Cyclocross SM 2015 Tampere - mestaruuden kisaraportti

Hämeen Sanomien juttu 20.10.2014

”Ei sun oo pakko lähteä sinne kisoihin”. Näin tokaisi vaimo sunnuntaina aamulla minun antienergisyyttä katsoessaan. Päätin kuitenkin lähteä, vaikka edellispäivän kenraali oli ollut aivan katastrofi. Kroppa ja hermotus tuntuivat lauantaina niin väsyneiltä, että jätin koko valmistavan lenkin kesken. Näytti siltä, että juoksu oli jälleen kerran pilannut pyöräilykyvyn ja olin jossain sekatilassa juoksun ja pyöräilyn hermotuksien välimaastossa.

Rose-kisapyörässäni ei ollut renkaita ja myös kaksi vuotta vanha voimansiirto vähän jännitti. Pyörän ajoasento oli lisäksi pistetty kuntoon elokuista Luonteripyöräilyä varten, joten helpon käsittelevyyden sijaan asento oli verrattain aerodynaaminen. Kaikki oli siis vähän hassusti siihen nähden, että edessä olisi todennäköisesti ajotaitoa vaativa mutakisa ja minulla pyörä oli säädetty kovaa ja kuivaa hiekkatieajoa varten. Toivoin todella, että tulevalla kisaradalla ei olisi hypättäviä esteitä, koska alaotteelta ajavana minulla ei olisi tänään mitään mahdollisuuksia hypätä esteiden yli ajamalla. Tiedättekö muuten miksi ajan alaotteelta? Minulle vastaus on selviö ja minun logiikan mukaan minun pitää ennemmin kysyä, että miten te muut pystytte ajamaan niin paljon yläotteelta? Minulla syynä on jarruteho, joka ei riitä minun tarpeisiini alkuunkaan yläotteelta ajaen. 

 Alaote-Miettinen. Kuva: Petteri Pyrrö

Kisan startti oli vasta klo 13:30, joten päätin tankata kotona viimeisen lämpöisen ruoan ja pullakahvit vielä 10:30 aikoihin. Tuon jälkeen suuntasin moottoritien varteen odottamaan, että pääsisin tiimiauton kyytiin. Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Sateessa ei tarvinnut pitkään touhuta, kun kamat olivat tiimiauton kyydissä ja Tampere lähestyi vauhdilla. Paavolan Tomi toimi poikansa kanssa autokuskina/huoltajana ja kisaukot saivat ottaa rennosti kyydissä matkustaen. Uudet renkaat olivat autossa odottamassa tiimikaveri Antin tuomana ja oli sovittu, että ne asennettaisiin matkalla Tampereelle.  Kyseessä olivat samanlaiset renkaat, jotka asensin uutena kaksi vuotta sitten Kelkkapuiston kisaan ja ne toimivat silloin kisan aikana mahtavasti. Oletin, että radan luonne olisi Kaukajärvellä Kelkkapuiston kaltainen.

Matkalla puhuttiin kisataktiikoista ja kehuttiin kilpaa, kuinka huonossa kunnossa ollaan. Kisaan oli aikaa noin kaksi tuntia, kun kieltäydyin muuten tiimikaveri Simon tarjoamasta karkista. Kaverit siinä ihmettelivät ratkaisuani, mutta tähdensin, että huonokuntoisena pärjätessään pitää kaikki muut jutut tehdä kisapäivänä kohdilleen. Oma kisataktiikkani vahvistui jo matkan aikana. Jos rata olisi kova, niin lähtisin peesaamaan nopeampia, mutta pehmeällä radalla ajaisin ihan alusta saakka omaa ajoani muista välittämättä. Tällä tavalla optimoisin oman loppuaikani maaliin, joka kuitenkin lopulta ratkaisee crossissa myös sijoitukset.

