Kädessä kolme ässää – työ, perhe ja urheilu

Työelämässä puhutaan työn ja perheen yhteensovittamisesta. Urheilun puolella puhutaan työn ja urheilun yhteensovittamisesta. Suomessa hyvin moni meistä yhdistää nämä kaksi yhtälöä. Puhutaan työn, perheen ja urheilun yhteensovittamisesta. Kuinka näitä tekijöitä hallitaan ja voiko kaikessa pärjätä? Siinä tämän blogitekstin teema.

Minulle itselleni näiden kolmen tekijän hallinnointi kuuluu jokaiseen päivääni. Urheilen sydämelläni, työskentelen aivoillani, elän perheelle sydämellä ja aivoillani. Urheilussa valintoja ohjaavat enemmän tunteet, työelämässä rationaalisuus ja perhe-elämässä näiden erilaiset yhdistelmät. Vaikka perhe on listan asioista ylivoimainen ykkönen, niin periaatteessa mikään asia ei täysin jyrää tässä listassa. Minä näen, että ihminen on kokonaisuus ja yhden kortin pelaaminen on nykymaailmassa harvoin viisasta.

Työ, perhe ja urheilu. Näiden tekijöiden tasapainottelu on tarkoittanut käytännössä sitä, että olen pyrkinyt hoitamaan kaikkia näkökulmia tilanteeseen nähden mahdollisimman asiallisesti. Työelämässä tai opiskellessa en ole hakenut urheilun johdosta yhtään ylimääräistä vapaapäivää urheiluharrastustani edistämään. Kilpakuntoilijana en ehkä ole kokenut, että minun pitäisi olla yhtään erilaisessa asemassa muihin kollegoihin nähden. Valtion virkaehtosopimuksen mukaan olympialajissa vähintään EM-kisoihin yltävä saa vuosittain treenivapaata 30 päivää palkallisena – tähän en ole valitettavasti vielä tänäkään päivänä pystynyt. Opintoihin ja työhön panostaminen ei ole ollut pelkkää riistämistä muualta pois. Olen saanut paljon onnistumisen tunteita ja tyydytystä myös opintojen ja työelämän saralta. Työelämän piristysruiskeita ovat myös loma-ajat.  En ole yli-itsekkäästi käyttänyt harvoja lomiani yksinomaan urheiluun, vaan olen pyrkinyt löytämään aikaa erityisesti perheelle. Kokonaisuuteen panostaminen on näkynyt minulla jossain määrin yllätyksellisesti myös urheilutuloksissa. Ehkä ratkaisut ovat olleetkin juuri oikeita. Mietin pyöräilyuraani taaksepäin ja löysin sieltä mielestäni kiinnostavan seikan. Huomiostani seuraavassa lisää.

En tiedä, pitikö minun kasvaa aikuiseksi ja jollain tapaa eheytyä kokonaisemmaksi saavuttaakseni kunnolla urheilullisia tavoitteitani. Saalistin pitkään yleisen sarjan SM-mitalia, mutta pitkään näytti siltä, että se ei osu kohdalleni millään. Opiskelun loppuvaiheessa menin vuonna 2008 kokoaikaiseksi töihin ja samana kesänä suunnittelimme myös elokuun loppuun häitä nykyisen vaimoni kanssa. Kuinka ollakaan elokuun puolivälissä vuonna 2008 sitten napsahti ensimmäinen SM-mitali kouraan. Minun piti siis työskennellä kokoaikaisesti ja vieläpä suunnitella häitä kahden viikon päähän, että urheilutulokset astuivat askeleen eteenpäin. Elämään oli tullut merkitystä ja toisaalta työelämään siirtyminen muutama kuukausi aikaisemmin olivat varmaan tuoneet jonkinlaista rauhaa korvien väliin.

Työssäkäynnin lomassa urheilumenestys lähti rullaamaan paremmin ja paremmin. SM-mitaleita alkoi tulla lähes vuosittain ja siirsin tavoitteeksi voittaa ”uran” aikana edes yksi siniristipaita, eli Suomen mestaruus yleisessä sarjassa. Elokuussa 2012 kaikki osui kohdalleen. Tähän tarvittiin kokoaikainen työssä käyminen, naimisissa oleminen ja ensimmäisen lapsen laskettuaika. Kilpailua ajaessa ajatukset pyörivät koko ajan, että jokohan minun pitäisi olla sairaalassa vaikeuttamassa synnytystä. Lopulta esikoinen syntyi 5 päivää myöhemmin. Kesäkuussa 2013 oli samantyyppinen tilanne, eli työskentelin edelleen kokoaikaisena, olin naimisissa, mutta meillä oli jo esikoinen vauvana kotona. Tällöin tuli uran toinen Suomen mestaruus ja kesän aikana kertyi XCO-lajin kokonaiskilpailun voitto.

