kiinni. Taaksepäin eroa oli syntynyt sen verran, että peesissä ei suoraan ollut ketään.

Kinahmin nousussa sain Pessin kiinni, joka oli jumittunut Riivon taakse. Takanani vähän matkan päässä oli Kuitto. Pyöriteltiin rennon kovaa mäki ylös ja lähdettiin Riivon johdolla pumppaamaan päällispolkua kohti Kinahmintietä. Omaa kulkua ei ollut sitten minkäänlaista. Edellisvuosien polkuhurjastelusta ei ollut mitään jäljellä. En yksinkertaisesti pystynyt käskyttämään jalkojani, vaikka pudotin sykkeitä 150 alapuolelle. En ollut hengästynyt, mutta selkä ja jalat olivat kuin yhtä tynnyriä. Riivon vauhti oli melkein riittävää tällä kertaa. Kärjessä Kusti ja Toni olivat jo minuuttien päässä karussa. Kinahmintielle tulevaan laskuun pääsin lopulta Pessin kanssa Riivosta ohi ja myös Antti pääsi laskemaan omalla vauhdillaan alamäen kohti Eskolaa. Pessi oli edessäni noin 10 sekunnin päässä ja Antti ehkä 5 sekan päässä minun takana. Huonoin mahdollinen tilanne Kinhamintielle, kun porukassa olisimme päässeet lepäämään kimpassa ja edenneet silti kovempaa. Nyt me kolme kaveria painettiin menemään kovilla tehoilla ja pienillä eroilla tietä pitkin. Tärkeitä voimavaroja meni hukkaan loppukisaa ajatellen. Eskolassa olin muuten yli 3 minuuttia karanneen Kustin perässä. Myös viime vuosta aikaani olin jäljessä melkein 3 minuuttia. Vuosi sitten Eskolassa ei tuntunut jaloissa miltään ja nyt olin aivan finaalissa - voe voe.

Kinahmintiellä pistin kaiken peliin ja Pessin selkä alkoi lähestyä. Antti tuli minun kyytiini ja lopulta saimme Pessin kiinni. Eipä aikaakaan, niin saimme kiinni myös Algesin, Taavin ja Visurin. Kova tykittely vaan kostaantui minulle ja Antille taivaanportaissa, jossa ainakaan minä en päässyt yhtään mihinkään. Olin haaveillut, että triathlonpohjilla juoksisin kivikkoseinän pyörä olalla ylös. Totuus oli aivan toinen. En päässyt edes rehdisti kävelemällä mäkeä ylös päin. Pyörä oli koko ajan kiinni jossain ja jalkani ei vain liikkuneet. Porukka, jonka saimme kiinni tiellä, karkasi nyt Kinahmi 2-nousussa kauaksi eteen. Olin aivan jumissa, vaikka olin poistanut voiman käytön ajamisesta jo kokonaan. Matkaa oli taitettu puolet ja alun puolikas on kaiken lisäksi Tahkolla rutkasti jälkimmäistä helpompi. Ei kertakaikkiaan näyttänyt järin hyvältä.

Henkka ja Alges olivat 120km ajajia, joten olin sijalla 6. Antti sai minut aina välillä kiinni ja ajettiin lopulta aina Tuulivaaraan saakka yhdessä. Näennäisesti ajettiin kovempaa, mutta olihan meiltä molemmilta jalat ihan loppu. Välillä tuli huikattua Antille, että meinasin nousta putkelle ajamaan, mutta reidet ei vaan jaksa nostaa kroppaa ylös satulasta. Edessä oli vielä kolme isoa nousua, Tuulivaara, Rahasmäki ja El Grande. Näiden lisäksi menoa vaikeutti polun jonkin tason mutaisuus. Ilmaisia kilometrejä ei siis tänä vuonna pahemmin ollut tarjolla. Sain ennen Tuulivaaran asfalttia huollosta juomapullon ja otin Gutzyn kofeiinigeelin siinä samalla. Sanoin Antille, että joskus geeleistä saan lisävoimia ja kohta se nähdään Tuulivaarassa. Tuulivaaran hiekkatienousun alussa muistelin taas vuoden takaisia, kun Alges oli iskenyt nousuun ja olimme Tonin kanssa jääneet vähän matkan päähän taakse. Kerroin tilanteesta Antille ja Antti tokaisikin, että: "nyt Miettinen lähtee tässä nousussa irti". Noh, lopulta niin kävikin ja taisin olla mäen päällä liki minuutin verran karussa. Olin siis taas yksin ja jalaton.

