Laajavuoren XCM 2016 – voitokas kisaraportti

Laajavuori on mäki Jyväskylässä. Korkeimmillaan Laajavuori kohoaa 226m korkeuteen ja hiihtokeskustoimintaa on alueella pyöritetty aina 1950-luvulta lähtien. Historiallinen urheilualue alkaa olla jo legenda myös maastopyöräilyn marathon-kisojen kalenterissa. Alueen korkeuserot ja polkuverkosto on hyvin hyödynnetty kisaradan suunnittelussa ja rata on todellinen XCM-rata. Mäkinen reitti mukavaa vaihtelua Suomen tasamaakisojen seassa. Tänä vuonna Laajavuoren XCM-kisassa ajettiin 24km pituista kierrosta, johon oli löydetty liki 500 nousumetriä. Päämatkan lähtö kiersi kisareitin kolmesti, joten edessä oli karmaisevan ihana fyysinen koitos.

Allekirjoittanut oli valmistautunut kisaan sangen hyvin. Edellinen viikonloppu oli kilpailuista vapaata ja pääsin ajamaan itselleni todella harvinaisia pitkiä MTB-lenkkejä. Olin päättänyt, että teen aggressiivisen tehotreenin vasta torstaina Ahveniston moottoriradalla pidettävissä viikkokisoissa. 1,5 päivää ennen Laajavuoren starttia olin ajanut tasolleni mainiosti Ahvenistolla ja toiveissani herättelin vielä superkompensaatio-kilpailua Laajavuoressa. Sitä todella tarvittaisiin, koska minä en perinteisesti pidä kilpailuista, jotka kestävän yli 2,5 tuntia. 

Kisa-aamuna ei pahemmin jännittänyt ja sain syötyä huolellisen ja kilpailusuoritusta tukevan aamupalan. Pystyin jopa tuntia ennen starttia syömään Gutzyn energiapatukan (normaalisti panikoin jännityksestä) ja sain varmistettua, että kropassa on hiilarivarastot täynnä ja saan kilpailun aikana maksimoitua 60g hiilarinautintoa jokaista ajotuntia ajatellen. Paperilla kaikki näytti olevan kohdillaan ja lähdin kilpailuun tekemään vahvaa ajoa ja hyvää treeniä Tahko MTB:tä silmällä pitäen. Torstain perusteella oli selvää, että voisin ajaa melko kovaa ainakin tunnin, mutta kolmen tunnin optimitehoista oli vain hentoja arvauksia. En kuitenkaan suostuisi ajamaan jalkojani alta ennen viimeistä kierrosta.

Kisan viivalla oli jälleen kovia nimiä: Joonas Pessi, Henri Ojala, Samuli Visuri, Toni Tähti (EM-kisojen 39. viikkoa aiemmin), Antti Kuitto jne. 

 Lähtö lähestymässä. Kuva: Touho Häkkinen

Kilpailu starttaa

Kilpailun starttiin lähdettiin rennon kovaa. Vauhti sopi taktiikkaani täydellisesti. Olin jättänyt jopa osan alkuverryttelystä tekemättä ja toivonut, että voisin jatkaa verryttelyä kisan alkupuolella. Reitin alun loivat mäet nousivat rennosti ylös ja kisan kärjessä pyöri lähinnä Samuel Halme ja polkujen alettua Henri Ojala. Heti perässä terävällä jalalla oli liikenteessä Joonas Pessi, allekirjoittanut ja Samuli Visuri. Jo muutaman kilometrin jälkeen olimme erottuneet kärkiviisikoksi, kun Toni Tähdellä näytti olevan vähän teknistä murhetta. Minulle alkuvauhti tuntui jopa rauhallista. Silti tällä kertaa muita tippui kyydistä – käsittämätöntä, ajattelin. Nousut, joihin olin kaksi vuotta sitten hyytynyt totaalisesti, nousivat nyt kuin vettä vain. Ajoa oli takana ehkä 6-7km, kun ohitimme Pessin kanssa nousujen yläosiin lievästi hyytyvän Ojalan. Joonas jatkoi aktiivista ajoa ja seurasin tiukasti takarenkaassa. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin, että takaa kaikki muut alkoivat jäädä metri kerrallaan. Ojala, Visuri, Halme.. kevyet 29er-jäykkikset alla, ja herrat jäivät meille täpärikuskeille ensimmäisissä helpoissa nousuissa. Tästä tulisi todella mielenkiintoinen päivä ajattelin jo tuossa vaiheessa.

