Kymmenes perättäinen Tahko MTB osallistumiseni tarkoitti, että tänä vuonna minustakin tulisi Tahkon Vuorineuvos. Olin vuotta aiemmin alisuorittanunt kilpailun pahasti ja lupasin kyseisen kisan jälkeen heti, että tänä vuonna ajo on kaikilta osin pirteämpää. Tsemppailin lupauksen kautta itseäni fillarin päälle useammin ja alkukauden olin keskittynyt kansallisten XCM-kisojen ajamiseen Tahkon 60km matkaa silmällä pitäen. Tiesin olevani ihan kohtalaisessa ja varmassa kunnossa, koska kansallisen XCM-kokonaiskilpailun sijoitukseni (neljän ensimmäisen kisan jälkeen) oli Tahko MTB:n hetkellä kärkipaikalla. Tahkolla oman ennätysaikani olin ajanut vuonna 2014, kun kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 2:29:42. Tiesin, että olin nyt tehnyt paljon täsmällisemmin treenejä ja perustekemisen taso oli korkeampi kuin tuona ennätysvuonna. Kilpailureitti oli nyt kuiva ja nopea, joka mahdollisti ennätysajan haaveilun tosissaan. Lisäksi minulla oli alla superluotettava ja -nopea kisapyörä Rose DR Z, joka on pyörä paikallaan, kun lähdetään hakemaan täysin varmaa hyvää loppuaikaa ja -sijoitusta Nilsiän maastoihin. Kun kisakaverit olivat vielä tasoa Vastaranta, Pessi, Tähti, Ojala, Visuri - oli kaikki kaikki pedattu valmiiksi Tahkojytkyä ajatellen. Tavoitteenani oli taistella kilpailun voitosta ja halusin tehdä uuden 60km ennätysaikani.
Kisaviikolla pyrin varmistamaan, että kroppa olisi valmis kestävyysurheiluun, mäkien kiipeilyyn ja maastopyöräilyyn. Näitä kaikkia kolmea kokonaisuutta on vaalittava, kun Tahkon lähtöviivalle asettuu. Tämän lisäksi korvien väliin yritän hakea "kaikki on mahdollista"-ajofiilistä. Parhaimmillaan kisan aikana kenenkään toisen ratkaisut eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä, vaan omasta kropasta löytyy vastaus kaikkiin kisassa eteen tuleviin tilanteisiin. Olin pystynyt löytämään tuon fiiliksen ainakin kahdesti aiemmin ja toivoin myös tänä vuonna löytäväni pienen lisäboostin korvien välin sparraamisella.
Matkustin kisapaikalle jo torstaina ja ehdin jopa käydä tsekkaamassa El Grande -loppunousun kunnon. Sohkasen Simo järisytti torstaina kisakavereiden hermoja, täräyttämällä Grandeen karmean kovan loppuajan. Minulle oli selvää, että loppuaika ja kaverin sykekäyrä edellyttivät, että nousussa vauhtia oli ylläpidetty reisien lisäksi sähkön voimin. Tämä varmistuikin nopeasti, kun lähtöalueella oli Evocin kavereita hengailemassa. Päätin käydä testaamassa kropan iskukykyä ja kellotin 2km pituisen loppunousun päästä päähän. Vuonna 2014 olin ajanut kisassa saman pätkän aikaan 11:18, nyt yksittäisenä vetoja pystyin ajamaan 30s nopeammin. Ajo tuntui rennolta ja vaivattomalta. Sykkeet nousivat ja se tuntui luonnolliselta. Tuntui siltä, että olisin valmis lauantain kisaan.
Lauantai tuli vastaan nopeasti. Tuttuun tapaan kisan startti oli klo 09. Sain nukuttua hyvin ja jopa aamupala maistui kohtalaisesti. Energian ja levon puolesta olin menossa kisan lähtöviivalle paremmassa tilanteessa kuin koskaan aikaisemmin. Minulle piti tulla matkaan mukaan järjestäjien GPS-seuranta, joka oli määrä käynnistää ennen kisaa. Lähtötohinoissa varttia ennen starttia avasin puhelimen ja täppäsin seurantasovelluksen linkkiä. Mitään minuun, tai Tahkon kisaan viittavaa ei ollut valittavissa, joten päätin luopua laitteesta siitä sen enempää stressaamatta. Enemmänkin mielessä pyöri, että miten matka mahtaa taittua Nilsiän suuntaan, kun vastatuuli puhalsi kovasti. Yleensä vetomiehiä on riittänyt aina, mutta tänä vuonna tilanne saattaisi olla toinen. Oli selvää, että kärkimies tuollaiseen tuuleen hukkaa rutkasti energiaa peesissä tuleviin verrattuna.
