Lähtökohdat hyvälle suoritukselle eivät olleet aivan varmimmalla pohjalla. Crossarilla kilometrejä on kertynyt tänä kesänä todella vähän ja ajoasento poikkeaa aika paljon minun muista pyöristäni. 95km kisamatka taas oli koko vuoden toiseksi pisin lenkki, joten kropassa pitkän matkan rutiinia ei ollut. Kolmas epävarmuustekijä oli se, että kilpasarjassa vastassa olleet kaverit olivat pääosin minulle vieraita, joten omien vahvuuksien ollessa piilossa, myös toisten kuskien suorituskyky oli selvitettävä kisan aikana.
Lähtötunnelmissa rennoin mielin. Kuva: Mikko Rahikainen
Pitkän kisamatkan johdosta en tietoisesti verrytellyt
yhtään ennen starttia. Tässä kisassa ajetaan alkuun noin 10km pätkä
asfalttia, joten peesin ansiosta laskin lämmittely olevan mahdollinen
kilpailun ollessa käynnissä. Startti ja maali olivat Anttolanhovissa,
josta ajettiin hyvin rauhallisesti lipuvan etuauton perässä ensimmäiset
pari kilometriä. Kun joukko oli turvallisesti Mikkeli - Anttolatien
Luonterin puoleisella puolella, alkoi vapaa vauhti. Porukka lähti
pitämään ihan hyvää vauhtia ja noin 8 hengen porukalla nopeus pysyi
asfalttiosuudella lähellä 40 tasoa. Crossareille tuo 40 on ihan hyvä
vauhti totaalisen rennon verryttelyn sain heittää tuossa vaiheessa
romukoppaan. Tyydyin tarkkailemaan tilannetta ja vedin omat vetovuorot
kisan alussa hyvin rennosti.
Ensimmäiset selkäjumin tuntemukset tulivat jo 15 kilometrin kohdalla ja edessä olevat 80km ja yli 1000 nousumetriä sai olon vähän epävarmaksi. Toisilla kuskeilla näytti ajohaluja olevan rutkasti, joka lisäsi ihmetystäni. En päässyt oikein kärryille, että olenko tässä porukassa vahvoilla vai en. Hiekkatien alkaessa ja ylämäkien kasvaessa kärkeen muodostui 8 henkilön porukka. Mukana oli 6 crossaria, yksi maantiepyörä ja yksi maasturi. Ajo oli tunnustelevaa ja odoteltiin varmaan isompia nousuja. Tyydyin tarkkailemaan ja jumppasin jumiutunutta selkääni. Ensimmäisen geelin otin 40 minuutin ajon jälkeen ja päätin jatkaa samalla rytmillä aina maaliin saakka.
Koikkalan lähestyessä ajoa alkaa olla takana 40km. Tiilikaisen Tino oli vetänyt pienen irtiottonsa turvin keulilla pari kilsan matkan. Juuri tuon jälkeen reitille osui Teivaantien napakka nousu - Suomen mittapuulla seinä! Järjestäjät infosivat noususta kyltillä, jossa luki: "tulossa hyvä ylämäki :)". Tämä oli mainio paikka pieniä 8 hengen kärkiporukkaa pienemmäksi. Lähdin ajamaan nousua rennon kovaa ylös. Tämä oli myös hyvä paikka testata irtiottoporukan oikeita voimasuhteita loppukisaa ajatellen. Porukka alkoi pirstoutua ja esimerkiksi Tino tipahti kyydistä harmittavan rengasrikon johdosta. Mäen päälle erottautui neljä ukkoa: Miettinen (cx), Juuso Ojasalo (cx), Heikki Köykkä (cx) ja Valtteri Härkönen (road). Eroa taaksepäin alkoi kertyä nopeasti.
Tämä nelikko ei lopulta pysynyt pitkään tällaisena, kun yhdessä alamäessä takaa tuli pari autoa ohitse ja kärjessä ajanut Härkönen joutui vaihtamaan ajolinjaansa kohti tien reunaa. Tiessä oli joku kuoppa, eturengas löi vanteelle ja alkoi kuulua sihinää. Härkönen toivotti meille mukavaa loppumatkaa ja kärkikolmikko oli syntynyt.
