Milloin vetoharjoittelun vaikutus loppuu?

Ylhäällä on siis tekstin otsikko, joka tuli minulle toiveena taannoin kommenttikentän kautta. Käytännössä teksti lienee kiinnostavampi, kun mietitään, milloin vetoharjoittelun positiivinen vaikutus lakkaa. Täysin vaikutuksetonta vetoharjoittelua kun tuskin lienee olemassakaan ja valitettavan usein tehoharjoitteilla on mahdollisuus viedä suorituskykyä huonompaan suuntaan.

Vetoharjoittelu perinteisesti on sitä, että kehoa ärsytetään yleensä kohtalaisen lyhyitä aikoja, mutta peruskuntoharjoittelua kovemmilla tehoilla. Intervallien kautta ärsykkeitä tarjoamalla keholle yritetään viestiä, että nykyinen hissutteleva suoritustaso ei ole riittävä. Keho saa vedoista selkeän viestin, että sen on muututtava vetojen vaatimaan suuntaan – ja niinhän se tekeekin.

Otsikkoa katsellen, kiinnostavaksi kysymykseksi voidaan nostaa - Onko meillä urheilijoilla joku raja, jolloin vetoharjoittelu ei ole enää hyödyllistä? Minulle tulee mieleen lähinnä viisi näkökulmaa.

1. Urheilijan absoluuttinen luonnollinen fyysinen maksimi on saavutettu 

Urheilija on treenaamalla saavuttanut koko urheilun isoimman ja keskeisimmän päämäärän, jonka jälkeen enää mikään jossittelu ei ole tarpeellista. Hän on siis saavuttanut oman fyysisen suorituskykynsä absoluuttisen luonnollisen maksimin, jolloin minkäänlainen harjoittelu, ruokavalio tai minkäänlainen elämäntyylin muutos ei voi viedä suorituskykyä paremmalle tasolle. Käytännössä tällainen tilanne on äärimmäisen harvinainen, ja mielestäni jopa lähes mahdotonta saavuttaa. Varsinkin, kun puhutaan kestävyysurheilusta. Voidaanko koskaan olla sitä mieltä, että urheilija on pienestä vauvasta lähtien tehnyt kaikki oikeat valinnat parhaan suorituskykynsä saavuttamiseksi? Onko hän sattunut asumaan juuri oikealla korkeudella merenpintaan nähden ja onko leikit, ulkoilut, harjoittelut, ruokavaliot ja levon hetket olleet täysin kohdallaan? Tämä kysymys on niin laaja, että ehkä sen pohtiminen on syytä jättää toiseen kertaan. Teoriassa kuitenkin oman absoluuttisen luonnollisen maksimaalin saavuttaminen tekee vetoharjoittelun kehittävän vaikutuksen turhaksi. Toisaalta silloinkin vetoharjoittelu on luultavasti välttämätöntä suorituskyvyn ylläpidon johdosta. Tämän lyhyen pohdiskelun perusteella tämän näkökulman johdosta vetoharjoittelua ei välttämättä ole syytä vähentää nykyisestä tilanteesta.

2. Urheilijan kokonaiskuormittavuus on jatkuvasti ”pakkasella” 

Tässä näkökulmassa puhutaan urheilijan urheilusta ja elämästä kokonaisuutena. Kyseessä ovat elämässä esiintyvät kuormittavat ja toisaalta palauttavat/voimaannuttavat tekijät. Näkökulma 2. on huomattavasti arkipäiväisempää kuin näkökulma 1. Kokonaisrasittavuuden tarkastelu on tärkeää jokaisen urheilijan suhteen – olimme sitten kuntoilijoita, amatöörejä tai ammattilaisia. Urheilussa tapahtuu kehittävää vaikutusta pitkällä aikavälillä vain silloin, kun kokonaisrasittavuus ei ylitä elämän palauttavia lepohetkiä. Mukana on siis niin fyysiset kehon kuormitustekijät kuin myös psyykkisesti kuormittavat stressitekijät. Urheilullisessa mielessä vetoharjoittelu on luonteva nostaa esiin kokonaisrasittavuudesta puhuttaessa, koska vetoharjoittelu on ehkäpä keskeisin fyysisen lisäkuormituksen lisääjä heti kilpailujen jälkeen (oletuksena siis, että vetoharjoitteet eivät jatkuvasti ole kovempia kuin tähdätty kilpailu). Mikäli urheilija vaatii itseltään jatkuvasti kovaa treeniä, ja samanaikaisesti työskentelee stressaavassa työssä, syö kehnosti, nukkuu huonosti ja vieläpä tärkeiden ihmisten kanssa kaikki suhteet eivät ole kohdallaan – tällöin ylipäänsä vetoharjoittelun tekeminen voi olla kehittävässä mielessä mahdotonta. Kovista treeneistä on todennäköisesti paljon enemmän hyötyä silloin, kun siviilityössä tulee onnistumisen kokemuksia, parisuhde ja perhe-elämä kukoistavat, ravinnon saanti on kohdallaan ja myös henkilökohtainen riittävä laadukas unimäärä tulee saavutetuksi. Tällöin treeneillä aiheutettu stressitila ehtii palautua ajoissa ennen seuraavaa harjoitusta. Tässä on muuten syy, miksi joskus ”onnellinen amatööri” voi tehdä kovempaa tulosta kilpakentillä kuin ärsyyntynyt ja rasittunut ammattilainen.