Lähtö on tapahtunut. Kuva: T. Kivirinta
Ennakkoajatukseni pitivät paikkansa ja lähdön jälkeen vetomiehiä ei yksinkertaisesti ollut. Kärjessä ei kukaan jarrutellut, mutta ei pahemmin ajanutkaan. Vauhti oli todella maltillista aina siihen saakka, kunnes ensimmäinen huoltopaikka ja ensimmäinen lyhyt polkupätkä lähestyivät. En olisi uskonut, että se on minun pokerini, joka pettää tässä porukassa ensimmäisenä. Lähdin vetämään porukkaa juuri ennen ensimmäistä oikeaa nousua ja polkua aidan vieressä. Jalat tuntuivat ihan hyviltä ja odotin Mummonmäkeä hyvillä mielin. Nousut, joissa jojottelin vuotta aiemmin sijoilla 10+, pystyin nyt ajamaan helposti ja vaivattomasti keulilla.
Mummonmäen alkukin ajettiin kohtalaisen rauhallisesti. Keulilla oli Toni Tähti ja perässä seurasimme me Medilaser-kolmikkona. Minulle vauhti tuntui edelleen helpolta ja tämä loi hyvää mieltä ja fiilistä kisan jatkoa ajatellen. Kinahmin ensimmäiseen nousuun olisi päästävä kärjessä, tai vähintään kärkiporukassa. Tavoite toteutui hyvin. Ensimmäisenä polkunousuun hyökkäsi Tähti, perässä Vastaranta ja minä olin kolmantena. Tämä järjestys varmisti sen, että olisin Eskolan huollossa satavarmasti kärkiporukassa mukana. Kinahmin päällä olevalla polulla sijoitukset pysyivät lähestulkoon paikallaan. Toni ajoi kärjessä rentoa kisavauhtia, ja osalla porukasta olisi ollut enemmänkin menohaluja. Polun loppupuolella on tuttu oja, joka on polun ainoita ohituspaikkoja. Pessi hyökkäsi siinä ohitsemme ja haki vielä ohitusta Tähdestä siinä onnistumatta. Näin ollen saavuimme Eskolaan parin sekunnin sisään koko kärkiporukka. Porukassa olivat Tähti, Pessi, Vastaranta, allekirjoittanut ja 120km hurja Ojala. Takana läheisyydessä näkyi Kanasen ja Visurin hahmot, mutta vauhtimme riitti tieosuudella pitämään kärkiporukan heistä erossa. Tuossa vaiheessa kirkkaana mielessä pyöri ajatus, että seuraava kulminaatiopaikka on Kinahmi II:n käveltävät "taivaan portaat".
Jo ennen portaita oleva jyrkkäpiirteinen nousuosuus alkoi tehdä eroja kärkiviisikossa. Ensimmäiseksi oli siirtynyt Pessi, heti perässään Vastaranta ja minä. Tähti alkoi jäädä vähän etäämmälle ja samoin Ojala jäi jyrkässä ajettavassa nousussa vähän matkan päähän taakse. Medilaser-kolmikkona kävelimme taivaan portaat ylös. Tunsin oloni ihan hyväksi ja varsinkin ajettavat jyrkät nousut tuntuivat todella hyviltä. Parissa aikaisemmassa kisassa olin ollut vähän ongelmissa selkävaivojen kanssa ja selän puolelta ensimmäiset ilmoitukset tulivat aivan taivaan portaiden loppuosassa. Lähdimme kolmikkona ajamaan Kinahmi II päällispolkua eteenpäin kohti Kalkkiruukkia. Sitten tapahtui jotain. En saanut jalkoja enää ajoon mukaan normaaliin tapaan. Aina 400m matkalla Pessi ja Vastaranta jättivät minua muutamalla sekunnilla. Selkä pamahti taas lukkoon ja jouduin pudottamaan sykkeitä alaspäin. Kalkkiruukin asfalttitiellä olin kärkikaksikon perässä noin 10 sekuntia. Ojala ampaisi hetken päästä kärkikaksikon perään. Mietin hetken, että räjäytänkö jalkani riskillä hyökkäämällä kärkiporukkaan, mutta päätin malttaa mieleni. Haaveet voitosta alkoi lipua käsistä, en vain pystynyt ammentamaan kampiin voimaa riittävästi. Olin hankalassa paikassa, edessä oli vielä lukuisia tieosuuksia, joissa ajokavereista olisi merkittävää hyötyä. Nyt minun piti selvitä kisan viimeiset 1h 20 minuuttia yksin.