Pyöritimme kolmikkona vetovuoroja tasaiseen tahtiin. Omat vetoni katsoin mittarista ja pyrin vetämään yhtä vetoa noin 800m matkan. Kaikki oli kohtalaisen hyvissä voimissa, kun matkaa oli takana 60km. Lossille oli matkaa vielä 12 kilometriä. Jännitysmomenttia lossi toi sen verran, että olisimmeko kolmikolla tarpeeksi paljon kärjessä, että lossi veisi meidät kolme salmen ylitse ennen muita. 60km kohdalla lossi pyöri mielessä, mutta samalla alkanut sade. Peesissä ei ollut mukavaa ja ajolasit menivät nopeasti huuruun ja käyttökelvottomiksi.
Meno tuntui stabiloituneen ja odottelimme lossia. Vain pari kilsaa ennen pakollista stoppia Köykkä alkoi kuitenkin jäädä nousuissa. Myös herra Ojasalo jäi välillä vähän taakse, mutta tuli lopulta kantaani ja ajoimme kahdestaan lossille. Olimme lossilla 15 sekuntia ennen Köykkää, mutta sovimme, että jatketaan yhdessä matkaa salmen toiselta puolelta. Maaliin oli matkaa vain 23km, enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. Lossissa otin viimeisen geelin ja venyttelin pikaisesti jalkoja. Takareisi nappasi jopa kramppiin etureittä venyttäessä. Ajoaikaa oli takana lähes kaksi tuntia ja nestettä oli mennyt tasan 7dl. Toinen pullo oli vielä jäljellä, joten nestepuoli oli hanskassa. Sade alkoi yltyä.
Lossimatka oli ohi parissa minuutissa. Sain jalkoja vähän palautetuksi ja minun oli vähän vaikea ajaa kavereiden vauhtia nousuissa. Alkupuolen tasamaapätkä mentiin yhdessä, mutta sitten eteen ilmestyi uudelleen tuttu kyltti "hyvästä ylämäestä". Huikkasen kavereille, että "ajetaan rennosti ylös!", mutta se jäikin meidän kolmikon viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi. En lisännyt vauhtia, vaan pidin samaa rytmiä kuin kisan alkupuolella. Olin nopeasti yksin ja ero taaksepäin kasvoi vauhdilla. Sade oli pehmentänyt tietä ja pyörän takarengas upposi pehmeään hiekkaan jyrkimmissä kohdissa. Noissa kohdissa tiesin, että nyt olen vahvoilla. Ainoa epävarmuus lopun 13km asfalttiosuus, jossa kaksikko saattaisi saada yksittäisen ajajan kiinni hyvällä yhteistyöllä.
Asfaltin alkaessa jalat alkoivat olla tyhjät. Selkä oli totaalijumissa ja käsien ojentajat eivät meinanneet jaksaa kannatella vartaloa aerodynaamisessa ajoasennossa. Jumppailin tieosuudella selkääni aina kun vauhti pysyi yllä itsekseen ja yritin päästä eteenpäin niin pienellä energialla kuin mahdollista. Garminin laitoin näyttämään karttaa ja toivoin sen tsemppaavan, kun aikanaan näytölle ilmestyisi viiva lähdöstä, joka johtaa takaisin Anttolanhoviin ja siten maaliin.
Ensimmäiset selkäjumin tuntemukset tulivat jo 15 kilometrin kohdalla ja edessä olevat 80km ja yli 1000 nousumetriä sai olon vähän epävarmaksi. Toisilla kuskeilla näytti ajohaluja olevan rutkasti, joka lisäsi ihmetystäni. En päässyt oikein kärryille, että olenko tässä porukassa vahvoilla vai en. Hiekkatien alkaessa ja ylämäkien kasvaessa kärkeen muodostui 8 henkilön porukka. Mukana oli 6 crossaria, yksi maantiepyörä ja yksi maasturi. Ajo oli tunnustelevaa ja odoteltiin varmaan isompia nousuja. Tyydyin tarkkailemaan ja jumppasin jumiutunutta selkääni. Ensimmäisen geelin otin 40 minuutin ajon jälkeen ja päätin jatkaa samalla rytmillä aina maaliin saakka.
