Pyssymäki XCM 2016 Nivala – toimisto-olmi mutapainissa neljänneksi

Pohjanmaalla kaikki on toisin. Nivalan keskustan kupeessa länsipuolella sijaitseva Pyssymäki on korkeuseroltaan ehkä matalin laskettelukeskus maailmassa. Hetkelliseen painovoiman vauhdittamaan menoon kuitenkin pääsee ja onhan se selvää, että eri puolilla maata toisen tavallinen on toisen erikoinen. Edelleen Nivalassa veden pinta näytti olevan korkeammalla kuin viereiset maa-alueet. Se kuinka tuo on mahdollista, jäi minulle epäselväksi. Mutta löpinät sikseen. Paikallinen seura Pyörärinki on nähnyt XCM-kisareittiin paljon vaivaa ja reitti on kuskin kannalta hyvin monipuolinen. Kerrankin tuntuu, että ajetaan puhtaassa suomalaisessa metsässä. Suopursut ja kangasmetsä tuoksuvat, eikä asutuskeskuksien hälinää kuulu lainkaan. Ihmisen kädenjälki reitillä näkyy, mutta vain positiivisella tavalla.

Olin ennakkoon ounastellut itselleni hankalaa kisaa. Viikon takaisen onnistuneen Laajavuoren kilpailun jälkeen olin ehtinyt hypätä pyörän päälle vain kertaalleen tiistaina. Pyssymäen kisaa edeltävät kolme päivää olivat menneet työreissuilla ja työpäivä+Nivalaan siirtyminen autoilumatkalla. Kroppaa oli siis totutettu passiiviseen istumiseen ja otetta kestävyysurheiluun, maastopyöräilyyn ja mutaiseen polkujumppaan oli vieroitettu osin tahtomattakin hyvin vahvasti. Lisäksi kisa-aamuna Nivalassa vettä tuli kuin saavista kaataen. Oli selvää, että tässä kisassa möyrittäisiin vesilammikoissa ja mutapaikoissa toivoen, että renkaan ja lukuisten kivien välinen kitka olisi riittävää kilvanajoon. Hurjimmat starttasivat kisaan alle 1,5 barilla – minä en vannekontaktia kiviin suostu ottamaan ja pistin 1,7 molempiin renkuloihin. 

Fyysinen lähtötilanne astui konkreettisesti esiin allekirjoittaneelle jo alkulämmittelyssä. Ajelin rennosti ensimmäistä lämmittelykilometriä vain puolituntia ennen starttia. Tunsin vähän kireyttä alaselässä ja menin siinä polkiessa hipaisemaan kädellä alaselkään/pakaralihaksen yläreunaan. Samalla hetkellä 10% pakaralihaksesta pamahti kramppiin ja tuntemus alaselkään ja takareiteen katosi totaalisesti. Käytännössä pyöräily oli hyvin haastavaa, vaikka syke oli 70 kieppeillä. En tiedä mikä pätkä lihasta puristi jotain hermoa, mutta akuutti noidannuoli oli todella lähellä. Kittilän Kusti työnsi minut takaisin kisakeskukselle ja ryhdin pikaisesti asiaa korjaamaan. Vain 20 minuuttia ennen starttia suoritin kisakeskuksen terassilla aktiivisen kohdevenyttelyn, jolla sain pahimman krampin purettua ja pystyin asettumaan kilpailun lähtöviivalle kohtalaisen normaalissa tilanteessa – mitä nyt lämmittelyä ei olmimaiseen tapaan juurikaan ollut kertynyt.

Kisa käynnissä, Olmi ja Kusti rinnakkain tässä vaiheessa. Kuva: T. Kivirinta

Haaveilin rennosta startista, joskin sen sai heittää romukoppaan heti kättelyssä. Ojala, Kittilä, Pessi, Visuri, Tähti.. siinä nimilistaa, joka takasi, että hengailemalla ei tänään oltaisi podium-sijoituksilla. Onnekseni kisan alkuun ajettiin noin 5km hiekkatieosuus, jossa pääsin vähän mukaan ajorytmiin. Homma tuntui olevan ihan hyvin hanskassa, kun kärkeen alkoi erottua kuuden kuskin ryhmä. Edellä mainitut nimet ja minä siis. Pistelin menemään porukan hännillä ja ajelin jossain määrin omaa ajoa. En spurttaillut päätäpahkaa kaikkiin tykityksiin, kun polkuosuuksilla letka venyy ja häntä joutuu väkisinkin hieman himmailemaan ja se kerää porukkaa kasaan. Kaikkiaan menosta oli kuitenkin havaittavissa, että jotain tulee tapahtumaan ja pian. Ohituskieltoisen pitkospuiden jälkeen sitten tapahtuikin. Tiimikaveri Pessi päätti räjäyttää kuusikon palasiksi.

Kärkimies Pessi lähti heti pitkospuiden jälkeen painamaan aivan pimeää kyytiä. Ojala hyppäsi perään ja mukaan ehtivät vielä Tähti, Kittilä ja Visuri. En tuossa vaiheessa tiennyt, että mikä ihme minuun iski. Yhtä-äkkiä olin alkaneella polkuosuudella totaalinen pelinappula. En ollut fillarin päällä kuskin paikalla, vaan pahasti kyytiläisenä. Helpoilla osuuksilla pidin watit hallussa ja yritin ajatella positiivisesti. ”Jos Laajavuoren jalat kohta ilmestyvät, niin saatan vielä saada tuon 15-20 sekunnin kaulan kurottua ihan perusajolla.”