Kisapaikalle saavuttaessa näky oli hyvin cyclocrossimainen. Rata oli äärettömän märkä ja ulkona oli jäätävän kylmä. Minulla oli mukana vain yhdet ajokengät, joten päätin priorisoida pyörän ja varusteiden kunnon maksimiin kisastarttia ajatellen. En siis lähtenyt kastelemaan varusteitani sateeseen, vaan saavuin starttiin vain 600 metriä verrytelleenä, mutta muutoin mukavassa olotilassa. Vartti ennen starttia imaisin kisaa varten Gutzyn kofeiinigeelin ja se saisi riittää tällä kertaa koko tunniksi. Tärisin ulkona hervottomasti, mutta en turhaan hillinnyt tärinää, koska eikös sen tarkoitus ole juuri pitää kroppaa lämpimänä?

Lähtöviivalla jännitti. Kovakuntoisia ukkoja riitti ympärillä. Cyclocrossin lokakuisissa kisoissa on aina se hienous, että ne yllätyksellisiä. Niissä ei koskaan tiedä kuka pärjää ja mitä kisan aikana lopulta tapahtuu. Päivän vireen suunta pitkän kisakauden päätteeksi ratkaisee näissä kekkereissä aivan älyttömästi. Ne, jotka ovat kuntonsa kanssa menossa parempaan päin ajavat paljon raikkaammin kuin kovakuntoiset laskukuntoilijat. Olin taas tehnyt kaikkeni, että vire olisi minulla oikean suuntainen. Treenejä olin nostanut hillityn aggressiivisesti viimeisen kahden viikon aikana ja olin koko ajan pyrkinyt siihen, että en ole kisapäivänä lainkaan väsynyt – en fyysisesti, enkä myöskään hermotuksen osalta.  

Startin tapahduttua kävi vanhanaikaiset ja ampaisin kärkeen.  Pääsin rennosti ajaen ensimmäiseen mutkaan ja radan ainoaan nousuun kärkipaikalla. Kiire ei minulla ollut mihinkään ja päätin, että tänään en ajaisi itseäni hapoille missään vaiheessa. Olin suunnitellut, että minun pitäisi ajaa niin kuin cartingissa, eli vauhti on säilytettävä ja kaikki turha höntyily on jätettävä pois. Ehdin ensimmäisenä vielä ensimmäiselle mutajuoksuosuudelle, mutta sitten Hännisen Juho pinkoi tuhatta ja sataa ohitse. ”Huh huh! Sinne se mestaruus painuu horisonttiin jo ekalla kiekalla, näinhän se piti käydäkin”, ajattelin mielessäni. En häkeltynyt, koska eihän minun mistään mestaruuksista pitänytkään ajaa.   

Ensimmäisen kiekan päätteeksi minut sai kiinni myös Sasu Halme. Toisen kierroksen uimarantaosuudella Sasukin pääsi minulta karkuun. Sasu innosti, että ajetaan Juho kiinni! Minä pidin pääni ja annoin nuoruuden painua horisonttiin. Jatkoin ikiomaa kisaa niin kuin olin itseni kanssa sopinut. Olin siis kolmantena ja takana näin melko lähellä Kangaskokon Juhan ja muut kisaajat. Olin kärkeä perässä ehkä 20 sekuntia ja taaksepäin ero oli samaa luokkaa. 

Olin oikeastaan äärettömän onnellinen ajaessani sijalla 3. Minulla oli sittenkin mahdollisuus mitaliin tämän kesäkauden aikana! Hienoa oli myös se, että minun ei tarvinnut tykittää menemään täysillä, joka olisi vaarantanut loppukisan vauhdit. Meinasin hetkittäin tuudittautua tuohon pronssiseen ajatukseen, mutta poistin sen samalla taka-alalle, koska keskittyminen pitää aina crossissa pitää täysin ajamisessa. Sadekeli ja pitkä mutajuoksu olivat tässä todella merkittävässä roolissa. Edellispäivän kivikova rata oli muuttunut todella pehmeäksi. Minun lauantainen sekaoloni jostain pyöräilyn ja juoksun välimaastosta alkoi tuntua muutaman kierroksen jälkeen täydelliseltä yhdistelmältä. Juoksut vedin rennon letkeästi ja pyörän päälle hypätessä en lähtenyt puskemaan happoja jalkoihin. Koko ajan mentiin lähellä ana-kynnystä, mutta ei koskaan sen ylitse – ei edes sekunniksi. Kroppa pysyi siis hyvin hallussa ja ajaminen oli siksi helppoa. Ajovirheitä ei tullut ja kierrokset olivat hyvin tasaisia. Stravan mukaan nopeimman ja hitaimman kierroksen ero oli vain 15 sekuntia! Jotain olen kai näiden vuosien aikana oppinut.

