Edellisessä
blogitekstissäni kuvailin tunteita ja ajatuksia, joita kilpailija kohtaa kahden tunnin maksimaalisessa kisasuorituksessa. Tekstiini sain perin asiallisen kommentin, jossa kyseenalaistettiin, että voiko kukaan viettää ana-kynnyksellä kahta tuntia. Tässä vielä kommentti:
"
Luulisi noinkin kokeneen urheilijan tietävän ettei anaerobisella kynnyksellä
pysty viettämään kahta tuntia. Kannattaa vaikka hieman tutustua kyseisen aiheen
kirjallisuuteen."
Huolimatta siitä, kommentoija ei sinällään kysynyt mitään, eikä myöskään pyytänyt asian käsittelyä jatkamaan, niin ajattelin tässä valottaa edellisen blogitekstin taustoja. Voi olla, että suhtaudun urheiluun vähän liiankin tunteella, mutta toisaalta en pidä ajatuksiani täysin tuulesta temmattuina.
A) Anaerobinen kynnys minun urheilussani
Ensin on syytä kerrata hieman käsitteitä. Minulle anaerobinen kynnys tarkoittaa maksimaalista syke- tai tehotasoa, jonka ihminen pystyy pitämään yllä yhden tunnin ajan. Kestävyysurheilussa tätä kynnystä voidaan selvittää vaikka laboratoriossa kuntotestillä. Kohtalaisen normaalia on, että testejä tehdään vaikka kolme vuosittain. Yksi kauden aluksi loppusyksyllä, yksi keväällä ennen kisakautta ja kolmas muutoin hyödyllisimpänä ajankohtana. Näiden perusteella saadaan esiin kohtalainen arvaus siitä, että mikä henkilön anaerobinen kynnys on. Nykyaikana on normaalia, että moni urheilija määrittelee oman ana-kynnyksensä erilaisin laskelmin. Esimerkiksi laskelman perusteena voi olla oman 20 minuutin maksimisuoritus, josta ana-kynnystä pyritään jollain kaavalla selvittämään (esimerkiksi 95% 20 minuutin tehoista). Itse kartan mielelläni näitä laskennallisia kynnyslaskentoja ja totuus tulee esiin yleensä vasta aidosta tunnin suorituksesta.
Minulle yksi, kaksi tai kolme tällaista testiä ei siis riitä. Tiedän omasta suorituskyvystäni sen verran, että jollain huhtikuun laskennallisella anaerobisella kynnyksellä ei ole juurikaan yhtäläisyyksiä minun heinäkuun 3. päivän, tai vaikkapa elokuun 14. päivän anaerobisen kynnyksen kanssa. Hauskaksi hommaa menee myös siinä, että välttämättä edes heinäkuun ja elokuun aikana taso ei ole lähellekään stabiili. Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisemmaksi asia menee siinä, että päivän vireen vaihteluiden lisäksi minä olen sellainen luonnonoikku, että pystyn tismalleen samana päivänä ja tismalleen samoissa olosuhteissa ajamaan tunnin aikana hyvin erityyppisen suorituksen (selitys seuraava esimerkissä), vaikka ajaisin vertailuajat samaa tavoitetta hakien, eli "täysillä". Vielä exrta-kiinnostavaksi homman tekee se, että saatan pystyä ajamaan samassa hetkessä eri vauhtia tismalleen samoilla sykkeillä.
Esimerkki Olmi-case: Kisavauhti n. 15 minuutin XCO-radalla täysillä päivänä x.