Muita ei enää näy. Vaatimattomaan menoon syy ei vielä tiedossa. Kuva: T. Kivirinta

Heti seuraavaksi edessä oli Strava-kisaankin ennakkoon mainittu miljoonan kiven polku. Kärkiviisikko katosi horisonttiin ja minun ajostani ei tullut edelleenkään yhtään mitään. Kisan alkupuolella olin nähnyt, että Visurilla oli takarenkaan pidon kanssa enemmän ongelmia kuin minulla ja nyt ukko menee aivan eri kyytiä kuin minä. Tunkkailin ja tuskailin kivikossa vuorotellen. En päässyt mihinkään ja takana alkoi vilkkua Sairasen Iiron hahmo. Kun miljoonan kiven polku vihdoin loppui, olin aivan niitissä. ”Tämä jätkä lähtee ensimmäisen kierroksen jälkeen kotio, pitäkää Nivalanne!”, kävi useampaakin kertaan mielessä. Heti purulla huomasin kuitenkin syyn käsittämättömään ajokokemukseeni. Note to myself: älä koskaan aja miljoonan kiven polkua molemmat iskarit lukittuna. No jopas! Vanha kettu ei tajunnut tarkistaa ajon aikana, että onko iskarit auki. Huono valmistautuminen, niitti ukko ja tuollainen moka fillarin kanssa – ”tämä äijä lähtee todellakin kotio tämän ekan kierroksen jälkeen”. En meinannut pysyä Sairasen kyydissä. Tai oikeastaan välillä pysyin helposti ja välillä olin vaikeuksissa. Kierros oli pian ohitse ja jatkoin keskeytysajatuksistani huolimatta matkaa toiselle rundille. Jos ajosta ei voi nauttia, niin ainakin kurjuuden voi maksimoida, ajattelin.

Ajofiiliksestä yläfemmat? Ei tällä kertaa. Kuva: T. Kivirinta

Kärki oli ainakin 2,5 minuuttia karussa, joskaan tuosta aikaerosta ei minulla ollut mitään tietoa. Tiesin vain, että kuudes sija taitaa olla tämän päivän maksimitulos ja siihenkin pitäisi jaloissa tapahtua jonkinlaista petrausta. Mentiin Sairasen kanssa kimpassa noin 10km toista kierrosta, kunnes polkupätkät taas alkoivat. Olin juuri ottanut Gutzyn kofeiinigeelin ja jaloissa alkoi tuntua taas vahvemmalta. Lähdin ajamaan polkuosuutta rennon kovaa ja huomasin, että Sairanen jäi heti. Toimisto-olmi oli muuttumassa taas pyöräilijä-olmiksi. Ajo alkoi kulkea paremmin ja paremmin ja vähän ajan kuluttua edessä alkoi näkyä vihreää selkää. Tähti siellä pyöritteli huolestuttavan rauhalliseen tahtiin. Pääsin nopeasti kantaan ja kohteliaana kaverina Toni antoi pyydettäessä oitis tietä. ”Miljoona kiveä väsytti minut.” Tähti tokaisi. ”Sama juttu, mutta jostain syystä nyt alkoi meno maistua.”, ehdin vastaamaan ja jatkoin ajoani yksin. Miljoonan kiven polkuosuudella en vieläkään loistanut, mutta harmikseni huomasin tiimikaveri Pessin olevan siellä rengastöissä. Edelliset paikan ohittaneet eivät kuulemma menneet kovin kaukana. Olin siis noussut sijalle 4. ja ajo oli muistuttanut viimeiset 15 minuuttia ihan oikeaa kilvanajoa. Jo oli aikakin, kun kisaa oli takana kuitenkin liki kaksi tuntia.

Ajo pirteämpää, Pessin hahmo näkyy taustalla. Kuva: T. Kivirinta

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä haaveilin etäisesti Visurin kiinni ajamisesta ja toisaalta vähän odottelin, jos Pessi olisi tulossa vielä mukaan ja pystyttäisiin yhdessä tykittämään kova viimeinen kierros. Noh, Pessiä ei koskaan enää kuulunut ja Joonaksen matka olikin jäänyt ikävästi kesken kolmeen rengasrikkoon. Pyrin pitämään semivahvaa intensiteettiä ja selviytymään maaliin mahdollisimman nopeasti. Maaliin oli ehkä 7km, kun kuulin, että kärkeen eroa on 7 minuuttia. 7 minuuttia! Ojala oli todella mennyt reitillä eläimellisesti. Karmeaa dominanssia, joka koostuu vahvasta wattituuttauksesta tieosuuksilla ja timanttisesta polkujen myllytyksestä. Kun (Henkalle jossain määrin heikompia) pitkiä nousujakaan ei Nivalassa ole lainkaan, on meno tuollaista. Maaliin saavuttiin lopulta järjestyksessä Ojala, Kittilä, Visuri ja allekirjoittanut. Minulla eroa kärkeen oli tuo yli 7 minuuttia, Kustiin noin 2,5 minuuttia ja Visuriin 1,5 min.

Toimistotyöläinen sai uskonvahvistusta omille näkemyksilleen. Totaalilepo vie minut kauaksi maastopyöräilykisan ja kestävyysurheilun vaatimuksista. En ollut tähän kisaan fyysisesti valmis ja oikeastaan pitää olla tyytyväinen, että kisan viimeisen puolikkaan pystyin ajamaan sentään kelvollisesti. Jos oikein haluaa asian nähdä optimistisin silmin, niin tämän mahalaskun jälkeen nyt on oiva paikka hakea sitä nousuvirettä kohti Tahkoa ja erityisesti Tahko MTB:n kisapäivään. Siellä onkin sitten viimeisen päälle megaluokan vastustaja vastassa, kun Vastarannan Jukka ilmoitti viikolla ajavansa Tahkolla juuri 60km. Kaiken pitää toimia heinäkuussa täydellisesti, jos mielin edes näennäisesti haastaa Jukkaa Nilsiässä. Kaikkeni yritän, sen lupaan.