Ennen Rahasmäkeä oli tiedossa kunnon mutajumppa. Jumittelin usein itseäni mutahautoihin ja aloin nähdä takanani Lehtisen Saken ja Jerkun hahmoja. Ei kai taas! Kolme vuotta sitten Sakke sai minut samassa paikassa kiinni ja jätti El Grandessa. Vuosi sitten Jerkku sai minut samassa paikassa kiinni ja jätti El Grandessa. Tänä vuonna ne molemmat saivat minut siinä kiinni ja.. lopun varmaan tiedättekin. Varmistin kiinni ajon sillä, että upotin pyöräni eturenkaan napaa myöten kuraan heitin komeasti liejuun selälleni. Pudotin samalla Edge 1000 mittarini mutalikkoon. Lyhyen etsiskelyn jälkeen lyösin ensin itseni, sitten mittarin ja lopulta pyörän. Hyppäsin pyörän päälle ja avot, kaverit olivat saaneet minut kiinni. Kokeneen ketun temppuja voisi joku arvella..

Jatkettiin matkaa kolmestaan kohti Rahasmäen hiekkatieseinää. Vauhti tuntui sopivalta ja pysyin kyydissä helposti. Ei minulla jalkoja ollut edelleenkään, mutta ei niitä näyttänyt juuri olevan toisillakaan. Pintakaasulla höntsättiin menemään. Vähänkin kovempi polkaisu olisi johtanut kramppiongelmiin. Oli säästettävä voimia El Grandeen. Rahasmäen nousu taisteltiin ylös ja alamäki otettiin varmasti, ettei jouduta rengastöihin. Pessi olikin laskussa rengaspuuhissa, joten petrasimme pykälällä sijoituksia. Olimme siis 5, 6 ja 7. Mitään ihmeellistä ei oikeastaan tapahtunut ennen Grandea. Olimme kolmikkona vielä juurella, kunnes Jerkku pisti vauhtia peliin ja lähti vähän karkuun. Lisäsimme myös Saken kanssa vauhtia, mutta oltiin Grandessa se 10-25 sekuntia Jerkun perässä jatkuvasti. Saken kanssa kiivettiin mäkeä ihan rinnakkain. Vauhti ei tuntunut kovalta, mutta jalattomana ei kovempaa mennä. Odottelin vain lasketteluhissien näkymistä ja mäen loppumista. Jerkku paineli karkuun ja ohitti vielä loppulaskussa hienosti Taavin nousten sijalle 4. Minä ajattelin odotella Saken perässä ja ottaa kirissä sijan 6. Lasketeltiin loppulasku rauhassa alas, kun Saken eturengas oli tietämättämi mallia hitaasti vuotava.

Loppulaskun vauhtia Kuva: Tarja Kivirinta

Loppukirini jäi lopulta ajatuksen tasolle. Kaikki oli muuten kohdallaan, mutta yhteyttä jalkoihin ei ollut edelleenkään. Maaliin oli lopulta 100m, kun Sakke avasi pelin. Nousin putkelle, molemmat reiteni kramppasi samalla ja se oli siinä. Takaisin penkkiin ja vapaalla viivan yli sijalla 7. Kauaksi jäätiin edellisvuoden huippuajosta. Laskeskelin, että kelistä takkiin tuli noin 7 minuuttia ja 8 minuuttia otin itseltäni takkiin fyysisen kunnon johdosta. Tämä vahvistui Stravasta jälkeenpäin katsoen, kun esim. Rahasmäen hiekkatienousussa olin ollut vuotta aiemmin yli minuutin tätä vuotta nopeampi. Molemmat mäet olivat kuivassa kunnossa, joten mutaa ei voi siinä syyttää.