Olmi ja Pessi vahvasti keulilla. Kuva Touho Häkkinen

Pessi piiskasi tieosuuksilla aivan mielettömän vahvasti. Sanoin moneen kertaan, että nyt mennään sellaisilla tehoilla, että ainakaan minä en ole koskaan selvinnyt vastaavilla kokonaista kolmea tuntia. Minulle on tyypillistä, että analysoin vauhtia ja tehoja aina suhteessa maaliin pääsyyn, kun taas Pessi näytti suosivan ”kynnyksellä niin pitkään kuin menee” -taktiikkaa. Yhteistyön näkökulmasta tällainen parivaljakko on haastava. Ylämäissä olisin voinut pitää vauhtia, mutta kapealla rännillä ei ole järkeä vaihtaa vetäjää jokaiseen maaston nyppylään. Tieosuuksilla taas Joonaksen rutiini oli jotain käsittämätöntä ja jo peesissä ollen ylitin minulle järkevät kisatehot jatkuvasti. Tein pari lyhyempää vetovuoroa kierroksen loppupuolelle ja kierros olikin nopeasti ohitse 55 minuutissa. Emme tienneet aikaeroista mitään ja päätettiin vaan jatkaa matkaa. Medilaserin kaksikko kärjessä XCM-kisassa, uskomatonta! Tuota fiilisteltiin useampaan kertaan ajon aikana.

Toinen kierros jatkoi ensimmäisen trendiä. Joonas jatkoi kynnystreeniään ja minä tulin mukana toivoen, että en räjähtäisi hapoille liian usein. Vain siten voisin jaksaa ylipäänsä maaliin. Jossain vaiheessa kuulimme, että taaksepäin ero on noin 2 minuuttia. Olin ajanut normaaleihin tehoihini nähden ylikovaa ja reisissä alkoi painamaan jo kisan puolivälin paikkeilla. Samassa ajolasit alkoivat vähän huurtua ja näkö polkuun alkoi olla sumuista. Silti meno maistui ja ajossa oli hyvä henkinen svengi päällä jatkuvasti. ”Tänään hoidetaan tämä homma, jompikumpi meistä voittaa, se on tärkeintä”, sanoi Pessikin useampaan kertaan. Oli hienoa olla kärkitiloilla ja pystyin ainakin leikittelemään ajatuksella, että saattaisin jopa jaksaa maaliin kyseistä vauhtia. Sitten oli kuitenkin aika järjestää itselle vähän hankaluuksia..

Pudoteltiin Laajavuoren laskuja hyvällä rennolla otteella ja vauhtia piisasi. En oikein tiedä, mitä edes tapahtui, kun yhtä-äkkiä alamäessä menetin eturenkaalla otteen polkuun. Tanko kääntyi 180 astetta ja paiskasin oikea olkapää edeltä kovalle hiekkatielle. Vasen polvi kopsahti runkoon ja oikea pohje kramppasi kivikovaksi. ”Sattuiko!?” Huusi Pessi. ”Sattui, mutta ei kuitenkaan!” huusin vastauksen, kun kerroin kivusta, mutta samalla siitä, että minua ei tarvitse jäädä paapomaan. Samalla hetkellä Pessin selkä häipyi vastustamattomasti horisonttiin. 

”Ajan yhtä parhaista kisoista koskaan, istun maassa pohje krampissa, polvi on taas kipeänä (lumpio oli juuri palautunut normaalin kokoiseksi Korson turpoilun jälkeen), pyörän tanko on täysin väärään suuntaan ja satulan nokkakin pelasi jo tässä vaiheessa kautta itä-länsi-ottelunsa näyttäen mihin sattuu”. Siinä 5 sekunnin synkistely tiivistetysti. Otin jalkaterästä kiinni ja väänsin pohkeen krampin väkisin auki. Löin satulan nokan suoraan eteenpäin ja käänsin tangon oikein päin. Sitten vain pyörän selkään ja miettimään, että mitähän seuraavaksi. Ajelin siinä ehkä pari minuuttia vähän alakuloisena ja en nähnyt järkevänä lähteä tavoittelemaan Pessiä. Samalla tuntui siltä, että ehkä takana seuraavat kaverit saa tällaisen linkuttavan kuskin kuitenkin kiinni. Voisin ajaa heidän kanssa ja pyrkiä ratkaisemaan kisaa kolmannen kierroksen viimeisissä nousuissa. Edessä puolen minuutin päässä meni siis kärkimies Pessi ja takana 1,5 minuutin päässä oli tulossa Tähti, Visuri, Halme joukkoa. 