Vaihtoehto 1. Ajan itsekseni 4 kierrostä täysillä maitohappoja vastaan kisavauhdilla, loppuaika tasan 1h ja kierrosajat keskimäärin 15min (lopputulemana rehellinen tunne: annoin kaikkeni ja mielestäni tällä suorituksella on perusteet toimia jonkinlaisena mittarina minun anaerobisesta kynnyksestäni) - keskisyke 175
Vaihtoehto 2. Ajan samalla radalla aluecupin kisan 4 kierrosta täysillä, loppuaika 58 min ja kierrosajat keskimäärin 14:30 (Olipa kova kisa, mutta tuntuipa hyvältä) - keskisyke 175
Vaihtoehto 3. Ajan onnistuneen ajon SM-kisassa 8 kierrosta täysillä, loppuaika 1h 55min ja kierrosajat keskimäärin 14:25 (Maksimiveto, annoin kaikkeni ja pysyin myös henkisesti jokaisen sekunnin mukana kisassa) - keskisyke 175
Tällaisesta ajokäyttätymisestä on minulla itselläni paljon kokemusta. Jostain syystä pystyn kanavoimaan energiani paremmin pyöräilyn ehdoille, jos koen sen todella olevan tärkeää. Tämän johdosta voin ajaa jossain määrin kovemmilla tehoilla samassa hetkessä, vaikka syketasoni pysyy vakiona.
B) Korvien välin rooli huippusuorituksessa
En keksi tismalleen saman suorituspäivän suorituskykyjen heittelyyn muuta syytä kuin oman korvien välin. Olen tässä vuosien varrella huomannut, että on lähes 100% selvää, että ajan aina kisatilanteessa kovempaa kuin jossain omassa vapaaehtoisessa kisavauhtisessa treenissäni. Tämän johdosta pidän luonnollisesti kilpailuja myös kaikista parhaimpina treeneinä. Ehkä tässä on jotain samaa, kuin esimerkiksi suomalaisten hiihtourheilijoiden kommentit alkukaudella: "tarvitsen vain lisää kovia kilpailuja", niin vauhti alkaa löytyä. Niin, miksi juuri kovia kilpailuja - eikös kovaa voisi mennä omissa treeneissäkin? Vain harva voi. Näiden kokemuksien perusteella uskallan väittää, että myös muilla urheilijoilla korvien väli näyttelee varsin suurta roolia suorituskyvyssä. Tämän johdosta uskallan nostaa korvien välin toiminnan esiin tässä "kaksi tuntia anaerobisen kynnyksellä" -kysymyksessä.
Omien kokemuksieni lisäksi minua ovat aina kiehtoneet todelliset urheilun huippusuoritukset. Päivät, jolloin huippu-urheilija ylittää oman suorituskykynsä (rehellisin keinoin) jostain käsittämättömästä syystä. Näitä päiviä voivat olla esimerkiksi: Kun urheilija juoksee puolimaratonin ennätysaikaansa parantaen ennätystä yli 5 minuuttia. Kun Matti Heikkinen jonain yhtenä pöljänä päivänä 4 vuoden välein menee suksilla kovempaa kuin kukaan muu maailmassa. Kun ajat pyörällä soolona tunnin täysillä, viereesi ilmestyy kisakaveri, joka sparraa sinut ajamaan toisen tunnin vieläkin kovempaa. Näitä yllä mainittuja kertoja saattavat yhdistää onnistuneen urheilijan kommentit:
- Olipa tänään hyvä päivä!
- Tuntui, kun ana-kynnykseni olisi hypännyt 10 pykälää/30 wattia korkeammalle täksi päiväksi!
- En voi uskoa, että pystyin tuollaiseen aikaan, ennätys parani huimasti!
- Alussa tuntui vaikealta, mutta yhtä-äkkiä ajo alkoi tuntumaan helpommalta ja pystyin kiristämään ajaen lopulta kovempaa kuin koskaan aiemmin!
Kun kaikki toimii, ovat tällaiset huippusuoritukset mahdollisia.