Kusti oli aivan ylivoimainen. Yksin karkuun Kinahmi 1:sen päällä ja vakuuttavaan 8 min voittoon soolona. Tonilla oli rengasongelmia, mutta pystyi silti ajamaan sijalle 3. Samuli otti varmalla perusajolla sijan 2. Jerkku nousi siis neljänneksi, Taavi oli viides, Sakke kuudes ja minä seitsemäs. Joukkuekisa oli kutkuttavan tiukka. Lopulta voittoon ajoi Team Evoc, toiseksi Erigeepperit ja kolmanneksi meidän Medilaser-porukka. Kaikki kolme joukkuetta olivat noin 2 minuutin sisällä toisistaan!

Tämä oli minulle hyvä oppireissu. Ajatukset siirtyivät heti vuoden päähän ja väsäilinkin pientä lupausta edellisessä blogitekstissä.
http://ollimiettinen.blogspot.fi/2015/06/tahko-mtb-2016-olmin-lupaus.html

Tahko MTB 2016 - Olmin lupaus

Jos asiat vain minusta ovat kiinni. Minä Olmi, joka liiton MTB:n kanssa solmi. Lupaan ja vannon. Kautta Granden kiven, kautta Kinahmin kannon. Vuonna 2016, heinäkuun ensimmäisenä lauantaina..

Olen kykynevä polkemaan riittävällä voimalla kokonaiset 2,5 tuntia. Päästämättä selkääni lukkoon. Ajamatta pieniä reisiäni tukkoon. Nöyränä poikana kaikkeni annan. Selkä suorana Olmin nimeä kannan.

Jos joku kysyy, niin Olmi alussa kärkiporukassa pysyy. Muorinmäkeen kovan tsempin haen, ekana ehkä, nään Kinahmi1:sen laen. Kinahmintiellä saa isosti päästää, ota Kusti mukaan, niin reidessä säästää. Kuin liukuportaat kiipeen taivaanraput, kysyy muut: warum sind meine legs kaput? Vauhdilla matkaa taitan, en hyydy, Varpaisjärventielle mittariin viiskymppii laitan. Tää on vain yksi kiekka, niin pöllyää hurjasti Tuulivaaran hiekka.

Pysyy ehjänä Rose, on renkaan alla vaikka millainen sose. Rahasmäestä enää kymppi maaliin, lisää vauhtii, tarttua saat illalla pokaaliin. Vielä loppuun isompaa pattia, El Grande, siin kaikki peliin, tilauksessa minimissä 400 wattia! Hyvällä jalalla kirit Piazzan eteen, oli nää askelmerkit piirretty jo vuotta aiemmin Syvärin veteen. Illalla ilo, Olmi is back, jylläs tuttu teho ja painokilo.

Vuoden päästä nähdään!

Mitä ihmettä: Tahkolle 2,5vrk ja ukko triathlonkisassa!

Tahkoviikolla minulla on ollut tapana ajaa kovempi treeni tai mielellään pieni kisa virittämään kroppaa kisavauhtiin. Viikonloppuna ajelin kuitenkin pitempiä lenkkejä ja alkuviikolla en saanut lenkeillä itsestäni mitään irti. Aloin jopa vähän huolestua. Niinpä otin varasuunnitelman käyttöön ja bongasin Mikkelissä triathlonin treenikisan, johon voisin seuran ulkopuolisena osallistua. Kisan 20km kova pyöräily sopi suunnitelmiin kuin uusi Laken ajokenkä räpylään, eli täydellisesti.