Kesä 2014 oli sitten lähtökohdiltaan haastavampi. Meille oli syntynyt jo toinen pienokainen lopputalvella 2014. Kesällä (ja edelleen) kotosalla pyöri siis melkoinen sirkus, kun oli kaksi pienokaista vaippoineen mahtavaa show:ta järjestämässä. Samalla työelämä jatkui normaalin tapaan ja aikaa urheiluun alkoi olla vain rajallisesti. Silti kaudelle mahtui joitain hienoja suorituksia, kuten Tahko MTB 60km 2. tila loppuajalla 2:29 ja osia. Lokakuussa 2014 rävähti sitten cyclocrossin SM-kisassa, joista pokkasin ensimmäisen sprinttilajien ulkopuolisen SM-kultani yleisessä sarjassa. Tähän vaadittiin työelämä, naimisissa olo, kaksi vaippaikäistä ja yli 8 kuukauden ajalta kertynyt univelka. Niin vain kroppa toimi paremmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin lokakuussa. 

Joskus pohdin, että olisiko urheiluun määrätietoisempi panostus vienyt minua kovempiin ja parempiin suorituksiin urheilun puolella. ”Olen voinut keskittyä täysipäiväisesti urheiluun”. Tämä lause esiintyy usein tv:ssä, kun menestyneitä huippu-urheilijoita haastatellaan. Minä en voi sanoa, että olisin elänyt tämän lauseen mukaan yhtään päivää. Toisaalta voin sanoa jo monen vuoden osalta, että ”olen voinut keskittyä perheeseen, työhön ja urheiluun täysipäiväisesti ja täysillä”. Tuntuu kuin kädessä olisi kolme ässää ja elämä kestävällä pohjalla.

Syystsemppaus!

Triathlon tuo uusia tavoitteita. Täytyy vaan uskoa, että kykyjä riittää, kehittyä askel kerrallaan ja ennen kaikkea nauttia tekemisestä. Tsemppiä kaikille syksyyn! Kaikessa siinä, mitä sitten teettekin.

Kevyt ja tilava pyöränkuljetuslaukku - EVOC

Suomessa ulkoilukelit pitkän kesän jälkeen pimenevät ja kylmenevät. Monelle meistä alkaa väistämättä iskeä urheilullinen matkakuume. Olisihan se kiva paahtaa menemään fillarilla astetta innostavammassa ympäristössä. Miltä kuulostaisi Mallorcan pyöräilyä kunnioittava liikennekulttuuri kesäkelissä ja tarjolla olisi niin tasamaapätkiä, mutta ajan voisi käyttää myös vuoren rinteitä nousten ja laskien? Tai suuntaisiko sitä Kanarialle, jossa pyöräilyloman saa yhdistettyä hyvin perheen rantalomaan. Oli valinta sitten kumpi tahansa, tai joku muu, niin pyöräreissuhan kruunautuu, kun matkaan saa ikioman pyöränsä.

Se, että saa oman pyöränsä mukaansa lentokoneeseen, edellyttää usein pyörälaukun omistamista tai lainaamista. Minun omat etelänreissuni ovat olleet melko vähissä, mutta olen päässyt vuosien aikana tutustumaan pariin erilaiseen pyöränkuljetuslaukkuun. Toinen oli kovakantinen, lasikuidusta valmistettu ja verrattain todella painava Natsa. Nyt tässä blogitekstissä esittelen toisenlaisen vaihtoehdon. Kyseessä on Evoc:in pehmeä, kevyt ja tilava pyöränkuljetuslaukku. Ihan ensimmäinen asia, johon tässä laukussa ihastuu, on se, että se taittuu verrattain pieneen tilaan. Toki Evoc:in käsittely on muutenkin huomattavasti Natsa-laukkua kevyempää. Jos ja kun reissuun lähtiessä pyörälle hankkii lentolippua tilatessa ihan oikean urheiluvälinepaikan ruumaan, niin pehmeä laukku ei ole riskitekijä pyörälle myöskään kuljetuksen aikana.