C) Lopputulema ja vision rooli
1. Pyöräilyssä tunnin ja kahden ero ei ole aina kovin suuri
Edellisessä blogitekstissäni jo mainitsin, että kahden tunnin maksimisuoritus on jotain, jonka saavuttaa hyvin harvoin. Omiin kokemuksiini vedoten uskallan kuitenkin väittää, että joskus homma vaan toimii ja tietty taso pysyy yllä kokonaiset kaksi tuntia. Jos ajan kesän aikana vaikka 5 kpl a' 1h
kestävää maksimivetoa treeneissä, voin mielestäni laskea itselleni kohtalaisen tarkan anakynnyksen (esimerkiksi 310w/175avg). Mitä sitten tapahtuu, jos jossain kisassa ajoaika on tasan 2 tuntia ja datakertymä on keskimääriltään 311w/178avg? Erityisesti syketason osalta saman tason ylläpito ei välttämättä ole ongelmallista, mutta tehon puoleen on enemmän tehtävää. Kun esimerkiksi XCO-kuskin vire on oikesti kohdillaan, ei ajovauhdissa ole juuri eroa, vaikka ajaisi kisaa vain tunnin vai kaksi. Noina päivinä tilanne voi olla se, että jo tunnin kohdalle on antanut käytännössä kaikkensa (pl. loppukiri), mutta silti hyväkuntoinen urheilija pystyy vääntämään samalla tasolla toisen tunnin perään.
Taustalla pyöräilyn osalta tässä voi olla se, että moni pyöräilijä harjoittelee lähtökohdin pitkiä suorituksia, esimerkiksi yli kahta tuntia jatkuvasti. Näin kroppa voi oikeastaan olla sellaisessa tilassa, että siitä ei edes irtoa kovempaa vauhtia tunnin ajaksi, kun treeniä on puskettu pitkää siivua ja kaksikin tuntia tuntuu minilenkiltä. Tässä samassa yhteydessä tulee muuten mieleen tuore maratonin huikea maailmanennätys? Aika 2:02 ja rapiat. Olisi mielenkiintoista tietää, että kuinka paljon kovempaa kuin 1:01 ennätysmies olisi pystynyt juoksemaan puolikkaan?
2. Korvien välin merkitys on aliarvostettua
Osa kilpailijoista sulaa ja alisuorittaa kisoissa, osa taas puhkeaa värikkäämpään kukkaan kuin koskaan aikaisemmin. Miksi näin mahtaa tapahtua? Ihminen on kokonaisuus, jonka toimintakeskuksena toimii pääosin pääkoppa. Hermoilulla, rentoudella, epämotivaatiolla, intohimolla, pakolla, halulla ja latautumisella on iso merkitys jonkin tietyn päivän ja tietyn hetken urheilusuoritukseen. Uskallan väittää, että korvien välissä on meillä monilla urheilijoilla rutkasti kapasiteettia, jota emme osaa käyttää lähellekään maksimaalisesti oman suorituskykymme piiskaamiseksi.
3. Visio - pystynkö minä, vai enkö pysty
Urheilijan kehittymisen kannalta yksi isoimmista asioista on usko omaan tekemiseen. Usko siihen, että pystyn johonkin - pystyn kehittymään. Lopulta sillä, että yltääkö ana-kynnyksen pitämiseen kahden tunnin ajaksi koskaan, ei ole hirveästi väliä. Sen sijaan sillä on väliä, että asettaako itselleen
vision, johon pyrkii tinkimättä erityisesti kilpailujen aikana - mieluusti myös treeneissä. Esimerkiksi SM-kisaan aiheellinen tavoite on olla luovuttamatta sekuntiakaan missään vaiheessa. Vision asettamisella on tyypillistä, että se kannattaa asettaa niin, että sen saavuttaminen ei ole itsestään selvyys.
Harvoin on haitaksi, että visio on jopa vähän ylimitoitettu. Tällöin sen tavoittelu on jotain, joka saattaa ajaa meitä urheilijoita koko ajan parempaan suuntaan ja saamme itsestämme enemmän irti. Ainakin minulle itselleni käy pahimmillaan niin, että "liian realistinen" ajattelu voi johtaa siihen, että alan antaa jo valmistautumisvaiheessa periksi. Tällaisessa tilanteessa urheilijan mielestä voi olla fiksumpaa ihan varmuuden vuoksi passailla ja niinpä tavoiteltavaa maksimisuoritusta ei koskaan voi edes tulla esiin. Olen nähnyt elämässäni niin paljon ihmisten tekemiä huimia juttuja, että tavoitteet voi oikeasti heittää aika korkealle.
Terveisin omien vajavaisten kykyjen ammentamisesta kiinnostunut Olmi. :)