Vitosen juoksu taasen pari päivää ennen pitkää mtb-kisaa ei kuulu ihan minun rutiineihini.. :)

Lyhyt kisaraportti:
---
Onnistunut ilta Mikkelissä. Uinti n. 300m, fillari 20km (maantiepyörällä) ja 5km juoksu. Tärkeintä oli saada vähän valoa tunnelin päähän pyörän päällä. Lupaavaa ajoa pariin edellispäivään nähden onneksi. Uinti ja juoksu tuli otettua kevyemmin. Juoksuosuudella eroa seuraavaan näytti olevan parin kilsan verran. Oma loppuaika oli 59:01, jos kuulin oikein. Kiitokset paikallisille kisan järjestämisestä ja yleisölle kannustuksesta!

---
Nyt matka jatkuu jo kohti Tahkoa. Toivotaan sopivan liukasta reittiä lauantaiksi! :)

Tahko MTB 60km 2015 - kisaennakko

Enää viisi yötä, niin kaksituhatpäinen iloinen joukko maastopyöräilijöitä kirmaa Tahkovuoren huikeissa maastoissa fillareillaan. Edessä on järjestyksessään 17. TahkoMTB. Edellisvuosien tapaan ylivoimaisesti suosituin kilpailumatka on 60km. Reitin kiertää vuorokauden aikana n. 1500 eri kuskia. Hurjimmat kiertävät radan jopa kolme-neljä kertaa.

Ollin 8. kerta Tahkolla - 60km lenkit aina alle 3 tunnin

Minulle TahkoMTB on tänä vuonna yhdeksäs kerta. Olen kertaalleen ajanut voittokkaasti 120km matkan, mutta muutoin olen startannut 60km matkalle - siinä jättipotti ei ole koskaan osunut kohdalleni, mutta kakkostilat ovat tulleet varsin tutuiksi. Launtaina minulla on edessä jälleen 60km kilpailu. Olen päässyt jokaisella 8. aikaisemmalla osallistumiskerralla maaliin. Muutama rengasrikko on osunut kohdalle, mutta muuten eteneminen on ollut verrattain sujuvaa. 60km lenkkejä on 120km osallistumisen takia plakkarissa jo 9 kappaletta. Nopein kierrokseni on kellotettu vuoden 2014 kisassa (2:29:43) ja hitain on ensimmäiseltä osallistumisvuodelta 2007 (2:58:31). En ole vielä toistaiseksi kertaakaan viettänyt Tahkon 60km lenkillä aikaa yli kolmen tunnin, en edes vuonna 2011, jolloin kierrettävää riitti kaksin kappalein. Harjoituskierroksia ei reitiltä ole kertynyt yhtään, vaan aina on ajettu numerolapun kanssa.Toivottavasti kolmen tunnin aika tulee alitettua myös tulevana lauantaina.

Tahkon henki on ainutlaatuinen osallistujasta riippumatta

Tahkon tunnelma on Suomen maastopyöräilykulttuurissa ainutlaatuinen. Tahko tuntuu mahanpohjassa jo viikkoja ennen tapahtumapäivää. Tahkolle saapuvia kuskeja yhdistää joku poikkeuksellinen hyvän mielen fiilis. Ilmapiiri on rento ja mukaansatempaava. Fiiliksellä mitaten olemme samalla viivalla kaikki. Hymy on huulilla, oli tavoitteena sitten 2,5 tunnin ajan alitus tai nauttia lenkistä omaan tahtiin maisemia katsellen.