 Maastossakin rennolla ilmeellä. Kuva: Kosti Koistinen

Kisan neljännellä kierroksella pääsin kuittaamaan Sasun ohitse, kun Sasulla oli jotain ongelmia pyöriensä kanssa. Sasulla näytti olevan jopa useampi pyörä mukana, vaikka todellisuudessa ne toiset olivat lainapelejä. Itse jatkoin yhdellä ja samalla pyörällä ja Rose pelasi täydellisesti. Vaihteet napsuivat kohdilleen ja pari vuotta vanha voimansiirtokin toimi mainiosti. Yläotteelta jarruteho oli minimissä, mutta alaotteelta ja jarrukahvan alaosasta puristaen sain jarruista hyvin tehoa irti. Eteenpäin katsellessani Juhon selkä näkyi vakiintuneen noin 20-25 sekunnin päähän. Olin tyytyväinen tilanteeseen. Tiesin, että jos jaksaisin maaliin, saisin voitetun hopean tai Sasun hirmuisen nousun jälkeen ehkä pronssia. 

 Mutajuoksua metsässä. Kuva: Petteri Pyrrö

Säästelin koko kisan ajan jokaikisessä kohdassa, missä se oli yhtään mahdollista. En esimerkiksi ajanut kertaakaan reitin ainoaa nousua kovaa ylös. En myöskään koskaan hyppinyt juoksuesteitä huolimattomasti ylitse. Itse asiassa astuin joka kerta esteen päälle, että pääsisin niiden yli mahdollisimman vähällä. ”Säilytä vauhti, pysy rentona, löydä nopeimmat ajolinjat”, nämä lauseet olivat selkärangassa.  Jokainen kierros tuntui koko ajan helpommalta. Pystyin ajamaan mutkiin kovempaa ja pehmeille osuuksille löysin aina vaan parempia ajolinjoja. 

Kaksi kierrosta ennen maalia näin, että aloin hiljalleen saavuttaa kärkimies Juhoa. Ero oli ensimmäistä kertaa alle 20 sekuntia ja nostin siinä ehkä 2 % omaa intensiteettiäni. Juoksuosuudet mentiin Juhon kanssa hyvin samaa vauhtia, mutta metsässä ja pehmeillä osuuksilla aloin olla vähän nopeampi. Jatkoin rennosti, enkä lähtenyt ajamaan Juhoa kiireellä kiinni. Päätin säästellä vielä ja luotin itseeni, että tasaisella vauhdilla saan Juhon kiinni viimeistään viimeisellä puolen kilometrin pätkällä.

Toiseksi viimeisen kierroksen lähetessä loppuaan ero oli vain 15 sekunnin luokkaa. Kroppa toimi – pahalta ei tuntunut yhtään. Ei kisan aikana, ei myöskään tässä vaiheessa. Vuosi sitten treenikisassa kypsyin tällä radalla 45 minuutissa älyttömiin kramppeihin. Nyt pelkäämiäni kramppejakaan ei tullut ja koin, että pystyisin jopa ajamaan kiriä XCE-tyyliin tarvittaessa. Ensin piti vain saada Juho kiinni, että pääsisin todella taistelemaan voitosta. ”Mitä jos Juho onkin säästellyt?”, kävi väkisin mielessä. 