Koikkalan lähestyessä ajoa alkaa olla takana 40km. Tiilikaisen Tino oli vetänyt pienen irtiottonsa turvin keulilla pari kilsan matkan. Juuri tuon jälkeen reitille osui Teivaantien napakka nousu - Suomen mittapuulla seinä! Järjestäjät infosivat noususta kyltillä, jossa luki: "tulossa hyvä ylämäki :)". Tämä oli mainio paikka pieniä 8 hengen kärkiporukkaa pienemmäksi. Lähdin ajamaan nousua rennon kovaa ylös. Tämä oli myös hyvä paikka testata irtiottoporukan oikeita voimasuhteita loppukisaa ajatellen. Porukka alkoi pirstoutua ja esimerkiksi Tino tipahti kyydistä harmittavan rengasrikon johdosta. Mäen päälle erottautui neljä ukkoa: Miettinen (cx), Juuso Ojasalo (cx), Heikki Köykkä (cx) ja Valtteri Härkönen (road). Eroa taaksepäin alkoi kertyä nopeasti.
Tämä nelikko ei lopulta pysynyt pitkään tällaisena, kun yhdessä alamäessä takaa tuli pari autoa ohitse ja kärjessä ajanut Härkönen joutui vaihtamaan ajolinjaansa kohti tien reunaa. Tiessä oli joku kuoppa, eturengas löi vanteelle ja alkoi kuulua sihinää. Härkönen toivotti meille mukavaa loppumatkaa ja kärkikolmikko oli syntynyt.
Pyöritimme kolmikkona vetovuoroja tasaiseen tahtiin. Omat vetoni katsoin mittarista ja pyrin vetämään yhtä vetoa noin 800m matkan. Kaikki oli kohtalaisen hyvissä voimissa, kun matkaa oli takana 60km. Lossille oli matkaa vielä 12 kilometriä. Jännitysmomenttia lossi toi sen verran, että olisimmeko kolmikolla tarpeeksi paljon kärjessä, että lossi veisi meidät kolme salmen ylitse ennen muita. 60km kohdalla lossi pyöri mielessä, mutta samalla alkanut sade. Peesissä ei ollut mukavaa ja ajolasit menivät nopeasti huuruun ja käyttökelvottomiksi.
Meno tuntui stabiloituneen ja odottelimme lossia. Vain pari kilsaa ennen pakollista stoppia Köykkä alkoi kuitenkin jäädä nousuissa. Myös herra Ojasalo jäi välillä vähän taakse, mutta tuli lopulta kantaani ja ajoimme kahdestaan lossille. Olimme lossilla 15 sekuntia ennen Köykkää, mutta sovimme, että jatketaan yhdessä matkaa salmen toiselta puolelta. Maaliin oli matkaa vain 23km, enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. Lossissa otin viimeisen geelin ja venyttelin pikaisesti jalkoja. Takareisi nappasi jopa kramppiin etureittä venyttäessä. Ajoaikaa oli takana lähes kaksi tuntia ja nestettä oli mennyt tasan 7dl. Toinen pullo oli vielä jäljellä, joten nestepuoli oli hanskassa. Sade alkoi yltyä.
Lossimatka oli ohi parissa minuutissa. Sain jalkoja vähän palautetuksi ja minun oli vähän vaikea ajaa kavereiden vauhtia nousuissa. Alkupuolen tasamaapätkä mentiin yhdessä, mutta sitten eteen ilmestyi uudelleen tuttu kyltti "hyvästä ylämäestä". Huikkasen kavereille, että "ajetaan rennosti ylös!", mutta se jäikin meidän kolmikon viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi. En lisännyt vauhtia, vaan pidin samaa rytmiä kuin kisan alkupuolella. Olin nopeasti yksin ja ero taaksepäin kasvoi vauhdilla. Sade oli pehmentänyt tietä ja pyörän takarengas upposi pehmeään hiekkaan jyrkimmissä kohdissa. Noissa kohdissa tiesin, että nyt olen vahvoilla. Ainoa epävarmuus lopun 13km asfalttiosuus, jossa kaksikko saattaisi saada yksittäisen ajajan kiinni hyvällä yhteistyöllä.