Kilpailullisia asetelmia ajatellen Tahko on hyvä tason mittari. Minulla on ollut tapana latautua Tahkolle useita vuorokausia hakien oikeaa vireystilaa kisahetkeen. Tämän vuoden tilanne poikkeaa aikaisemmista siinä mielessä, että olen vain kaksi viikkoa aikaisemmin kilpaillut minulle uudessa lajissa - triathlonissa. Olen jo lyhyen triathlon-harrastukseni aikana huomannut, että hyvä juoksukunto ja huippukunto pyörän päällä ei meinaa sopia samojen viikkojen ajalle. Tämän vuoden Tahkon kisaan minulla ei ole ollut haasteena pelkästään henkisen tilan maksimointi, vaan myös fysiikan puolella on riittänyt ja riittää edelleen valmistelutyötä. Juoksukuntoa ajetaan vauhdilla alas ja jalkojen hermotuksen toivon olevan riittävässä kunnossa lauantaina aamulla klo 09 eteenpäin. Koen, että minulla on paljon mahdollisuuksia vielä ajonopeuden suhteen tämän viimeisen viiden päivän aikana.

Maastopyöräilyn vaatimuksia olen ajanut kroppaan triathlon-kisojen jälkeen nyt 8 päivän ajan. Vajaa viikko sitten kävin Valkeakosken Korkeakankaalla ajamassa viikkokisaa ja Juhannuksen aika meni pitempiä (minun mittapuulla) lenkkejä ajellen. Tänään maanantaina on yksi tärkeimmistä valmistautumispäivistä koko kahden viikon mtb-jaksolla. Yritän pitää sopivan hyvää intensiteettiä ja muistutella keholle, että mitä siltä odotan viiden päivän kuluttua. Mielestäni ei ole reilua, että ajelisin hitaita pitkiä lenkkejä ja sitten lauantaina vaatisin kropalta kovaa ajoa yli 2,5 tunnin maastotykityksen muodossa. Yli tunnin pyöräkisan olen ajanut viimeksi Aulanko MTB:ssa 23.5., jossa sain pyörän kulkemaan hyvin. Aulangon kisasta on vain aivan liian pitkä aika siihen, että sen päivän kunnosta olisi kisan ansiosta juuri mitään jäljellä tulevana lauantaina.

2015 kisan suosikit

TahkoMTB:n 60km matkan ennakkosuosikkeina minun papereissani matkaan starttaavat Kusti Kittilä ja Toni Tähti. Myös Sakari Lehtiseltä, Jeremias Holmbergilta, Teemu Uusi-Piuharilta, Joonas Pessiltä ja Kimmo Kanaselta odotan vahvaa ajoa. Tietenkään emme voi unohtaa vahvoja virolaisia, jotka tulevat varmasti sekoittamaan kärkipäätä ja on siellä aina muutama potentiaalinen kaveri ajamaan myös voitosta. En ole perannut lähtölistaa tarkasti, joten en valitettavasti pysty nostamaan tämän enempää nimiä esille. Nimilista on myös sillä oletuksella, että Henri Ojala ja Simo Sohkanen ajavat muita matkoja kuin 60km. Itseäni en nosta tämän vuoden kärkipään suosikkeihin triathlon-kokeilun jälkeen. Voin kuitenkin luvata, etten todellakaan lähde matkaan maatani myyden, vaan tulen antamaan reitille kaikkeni.

Oman lisämausteensa Tahkolle tuo 60km joukkuekilpailu. Kilpailun kärkeen on tarjolla monia eri tiimejä. Joukkue, joka tuo kolme kuskiaan ilman ongelmia maaliin, on yleensä vahvoilla. Pidän yhtä sinisen sävyistä tiimiä joukkuekisan suosikkina...

60km matkan voittoajan veikkaaminen on aina vaikeaa. En tiedä, onko reitti pysynyt entisellään ja onko reitillä märkiä paikkoja. Myös viimeisen viikon säät vaikuttavat reitin nopeuteen radikaalisti. Veikkattava se on silti. Heitetäänpä nyt lonkalta, että sään pysyessä kuivana kärkeen ajetaan ajalla 2:31:02 ja alle 2:34:00 ajaa neljä kuskia. Jos tapahtumapäivänä sataa radikaalimmin, niin loppuaikoihin voi lisätä 8 minuuttia lisää. Välikeleillä vaikutus on jotain tuosta välistä. Oletan, että voittosuoritus ajetaan kovemmilla tehoilla kuin vuosi sitten, mutta arvelen radan olevan vähän hitaampi. Voittajan ero ja pieni hidastuminen tulee siis siitä.