Testasin Evoc:in laukkua omalla maantiepyörälläni. En ollut nähnytkään laukkua aikaisemmin, joten samalla sain testattua laukun käytännön toimivuuden ns. noviisin näkökulmasta. Lopputulos oli yllättävä. Laitoin esikoisen nukkumaan päiväunille sisälle ja ehdin: purkaa fillarilaukun pahvilaatikosta, koota sen matkakuntoon, purkaa pyörän tarvittaviin osiin, pakata pyörän laukkuun, valmistella laukun viimeisen päälle matkakuntoon, poimia pyörän pois laukusta, koota pyörän takaisin ajokuntoon ja pakata laukun takaisin pahvilaatikkoon. Tähän kaikkeen meni aikaa vain reilu tunti ja esikoinen ei herännyt päiväuniltaan, vaikka tein homman 5m päässä nukkuvasta lapsesta. Koin käytön siis hyvin simppeliksi. Seuraavassa kuvasarja laukun käyttämisestä käytännössä:

 EVOC:in pyöränkuljetuslaukku säilytyskoossa

 Käyttöohje löytyy laukusta

 Laukku kootaan muovisia putkia (4kpl) ja liuskoja (4kpl) käyttämällä

 Laukku on koottuna muutamassa minuutissa

 Satula alas, pyörän tanko, polkimet ja kiekot irti ja pyörä menee suoraan laukkuun. Eri kokoisia pyöriä varten kiinnityskohtia on laukussa useita

 Pikalinkuille ja polkimille on kätevä tasku

 Kiekot asetetaan laukun molemmille puolille omiin taskuihin

 Laukun suuret pyörät helpottavat laukun kuljettamista

 Pyörä valmiina reissuun. Laukun suuri koko mahdollistaa myös pyöräilytarvikkeiden, kuten ajovaatteiden kuljettamisen samassa laukussa. Laukun kaikki vetoketjut ovat lukittavia, joten normaali matkalaukun pikkulukko käy tähän laukkuun

Mikäli EVOC:n pyöränkuljetuslaukku kiinnostaa, niin tuotetta voi kysellä osoitteesta: teemu.selvenius(at)truebell.fi

Kausi 2014 - Yhteenveto - 285 treenituntia ja 6 voittoa

Kausi 2014 on tullut yhteenvetoa vaille valmiiksi. Haastava kausi on kaiken kaikkiaan takana. Osasyynä ruuhkavuodet kahden pienen vaippaikäisen isänä ja toisaalta kevään lukuisat sairastelut tekivät valmistautumisjaksosta vaikean. Nämä kaksi tekijää ovat näkyneet erityisesti treenimäärissä, jotka eivät tällä kaudella ole kovin mairittelevissa lukemissa. Perustekemisen tason ylläpito ei ole ollut sitten mahdollista ja olen joutunut ponnistelemaan yhä harvempiin kisoihin erilaisia täsmätreenejä tehden ja nousukuntoa hakien.

Koko kauden aikana treenitunteja kertyi 284,5. Tuossa ajassa ehdin ajaa/hiihtää kilometrejä kasaan yhteensä 6362 verran. Stravaan näillä ajoilla ehdin paukuttaa yhteensä 237 KOM:ia. Eli eli melkein 1 KOM/treenitunti.

Kilpailuja laskin nopeasti käyneeni 15 kappaletta. Kilpailuiksi lasken kaikki kisat, jotka ovat olleet vähintään aluecup-statuksella ja vastassa on ollut vähintään 2 kuskia Suomen tämän hetken top 10:istä. Näistä voittoja kertyi seitsemän kappaletta. Kakkostiloja tuli kaksi kappaletta, kolmanneksi ajoin kerran, neljänneksi päädyin neljästi ja kerran olin seitsemäs.

Kauden ehdottomana huippuhetkenä oli lopulta cyclocrossin suomenmestaruus. TahkoMTB:n kakkostilaa pidän toiseksi kovimpana suorituksena ja oli ihan mukava hävitä omalle valmennettavalle se 24 sekuntia. Taakse jäi kuitenkin liki 2000 kuskia. Suuremmista kuntoajoista voitot irtosivat Luonteripyöräilystä ja Tähtisadeajoista. KOHINOOR-kisoissa ehdin kärjessä maaliin kahdesti, joista toisella kerralla sain hyvän päänahan U23 mestarista. SM-kisoista jäi käteen cyclocross-mestaruuden lisäksi nelostilat XCE ja XCO-lajeista ja sijoitus 7. XCM-lajista. Näistä sijoituksista XCO on tyydyttävä, mutta XCE ja XCM menivät pahasti alakanttiin odotuksiin nähden. Uskaltanen mainita onnistumisena vielä Hauhon jokamiestriathlonin kuntosarjan voiton, joka lopulta auttoi minua pärjäämään paljon paremmin syksyn fillarikisoissa - tästä enemmän toisessa tekstissä myöhemmin. Hauhon voittoa en kuitenkaan laske yhdeksi kuudesta voitosta.

Vaihtelevista tuloksista huolimatta olen varsin tyytyväinen kauteen 2014. Pahimmillaan haastavan kevään jälkeen olisin voinut olla kokonaan ulkona kisatasosta. Näin ei lopulta käynyt ja kisoissa syntyi tulosta vaikeista lähtökohdista huolimatta. Paljon parempaan en lopulta voinut tällä kaudella pystyä, koska aivan kaikkea ei voi itse hallita ja tilastollisia epäonnistumisia tulee näin herkissä lajeissa väkisin.