Asfaltin alkaessa jalat alkoivat olla tyhjät. Selkä oli totaalijumissa ja käsien ojentajat eivät meinanneet jaksaa kannatella vartaloa aerodynaamisessa ajoasennossa. Jumppailin tieosuudella selkääni aina kun vauhti pysyi yllä itsekseen ja yritin päästä eteenpäin niin pienellä energialla kuin mahdollista. Garminin laitoin näyttämään karttaa ja toivoin sen tsemppaavan, kun aikanaan näytölle ilmestyisi viiva lähdöstä, joka johtaa takaisin Anttolanhoviin ja siten maaliin.
 |
| Kuva: Timo Häkkinen |
Ensin Hovin risteys näkyi mittarin näytössä ja muutaman minuutin myöhemmin ihan oikeassa elämässä. Tuttu tunneli johti viimeiseen Hovin nousuun ja maaliin oli enää pari kilometriä. Hovin nousussa olin kyllä jo niin valmis, että meno muistutti epäpyöräilyä. Maali oli onneksi aivan nurkan takana. Maalissa kello pysähtyi aikaan 2:50:50. Matkaa kertyi 94,5km ja keskivauhti oli 33,5km/h. Ero Ojasaloon ja Köykkään oli lopulta kertynyt liki viiteen minuuttiin. Maalissa pääsin Länsi-Savon haastatteluun ja olihan se hienoa olla ex-mikkeliläinen. Länkkäri teki lopulta kisasta sivun kokoisen jutun - otsikolla: "Miettisen voittoisa paluu".
Kaatosateessa suoritettu idyllinen palkintojenjako ahtaassa teltassa oli myös mainio kokemus. Olipa hauskaa!
Kuva: Mikko Rahikainen
Kiitos kisakaverille ja tapahtuman järjestäjille! Onnistunut reissu Savoon oli toteutunut!
Tapahtuman plussat:
- Reitti! Oikeasti haastava reitti. Tämä on hiekkatiekisa, joka ei lopu loppukiriin.
- Reitin merkkaus onnistunut.
- Kisakeskus Anttolanhovi. Sopi mahtavasti kisan puitteiden paikaksi. Suihku- ja saunatilat ovat erinomaiset ja ruoka kisan jälkeen oli aivan mielettömän hyvää. Jälkkäriksi tarjottu mustikkapiirakka vaniljakastikkeella on jotain, mitä ei muissa tapahtumissa ole ollut lähellekään koskaan tarjolla.
- Chip-ajanotto
- Tuotekassi ja palkinnot hyviä. Syötävät maistuvat aina.
- Hintalaatusuhde: 50e, jolla saa: kisaoikeuden, huoltoautot, huippuruoan, tuotekassin, huipputreenin ja kropan sekaisin - hyvä!
Jotain rakentavia kehitysehdotuksia nousi viikonlopun aikana mieleen:
- Osa kilpailijoista ilmoittaisi mielellään seuran tai tiimin, jonka nimissä urheilee. Nyt se ei ollut ilmoittautumisjärjestelmässä mahdollista.
- Ennakkomarkkinointi: Fillarifoorumia olisi voinut käyttää tapahtuman markkinoinnissa enemmän. Huhtikuussa tullut (lopulta ainoa) viesti oli ajoissa, mutta keskustelua olisi voinut elvyttää kesällä uudelleen.
- Kilpailunumerot eivät meinanneet sopia millään nopean kisapyörän tankoon. Numerot olivat myös erittäin heppoisia. Lapun ulkomitat voisivat olla pienemmät. Nippusiteet käsien alla 95km ajan tekee pahaa jälkeä.
- Kisan etuauto ajoi lähdössä noin 15km/h. Alamäkeen ja tunneliin käännyttäessä vauhti oli jopa liian hiljainen, kun takaatulevat eivät varmaan nähneet lähestyvää mutkaa ja pyörät rullasivat luonnostaan paljon etuauton vauhtia nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Maltatko vielä kirjata kuvan tekstin, niin tiedän sinun olevan ihminen