Kovin kauaksi Kalkkiruukista ei matkaa tarvinnut jatkaa, niin totesin, että tänään kärki karkaa lopullisesti. Reisi ei tulisi riittämään kolmossijaa parempaan tulokseen, ellei kärkikaksikon kesken tapahdu ikäviä kalustoyllätyksiä. Lähdin siis tekemään omaa suoritustani. Ajoin rennon kovaa polut, alamäet ja tasamaat, kun taas ylämäissä yritin käyttää vahvuuttani ja pitää eroa yllä takana tuleviin. Kun saalistajina on muun muassa sellaisia nimiä kuin Kananen, Tähti ja Visuri.. oli selvää, että sunnuntaiajolla porukkaa lappaa molemmin puolin ohitseni. Matka taittui jonkinlaisessa horrostilassa välillä ja ajoin todella tunteettomasti. Yleensä olen hyvin perillä järkevistä nestetankkausajoista ja poimin polkuosuuksilla parhaita ajolinjoja itselleni. Nyt nämä molemmat olivat enemmän tai vähemmän hukassa. Tämän tunnistin Tarpisen suunnalla Tuulivaaran nousua ennen. Kroppa ei ollut enää terävimmillään ja kisan alussa esiintynyt vahva isku oli tipotiessään. Juomahuoltoni olimme suunnitelleet Kalkkiruukin asfalttimäkeen ja toisen pullon sain juuri ennen Rahasmäen jyrkkää hiekkatienousua. Ajonaikaiset juomapullot olivat molemmilla kerroilla vain puoliksi juodut, eli Gutzyn urheilujuomaa ja tärkeitä hiilarigrammoja jäi ajon aikana ottamatta.
Yksinäistä hankalaa puurtamista. Kuva: Harri Puumalainen
Tuulivaaran nousun onnistuin ajamaan kohtalaisen tasaisesti ja oletan tehneeni hieman lisää eroa takana seuraavaan Toniin. Parhaimmillaan, tai minun kannaltani pahimmillaan Toni kävi hetkittäin alle puolen minuutin päässä selästäni. Tämän sain selville kisan jälkeen gps-viivojen tarkastelussa. Olin ajon aikana jotenkin niin keskittynyt maaliin pääsyyn, että en edes katsellut taaksepäin ennen loppunousua. Taktiikkani pidin entiselläni. Rahasmäkeen ja loppunousu Grandeen pitäisi pystyä vetämään riittävät w/painokilo-lukemat, että kolmospaikka olisi varma. Tämän lisäksi pyörä pitäisi pitää ehjänä ja kaatuilukaan ei tulisi mielellään kysymykseen. Suunnitelma toimi riittävän hyvin ja pystyin nousuissa ajamaan suurin piirtein kakkosena ajavan Pessin vauhtia.
Pääkoppa jatkoi hapuiluaan ennen Grandea ja aloin olla vähän huolissani suorituskyvystäni. Nestehukkakiloja olin menettänyt useampia ja kieli alkoi liimautua kitalakeen. Maastopyöräilysuoritukseen tarvittavaa kokonaisprosessia hankaloittivat prosessissa olevat katkokset, joka teki ajamisesta tökkivää. Tahkon reitti oli puristanut allekirjoittaneestakin parhaan terän, vaikka maaliin oli yli puoli tuntia aikaa.
Pääsin kuin pääsinkin Grandeen kolmospaikalta ja ilokseni sain huomata, että tänä vuonna pääsin kiipeämään nousua ainoastaan sisäreisien ollessa krampissa. Tuossa tilanteessa pyöritän kramppiin ensin kammen pituisen liikeradan auki ja sen jälkeen alan välillä nousta putkelle, jonka avulla nousun tehontuottoa saa siirrettyä enemmän etureisien puolelle. Minun pyörittävä ajotyyli ylämäissä rasittaa erityisesti taka- ja sisäreisiä, joten normaalia nousutekniikkaani en voinut täysin käyttää. Sinällään mielenkiintoinen data kertoi, että vuonna 2014 ajoin voitosta taistelleen paljon väsyneemmillä jaloilla 45 sekuntia nopeammin Granden ylös kuin tänä vuonna. Tahkovuoren päällinen tuli saavutettua kuitenkin riittävän vauhdilla ja Toni oli joutunut jättäytymään jo 1,5 minuutin päähän taakseni. Laskettelin viimeisen laskun varman päälle alas ja pyörittelin maaliin sijalla kolme.
Tahkon loppulasku varmistellen. Kuva: T. Kivirinta
Loppuaika 2:33:12 oli pettymys. Kuntooni nähden tein perustason alareunaan osuvan suorituksen. Ilokseni perustaso tänä vuonna riittää podiumpaikoista taisteluun, mutta voittotaistelut edellyttävät edelleen nappisuorituksia. Olen onnistunut ajamaan huippuajoja Tahkolla poikkeuksellisen usein ja muun muassa vuoden 2014 ennätysaikani on tehty huomattavasti huonommalla fillarikunnolla kuin mitä oli tänä vuonna oli. Tiiminä Medilaser vei joukkuekisan voiton ylivoimaisesti. Jukan, Joonaksen ja minun yhteinen loppuaika oli alle 7,5 tuntia, joten tuon ajan rikkomiseen joku kolmikko joutuu tuuppaamaan keskimäärin maaliin alle kahdessa ja puolessa tunnissa!
Kymmenes vierailu Tahko MTB:ssä ei ollut yhtä juhlaa, mutta kohtalaisen vahvaa perustekemistä. Vuoden päästä Tahkolla nähdään! Se, minkä lajin tiimoilta saavun Tahkolle vuonna 2017, on kuitenkin vielä tässä vaiheessa avoinna.