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä jatkoin siis samalla tavalla. Sain mahtavaa kannustusta ja kuulin olevani maalin kohdalla vain 10 sekuntia kärjen perässä. Nyt mielessä oli, että: "Rennosti mäki ylös ja tarkasti oikealle kääntyvä mutka ennen juoksuosuutta". Metsäpätkän juoksuosuudella pidin rennon napakkaa hölkkävauhtia, mutta niin, että pyöräily ei vaarannu maitohappoiluun. Juhon selkä oli noin 7 sekunnin päässä. Kun pääsimme hyppäämään pyörän päälle takaisin, sain Juhon kiinni ennen uimarantaa. Huomasin olevani juurakkoisella polulla jo merkittävästi Juhoa nopeampi. Vielä uimarannalla Juhon nopeat juoksujalat toimivat hienosti ja jäin taas noin 5 sekunnin päähän. Minulle ei tullut mielenkään juosta enää yhtään ylimääräistä tämän kisan aikana.

Matkaa maaliin oli vain reilun kilometrin verran. Pysyin rauhallisena. Minulla oli viimeiselle mutasuoralle mainiot ajolinjat ja olin viimeiset kolme kierrosta ollut Juhoa aina nopeampi sillä osuudella. Lisäksi jo ennen uimarantaa näin, että pyörän päällä saatan olla vähän voimakkaampi. En höntyillyt vaan odotin viimeisten juoksuesteiden lähestymisen. Menin niistä rennosti yli ja pääsin aivan Juhon kantaan. Maaliin oli ehkä 450m. Edessä oli kisan viimeinen pehmeä kohta. Pehmää osuutta oli noin 30 m, jonka jälkeen oli vielä 100m pituinen liukas kapeampi osuus. Oikealle kääntyvän mutkan jälkeen oli paikkani tehdä jotain. Päätin, että silloin isketään! Juho kanttasi kurviin aivan sisältä ja minä olin todennut nopeammaksi ulkokaarteen.. sitten tapahtui jotain.. 

PAM! Juho pamauttaa sisäkurvissa merkkitolppaan ja vetää mahdottoman OTB:n keskelle mutalikkoa! Ajan kaukaa vasemmalta ohitse. Siirryn ilmaiseksi kärkeen ja alan laittaa watteja peliin. Katson liukkaan pätkän ajolinjat kohdilleen ja pidän vauhtia yllä. Parit viimeiset hiekkatiekurvit ja olo alkaa tuntua aika mahtavalta. Viimeisellä suoralla pistän menemään vielä vähän kirin poikasta ja kuittaan ensimmäisen cyclocrossin suomenmestaruuteni. Maaliviivan yli ajaessa irtosi aikamoiset tuuletukset!

KIITOS!

 Mitalikolmikko, 10 vuotta enemmän näkyy kasvoissa! Kuva: Kosti Kostiainen

 



Allekirjoittaneen videokommentit heti tuoreeltaan maaliin saapumisen jälkeen:

 

(Videon lähteenä Hannahoo:n poljento-blogin kisaraportti.)

Kaatuminen oli todella harmi homma Juhon kannalta. Oikeastaan myös minun kannaltani. Emme koskaan saa tietää, että mitä olisi käynyt, jos olisimme pysyneet pystyssä ja päässeet ajamaan oikeasti kisaa aivan maaliin saakka. Helpolla en olisi luovuttanut, mutta oikeastaan Juho olisi mestaruuden ansainnut. Samoin ikävät tekniset murheet Sasulla tekivät tästä päivästä minulle huomattavasti helpomman. Nämä kaksi kaveria ovat muuten sen luokan kuskeja, että taisi olla viimeinen vuosi, kun voitan näitä veijareita enää koskaan cyclokisoissa.

Kiitos yhteistyökumppaneille! Erityisesti ROSE, GUTZY ja SKINS-tiimi! Hieno lopetus tälle kilpailukaudelle!