Sain eilen lähes epäinhimillisen haasteen Twitterin kautta. Minut haastettiin kahden viikon päähän hiihtämään Jämille kilpaa 42 km perinteisellä hiihtotyylillä. Luonnollisesti otin haasteen vastaan, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä. Ehkäpä osallistumismaksun 70 eurolle olisi joku rahareikä perhe-elämässä löytynyt. Toisaalta tämä oli hyvä paikka hyödyntää kertyneitä Smartumin liikuntaseteleitä.
Mikä tässä haasteessa sitten oli epäinhimillistä?
- vain 2 viikkoa aikaa
Jämi on ymmärtääkseni tasatyöntökisa. En ole koskaan hiihtänyt virallisesti perinteistä. Minulla ei siis ole mitään lihaksistoa kyseisen tyypin urheilusuoritukseen. Pyöräilijälle vahvaa tasatyöntöä edellyttävä kisahaaste olisi inhimillistä suorittaa vähintään kuukausi ennen H-hetkeä. Minulla on äärimmäisen suuri haaste saada ylävartalo jaksamaan näin lyhyessä ajassa tasatyöntöä (tai siihen verrattavaa räpellystä) liki kolmen tunnin ajan. Olisipa minulla ollut edes kolme viikkoa aikaa. Silloin olisin voinut hiihtää pari viikkoa perinteistä ja väsyttää itseni totaalisesti. Sitten minulla olisi ollut vielä viikko aikaa palautella ja kerätä kahden viikon jumi vauhdiksi. Nyt joudun menemään tapahtumaan valmiiksi väsyneenä. Kahden viikon aikana ei ole mitään järkeä pitää mitään palautteluaikoja, kun suorituksen lähtötaso on näin olematon.
- 42 kilometriä
Jämin kisan kilometrit ovat enemmän, kuin mitä minä olen hiihtänyt perinteisellä viimeiseen neljään vuoteen yhteensä. On selviö, että kroppa tulee sekoilemaan ja sippamaan tapahtumassa ja railakkaasti. Kilpailun pituus olisi minulle suuri haaste tässä ajassa jo vapaallakin. 42km pituisia hiihtolenkkejä ei ole minulla ollut koskaan tapana tehdä.
- Perinteinen hiihtotyyli
Puutun tähän edelleen, vaikka olen napissut siitä ylempänä jo parissakin kohtaa. Olen nyt näillä lumilla hiihtänyt perinteistä kaksi kertaa. Tällä hetkellä en pysty hiihtämään tasamaalla perinteistä niin kovaa, että saisin sykkeen nousemaan pk:n alarajalle, joka on minulla 132. Vaikka sykkeet rypevät tv-katselun tasolla, niin kroppani väsyy jo reilun tunnin hiihdon jälkeen. Ylämäissä sykkeennosto onnistuu, mutta Jämillä on tarjolla paljon muutakin kuin ylämäkiä.
Miksi ihmeessä sitten suostuin?
1.) Ei 40km perinteisen kisa ole minulle täysin uutta. Muistaakseni 9-vuotiaana hiihdin ensi kertaa Savonia-hiihdon (40km) Mikkelissä. Jos olen pystynyt johonkin 9-vuotiaana, niin kai sitä näillä vuosillakin on samaan pystyttävä. Sanotaanko vielä näin, että nyt on vähän eri tason sukset alla tapahtumassa.
2.) Minä olen kohtalaisen kova haastamaan muita myös itse. En oikein tykkää, kun haasteisiini ei vastata tai niistä kieltäydytään. Hyvässä johtamisessakin tärkeässä roolissa on oma esimerkki. Tämän nimissä oli itsestäänselvää, että minun oli pakko ottaa haaste vastaan.
3.) Kisavoitelu. Twitterissä tapahtuneen suunsoiton aikana Kusti Kittilä meni lupaamaan, että järjestää suksiini Jämille kisatason voitelun. Kiitos Kusti, tottakai tuo oli hyödynnettävä!
4.) Vihdoinkin sellainen haaste, jossa olen kuin kala kuivalla maalla! Jos haluaa kehittyä, niin välillä on käytävä epämukavuusalueilla.
Nollasta lähdetään ja aikaa on kaksi viikkoa. Katsotaan, miten ukolle käy...
Tuo neloskohta oli mullakin suurena motivaattorina tuonne ilmottautuessa. Välillä pitää käydä epämukavuusalueella kehittyäkseen. Tosin ilmoitusta tehtäessä ajattelin, että ehdin hyvin treenata perinteistä talven aikana, mutta onhan tässä jo 3 lenkkiä takana :)
VastaaPoista