Suurinta elämässä

Näin on vierähtänyt viikko edellisestä blogitekstistä. Sanotaanko nyt ihan suoraan, että on ollut hieman tärkeämpääkin tekemistä. Alkuviikosta lähtien tuli palloiltua useampia päiviä paikallisen sairaalan sisätiloissa ja pihoilla.

Salilla käyn tavallisesti vain kymmenisen kertaa vuodessa tammi-helmikuun aikoihin. Tavoistani poiketen tiistain ja keskiviikon välisen yön vietin vähän toisenlaisessa salissa ja katselin toisen punnertamista ja ponnisteluja (ei muuten meikäläisen maratonkisat ja muut ole mitään siihen verrattuna, miten naiset laittavat itsensä likoon h-hetken ollessa käynnissä; tästä suuret respectit erityisesti omalle vaimolleni, mutta myös kaikille muilla maailman naisille). Niinpä vihdoin keskiviikkoaamuna odotus palkittiin ja perheeseen syntyi ensimmäinen pienokainen. Elämä muuttui kertarysäyksellä ja esimerkiksi lenkkien määrä ei ole ollut ihan menneen kesän keskiarvoissa. Äärimmäisen onnellisena on tullut ihmeteltyä tätä meille annettua lahjaa.

Tytöllä on jo sen verran napakat otteet neljän päivän ikäisenä, että näinköhän treenailee tulevaa pyöräilyuraa varten? Noh, se nähdään aikanaan ja neiti saa itse tekemisensä päättää. Tänään sunnuntaina kävin itse ensi kertaa viikkoon ajelemassa lenkkiä  ja kulku oli olosuhteet huomioiden ihan siedettävää. Nytpä vain on enemmän kiire kotiin ja sisälle astuessa jännittää, onko neiti hereillä, unilla, syömässä, vaipanvaihdossa, vai muuten vain katselemassa tämän maailman ihmetyksiä isot silmät ammollaan.

Ihan ei odotettu tripla elokuulle onnistunut. Synnytyksen olin "tilannut" maanantaille, jolloin omat synttärit ja ensimmäinen Suomen mestaruus olisi saanut jatkoa pienen syntymästä. Neiti antoi odottaa itseään pari päivää, mutta tulihan tuossa elämään enenevissä määrin iloa ja onnea viiden päivän sisään.