Takaa-ajo on käynnissä, sumuiset lasit taskussa ja polvi kipeänä. Kuva Touho Häkkinen

”Kisassahan tänään ollaan, joten lähdetään sitten ajamaan omaa vetoa”. En lähtenyt tykittämään järjettömästi, vaan lähdin tunnustelemaan aktiivisesti järkevää tehotasoa loppukisaa ajatellen. Toisen kierroksen loppupuolen nousut olivat edessä. Ässämäessä näin Pessin selän ja huomasin eron olevan noin 25 sekuntia. Ässämäen jälkeisellä linjan nousussa huomasin olevani ylämäessä selkeästi nopeampi. Päätin sittenkin ajaa ylikovaa ja yritin ottaa Pessin kiinni viimeistään viimeisessä nousussa juuri ennen kierroksen päättymistä. Suunnitelma pelasi täydellisesti. Tykitin menemään ja kierroksen viimeisen nousun alussa kellotin valopylväästä eroksi 12 sekuntia. Juuri ennen kuin mäki päättyi, olin taas Pessin takarenkaassa kiinni. Jalat räjähtäneenä, mutta edessä olisi 3km tietä, jossa olisi sauma vähän levätä. Lepoa kaivattiin, koska reidet polttivat polvista aina kylkiluiden alle saakka lonkankoukistajien ollen aivan hapoilla. Jalat oli räjäytetty pahasti ja jokainen viimeisen kierroksen nousu pitäisi ajaa huolella yli.

Viimeisellä kierroksella tsempattiin Pessin kanssa usein toisiamme. Varsinkin minä halusin kertoa suurimmista nousuista ja niiden selvittämisen merkityksestä. Koko kierros pitäisi selvittää niin, että vielä lopun Ässämäkeen ja viimeiseen nousuun pääsisi edes jollain tapaa pyörivin jaloin. Mutta meno muuttui hankalaksi. Pistettiin Pessin kanssa jokaiseen nousuun keveintä vaihdetta, mitä pyöristä oli tarjolla. Pessillä se oli 32 piikkinen eturatas ja 42 takana. Minulla 34 edessä ja liian lyhyestä ketjusta johtuen 40 takana. Olin jyrkissä kohdissa vähän pulassa Pessin takana, minun pyöräni ei voinut kulkea niin hiljaa. Umpisipeillä jaloilla minulla oli liian iso vaihde, joilla piti ajaa alivauhtia. Kävelyaskel maasta olisi tarkoittanut saman tien totaalikramppia kyseiseen jalkaan. Ajoin ylämäet aina täysillä ylös. Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain ON/OFF. Täysiä oli yhtä kuin hitain vauhti, mitä oli järkevää mennä.

Kaksi väsynyttä kaveria lähestyy maalia. Kuva Tarja Kivirinta

Loppukierroksen Ässämäki pelotti ja en ollut yhtään varma, että pääsenkö ylipäänsä ylös kyseistä nyppylää. Pessillä oli sama tilanne. Joonas tarjosi vetovuoroa ennen loppuosan nousuja ja otin kärkipaikan. Ässämäen alkaessa poistin kaikki ajatuksen päästäni ja yritin vain päästä mäen päälle. Jalat totaalitulessa ja vauhdin ollessa ehkä 5km/h tunnissa kihnutin mäkeä ylös. Viiden sekunnin välein nousin putkelle kahdeksi polkaisuksi ja paiskasin itseni istumaan, että kampi pyörisi vielä muutaman kierroksen enemmän. Mäen päällinen tuli vastaan ja katsoin taakseni, Joonas oli jäänyt ehkä 20m. ”Argh!” mietin. Nyt oli kaksi vaihtoehtoa. Jatkaa ylämäki loppuun ja ajaa maaliin omaa vauhtia. Vaihtoehtona olisi ajaa todella hiljaa maaliin Pessin kanssa ja antaa Joonakselle hänen ansaitsema voitto. Omalla vauhdilla saisin optimitreenin pääkisoja ajatellen ja toisaalta taas hyvä loppuaika sinetöisi ehkä joukkuekisan voiton. ”Argh uudelleen!” ajattelin. Päätin jatkaa vähän epäurheilijamaisesti maaliin omalla vauhdilla. Enemmän kuin olin iloinen mahdollisesta voitosta, minua harmitti Joonaksen puolesta. Olin toivonut, että Joonas olisi voinut tiputtaa minut vielä lopun nousuissa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja saavuin maaliin kisan voittajana. Viimeisellä 4km matkalla eroa Joonakseen tuli jopa minuutin verran. Sain plakkariin urani vasta toisen XCM osakilpailun voiton. Ensimmäinen ja ainoa ennen tätä oli tullut aikanaan Vuokatista, muistaakseni vuonna 2007.

Kärkikolmikko: Olmi, Pessi, Tähti. Kuva Touho Häkkinen

Laajavuoren kisa oli ehdottomasti menestys. Kunto on ottanut hienoja harppauksia eteenpäin ja ajo oli minun kohdaltani pirteämpää kuin vuosikausiin. Toivon, että pystyn jatkamaan kunnon terävöittämistä vielä kolmen viikon ajan ja pystyn tekemään kesän parhaan ajon Tahkolla heinäkuun alussa. Tätä ennen kisaan vielä viikon kuluttua Nivalassa Pyssymäki MTB:ssä. Nähdään siis siellä!

 Tulokset top 20