3. Urheilijan peruskunnon sen hetkinen yläraja tulee vastaan

Näkökulman 3. tilanne tulee vastaan yleisesti aloittelevilla urheilijoilla, jotka pyrkivät nopeasti kovaan kuntoon intervallitreenejä tekemällä. Toisaalta ei tilanne ole harvinainen kokeneillakaan urheilijoilla ja muun muassa minä kohtaan tätä seikkaa usein kevään harjoituksia tehdessäni, tai silloin, kun yritän päästä nopeasti selkeästi kovempaan kuntoon parin viikon aikana.  Alussa kunto saattaa kohota hyvin nopeasti, mutta mikäli peruskunto ja treenipohjat eivät ole kohdallaan, saattaa tehoharjoittelu kääntyä ainoastaan kuluttavaksi tekijäksi. Pian aloittelevan urheilijan suorituskyky saattaa kääntyä laskuun ja johtaa lopulta urheilulliseen toivottomuuteen, jolloin kiinnostus lajiin voi lopahtaa. Treenit ovat siis olleet liian kovia henkilön peruskunnon kapasiteettiin nähden. Kokeneet urheilijat kykenevät huomaamaan hyvin nopeasti vastaavan tilanteen ja asia saattaa olla korjattavissa parilla kevyemmällä päivällä ja tehoharjoittelun toistoja viilaamalla kevyesti alaspäin. Yleensä raja kuormittavan ja kehittävän välillä on hiuksenhieno!

4. Sairaana on pysyttävä kotona

Neljäs näkökulma on kaikille urheilijoille itsestäänselvyys. Sairaana tai kipeäksi tullessa kovat treenit eivät toimi ja voivat olla jopa erittäin vaarallisia. Vähintään vetoharjoittelun positiivinen vaikutus on paikallaan ja treenaamalla kovaa saa vain enemmän tuhoa aikaan. Toipilaana ja sairastelun jälkeen harjoittelu on hyvin yksilöllistä sen suhteen, että missä vaiheessa ja kuinka progressiivisesti treenejä voi keholleen alkaa tarjoilemaan. Asiaankuuluva varovaisuus on aina muistettava, kun on kyse omasta tai toisten ihmisten terveydestä!

5. Kun usko kehittymiseen loppuu..

Viides ja tällä kertaa viimeinen näkökulma menee taas pään sisäiseksi asiaksi. Jos aidosti uskoo kehittyvänsä ja palautuvansa vetoharjoittelusta, lopputulos on kunnon kehittymisen näkökulmasta varmasti parempi kuin tilanteessa, jossa on täysin varma, että vetoharjoittelussa ei ole mitään järkeä ja sen kautta tipahtaa heti ylikuntoon. Usko, mitä teet!

Loppupäätelmät. On siis tilanteita, jolloin vetoharjoitteita voi tehdä liikaa ja pahimmillaan niillä ajaa itsensä rasitustilaan tai ylikuntoon. Mutu-tuntumalla sanoisin kuitenkin, että edelleen Suomessa vannotaan enemmän satojen treenituntien nimeen kuin laadukkaiden vetoharjoitteiden nimeen. Toiset taas hakevat turhan nopeaa oikotietä liian ärhäköillä tehotreeneillä omaan peruskuntoonsa nähden. Väittäisin, että moni terve ja hyvän peruskunnon omaava urheilija voisi tehdä rohkeammin ja useammin suunniteltuja vetoharjoitteita. Oikeastaan vain näkökulma nro 1 on sellainen, johon ei voi täysin itse vaikuttaa. Ja jos näkökulma nro 1 on käytännössä mahdottomuus, niin eikös vetoharjoittelu ole meille kaikille aina hyödyllistä, kunhan teemme muut elämän valinnat aina ajatuksistamme lähtien harjoittelun kannalta suotuisasti? Voimme vaikuttaa kokonaisrasittavuuteemme (näkökulma 2). Voimme treenata itsemme huippuun peruskuntoon (näkökulma 3). Voimme jäädä sairaana kotiin (näkökulma 4). Voimme olla täysin satavarmoja, että vetojen tekeminen antaa juuri niitä ärsykkeitä, joita kisakunnon terävöittäminen edellyttää (näkökulma 5).