Maratoonarista sprintteriksi viikossa - sitten minä heräsin

Ihan alkuun mainittakoon, että tämä teksti meni vähän vaikeaselkoiseksi tuon päivällä keksimäni päähänpiston johdosta. Helpointa olisi ollut olla julkaisematta tätä, mutta menköön nyt tämän kerran. 

Tässä blogitekstissä tarjotaan sisältöä ja tekemistä pyöräilystä kiinnostuneiden lisäksi myös laajemmalle lukijaväestölle. Teksti sinällään on ihan tuleviin XCE- kisoihin liittyvää asiaa, mutta elämäni ajankohta huomioiden, on lapsiperhehenkisille ihmisille tekstiin piilotettu x-määrä teemaan sopivia sanoja. Kannatan töidenkin puolesta osallistavia menetelmiä. Niinpä tällä kertaa lukijat saavat puuhaa ja voivat etsiä tekstistä vauva-aikaan liittyviä sanoja. Kuinka monta sinä löydät?

Pidän itseäni pitkiin, yli kahden tunnin urheilusuorituksiin treenattuna pyöräilijänä, joka nyt yrittää viikon aikana harjoitella itsensä sprintteriksi. XCE SM-kisoissa tulevat pärjäämään erittäin hyvän maksimaalisen hapenoton ja korkean maksimivoiman omaavat ajajat. Rata on ajallisesti hyvin lyhyt, alle 2 minuuttia, jolloin myös anaerobinen kapasiteetti joutuu todelliseen testiin. Käytännössä laji siis poikkeaa hyvin paljon minun tavallisesta kisasuorituksesta, jossa voimia säästellään sopivasti, että 2,5 tunnin ajon jälkeen on vielä vähän voimia loppurutistukseen. 

”Maratoonarista sprintteriksi – viikossa”, lausuttu huono vitsi heräsi päähäni tuossa eräänä heinäkuun lopun aamuna, kun aamukasteen sumuinen harso peitti Aulangon metsien kivikkoisia polkupätkiä. Ei ihan helppo tehtävä edes tällä yli 15 vuoden ajo- ja treenikokemuksella. Aikataulut painavat niskaan jälleen ja osittain menoa haittaa kaatumisessa loukattu, silloin tällöin kipua tunteva rinta. Pumppu sen sijaan tuntuu olevan ihan hyvässä kunnossa, ja väsymystä ei siellä puolella ole havaittavissa. Vielä suurempia ongelmia tässä pikaprojektissa tuottaa se, että olen ajanut täysiä fillarilla ainoastaan kertaalleen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Siinä kävi näin, niin kuin vuodentakaa joku saattaa muistaa – tuolloin ei puklukaan kovin kaukana ollut. Sprinttejä treenatessa olen päivittäin huomannut, että kehon superkompensaation ja kuskin hyperventilaation ero on hyvin kapea. Kehon ja oikeastaan korvien välinkin on yllättänyt lyhyiden vetotreenien kovuus ja raskaus. Viikko valmistautumista tällaista projektia varten taitaa olla auttamatta liian vähän. 

Edellisenä torstaina olin vielä kohtalaisen kovassa iskussa KOH I NOOR ajoissa Ahvenistolla, mutta nyt pari viimeistä päivää on mennyt tyylillä: keuhkot huutavat – pyörä ei liiku. Tällaisessa tilanteessa jalkojen etanasoluja ei saa oikein millään aktivoitua vilkkaampaan menoon. Vetotreeneillä olen ajanut itseni kaiken lisäksi vuosisadan jumiin. Kuntoa on noston sijaan pikemminkin laskettu, aika oli eilisessä Rastilan tempossa samalla tasolla kuin ajamani ajat toppakamat päällä kuluvan vuoden maaliskuussa. 

Jämin XCE SM-kisaan lähden sunnuntaina MR Bigillä. Fillari on iskussa ja voimansiirto on tärkeässä roolissa ja kunnossa. Rattaat ja ketju on puhdistettu ja öljytty ihan viimeisen päälle. Tuosta pyörästä on tullut minulle rakas lapsi. Vesi ei muuten treeneillä kuulu enää juomapulloon, vaan siellä on gutzyn urheilujuomaa – aina. Totuushan on, että tuttu pyörä on kuskille tuki ja turva. Istuin on samalla korkeudella kuin ennenkin. Jalkalihaksiin pyrin hakemaan nopeutta ja räjähtävyyttä lyhyillä venytyksillä, joissa toisen lihaksen supistus venyttää vastapuolen lihasta hetkellisesti ja kevyesti. Nopeissa venytyksissä hyvää on se, että venyttely ei vie älyttömän kauan. Aikani ei riitä siihen, että venytystä vaihdetaan viiden minuutin välein kahden tunnin ajan. Viikon lämpimät yöt ovat tuoneet pientä lisähaastetta valmistautumiseen. Niiden takia on tullut nukuttua levottomasti ja heräiltyä montaa kertaa yössä. 

Tein tuossa alkuviikosta Aulangolle itselleni lyhyen treeniradan, jota olen jaksanut muutaman kerran ajella napakammin.

On ollut huimaa huomata, kuinka paljon loppuaika muuttuu, jos kuski vetää radan 99 % tehoilla tai 101 % tehoilla. "Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän - jos edes sitäkään", jotain rallatusta lainatakseni. Välillä meno oli niin hurjaa ja kipiää, että meinasi tulla ihan itku. Hälytin sitten maanantaina videokameran kuvaajineen mukaan ikuistamaan treenituskaa. Illan hämäryys häiritsi jo melkoisesti kuvan tarkkuutta, mutta lajin luonteeseen pääsee kuitenkin melko hyvin kiinni. Kuvitelkaapa tuohon rinnalle kolme muuta kuskia starttiin ja jatkoon pääsevät maaliin kaksi ensimmäisenä ehtinyttä..

Kisaan Jämille lähden (pienellä varauksella, ellei olla laitoksella) pelonsekaisin tuntein. Englantilaissavolainen slogan kuuluukin: My motto is: tukka takana – still kisoja edessä.