Kisapyöräksi täysjousto tai voimakkaalle kuskille jäykkäperä

Minulle Tahkon reitti on selvästi täysjoustorata. Olen jo vuosia tottunut ajamaan kisat jyrkkiä ylämäkiä lukuunottamatta istualtaan, joten täysjousto on ainoa vaihtoehto. Kiviä, juuria ja vauhdikkaita laskuja on niin paljon, että jäykkäperäinen pyörä edellyttää kuskilta huomattavasti aktiivisempaa ajotyyliä. Vuosi sitten jo huomasin, että omistan aivan älyttömän nopean "Tahkopyörän". 27,5" tuuman vannekoko, 10 kilon paino ja molempien päiden 100mm joustomatka ovat Tahkolla kovaa valuuttaa. Näin ollen minulla ei ollut pienimpiäkään intressejä vaihtaa pyörääni - sen sijaan olen tehnyt  vain pientä hienosäätöä. Lauantaina starttaan kisaan Rosen Thrill Hill - täysjoustolla. Iskarit on säädetty melko herkälle ja renkaat ovat tämän vuoden kisapyörässä litkutettuina alla. Vararengas kulkee mukavasti satulatolpassa.

Ylämäkikykyä, polkunopeutta ja tukevuutta tiepätkille - Rose Thrill Hill 3

Nähdään Tahkolla!

Tässä vielä tuttu vinkkilista Tahkolle lähtijöille

Kausi 2014 - Yhteenveto - 285 treenituntia ja 6 voittoa

Kausi 2014 on tullut yhteenvetoa vaille valmiiksi. Haastava kausi on kaiken kaikkiaan takana. Osasyynä ruuhkavuodet kahden pienen vaippaikäisen isänä ja toisaalta kevään lukuisat sairastelut tekivät valmistautumisjaksosta vaikean. Nämä kaksi tekijää ovat näkyneet erityisesti treenimäärissä, jotka eivät tällä kaudella ole kovin mairittelevissa lukemissa. Perustekemisen tason ylläpito ei ole ollut sitten mahdollista ja olen joutunut ponnistelemaan yhä harvempiin kisoihin erilaisia täsmätreenejä tehden ja nousukuntoa hakien.

Koko kauden aikana treenitunteja kertyi 284,5. Tuossa ajassa ehdin ajaa/hiihtää kilometrejä kasaan yhteensä 6362 verran. Stravaan näillä ajoilla ehdin paukuttaa yhteensä 237 KOM:ia. Eli eli melkein 1 KOM/treenitunti.

Kilpailuja laskin nopeasti käyneeni 15 kappaletta. Kilpailuiksi lasken kaikki kisat, jotka ovat olleet vähintään aluecup-statuksella ja vastassa on ollut vähintään 2 kuskia Suomen tämän hetken top 10:istä. Näistä voittoja kertyi seitsemän kappaletta. Kakkostiloja tuli kaksi kappaletta, kolmanneksi ajoin kerran, neljänneksi päädyin neljästi ja kerran olin seitsemäs.

Kauden ehdottomana huippuhetkenä oli lopulta cyclocrossin suomenmestaruus. TahkoMTB:n kakkostilaa pidän toiseksi kovimpana suorituksena ja oli ihan mukava hävitä omalle valmennettavalle se 24 sekuntia. Taakse jäi kuitenkin liki 2000 kuskia. Suuremmista kuntoajoista voitot irtosivat Luonteripyöräilystä ja Tähtisadeajoista. KOHINOOR-kisoissa ehdin kärjessä maaliin kahdesti, joista toisella kerralla sain hyvän päänahan U23 mestarista. SM-kisoista jäi käteen cyclocross-mestaruuden lisäksi nelostilat XCE ja XCO-lajeista ja sijoitus 7. XCM-lajista. Näistä sijoituksista XCO on tyydyttävä, mutta XCE ja XCM menivät pahasti alakanttiin odotuksiin nähden. Uskaltanen mainita onnistumisena vielä Hauhon jokamiestriathlonin kuntosarjan voiton, joka lopulta auttoi minua pärjäämään paljon paremmin syksyn fillarikisoissa - tästä enemmän toisessa tekstissä myöhemmin. Hauhon voittoa en kuitenkaan laske yhdeksi kuudesta voitosta.

Vaihtelevista tuloksista huolimatta olen varsin tyytyväinen kauteen 2014. Pahimmillaan haastavan kevään jälkeen olisin voinut olla kokonaan ulkona kisatasosta. Näin ei lopulta käynyt ja kisoissa syntyi tulosta vaikeista lähtökohdista huolimatta. Paljon parempaan en lopulta voinut tällä kaudella pystyä, koska aivan kaikkea ei voi itse hallita ja tilastollisia epäonnistumisia tulee näin herkissä lajeissa väkisin.

Iso kiitos kaikille kisakavereille hienosta kaudesta! Olette rehdillä kisaamisella antaneet todella paljon haastetta ja ilon hetkiä minulle tämän vuoden aikana. Olen etuoikeutettu, että saan ajaa toistaiseksi siellä kärkiporukoissa ja silti hyvin kannustavan ilmapiirin ympäröimänä. Kiitos myös kaikille kisojen järjestäjille ja erityiset kiitokset omalle (nyt jo ex-)tiimille - Team Skinsille! Kiitos myös Hypy:lle, jonka väreissä ajoin viimeisen kerran Tampereen cyclocrosseissa. Kiitokset ROSE:lle mahtavista kisapyöristä, Gutzylle äärimmäisen kisakykyisistä urheiluravinteista ja Skins/Evoc:ille kisavaatteista! Erityiskiitokset perheelle ja vaimolle, että olen saanut lähteä noin moneen kisaan perhekiireistä huolimatta!

Kiitos myös Stravalle, jonka kautta saan kilpailla jokaikinen päivä, jos vain haluan. Tästä jatketaan intoa puhkuen valmistautumaan kauteen 2015.

Toivoo pyöräilijä ja toivottavasti tuleva sprinttitriathlonisti
Olli M alias Olmi

-----

Valtaosa treeneistä on ollut noin tunnin pituisia. Silloin teemana on ollut "treenaa tunti, jolla on tarkoitus". Mihinkään summittaiseen hakuammuntaan ei ole ollut varaa. Tavoite oltava selkeänä mielessä ja joka kerta pyörän päällä pitää miettiä päivän parasta tekoa sitä jotain tavoitetta kohti. 

Kisaviikoilla tämä ajattelu korostuu. "Jos minulla olisi käytössä vain yksi treenitunti, niin miten minun olisi treenattava, että kisaan vaadittava kokonaisuus (kunto, vire, hermotus jne.) on seuraavan kisan tarpeisiin parhaimmillaan?".

Nousukuntoa/ -virettä varten oma kroppa on tunnetava hyvin ja jo kahden peräkkäisen päivän suunnittelu etukäteen voi olla vaarallista. Pitää olla rohkeutta tarjota juuri oikeat ärsykkeet sinä tiettynä päivänä. Usein tämä tarkoitti myös totaalisen lepolenkin valitsemista kovan treenin sijaan. Hölmöintä on mennä kisaan vähän treenanneena ja väsyneenä!

Henkisesti vaan rankkaa miettiä jokaikistä treeniä näin. Enemmän tunteja antaisi varaa tehdä turhia tunteja enemmän..

-----