Iso kiitos kaikille kisakavereille hienosta kaudesta! Olette rehdillä kisaamisella antaneet todella paljon haastetta ja ilon hetkiä minulle tämän vuoden aikana. Olen etuoikeutettu, että saan ajaa toistaiseksi siellä kärkiporukoissa ja silti hyvin kannustavan ilmapiirin ympäröimänä. Kiitos myös kaikille kisojen järjestäjille ja erityiset kiitokset omalle (nyt jo ex-)tiimille - Team Skinsille! Kiitos myös Hypy:lle, jonka väreissä ajoin viimeisen kerran Tampereen cyclocrosseissa. Kiitokset ROSE:lle mahtavista kisapyöristä, Gutzylle äärimmäisen kisakykyisistä urheiluravinteista ja Skins/Evoc:ille kisavaatteista! Erityiskiitokset perheelle ja vaimolle, että olen saanut lähteä noin moneen kisaan perhekiireistä huolimatta!

Kiitos myös Stravalle, jonka kautta saan kilpailla jokaikinen päivä, jos vain haluan. Tästä jatketaan intoa puhkuen valmistautumaan kauteen 2015.

Toivoo pyöräilijä ja toivottavasti tuleva sprinttitriathlonisti
Olli M alias Olmi

-----

Valtaosa treeneistä on ollut noin tunnin pituisia. Silloin teemana on ollut "treenaa tunti, jolla on tarkoitus". Mihinkään summittaiseen hakuammuntaan ei ole ollut varaa. Tavoite oltava selkeänä mielessä ja joka kerta pyörän päällä pitää miettiä päivän parasta tekoa sitä jotain tavoitetta kohti. 

Kisaviikoilla tämä ajattelu korostuu. "Jos minulla olisi käytössä vain yksi treenitunti, niin miten minun olisi treenattava, että kisaan vaadittava kokonaisuus (kunto, vire, hermotus jne.) on seuraavan kisan tarpeisiin parhaimmillaan?".

Nousukuntoa/ -virettä varten oma kroppa on tunnetava hyvin ja jo kahden peräkkäisen päivän suunnittelu etukäteen voi olla vaarallista. Pitää olla rohkeutta tarjota juuri oikeat ärsykkeet sinä tiettynä päivänä. Usein tämä tarkoitti myös totaalisen lepolenkin valitsemista kovan treenin sijaan. Hölmöintä on mennä kisaan vähän treenanneena ja väsyneenä!

Henkisesti vaan rankkaa miettiä jokaikistä treeniä näin. Enemmän tunteja antaisi varaa tehdä turhia tunteja enemmän..

-----

Kauden 2015 ensimmäinen kisapyörä - triathlontykki - Rose Aero Flyer

 Jotain kiinnostavaa saapui tänään - pieni arvasi aivan oikein!

Hauhon jokamiestriathlon-päähänpisto on konkretisoitunut erilaisina tekoina. Sitä on alettu uimaan, hommattu märkäpuku ja esimerkiksi vapaauinnin kehittäminen on talven pääprojekteja. Samoin juoksuaskeleet ovat taas mukana treeneissä ja palo kehittyä juoksukykyiseksi on hirmuinen. Erilaiset juoksijanpolven välttämiskeinot ovat tapetilla.

Pyöräily oli triathlonlajeista ainoa, jolle ei tarvitse tehdä yhtään mitään. "Ainakaan aika-ajopyörää en kaudelle 2015 hommaisi", muistan vaimolle vannoneeni. Sanat ovat tehty syödyiksi, varsinkin jos lopulta teko johtaa terveellisesti ja rehdisti vauhdikkaampaan fillarointiin!

Tänään se saapui ja tällä hetkellä fillari näyttää tuollaiselta. Veikkaan vauhtia löytyvän - tykkään!

Triathlonstarttien lisäksi ohjelmaan tulee varmasti kymppitempoja ja "saattaahan" tuolla joku maantiesegmenttikin Stravaan tulla ajettua. Ehtisiköhän vielä ennen talvea ulos testaamaan?

Cyclocross SM 2015 Tampere - mestaruuden kisaraportti

Hämeen Sanomien juttu 20.10.2014

”Ei sun oo pakko lähteä sinne kisoihin”. Näin tokaisi vaimo sunnuntaina aamulla minun antienergisyyttä katsoessaan. Päätin kuitenkin lähteä, vaikka edellispäivän kenraali oli ollut aivan katastrofi. Kroppa ja hermotus tuntuivat lauantaina niin väsyneiltä, että jätin koko valmistavan lenkin kesken. Näytti siltä, että juoksu oli jälleen kerran pilannut pyöräilykyvyn ja olin jossain sekatilassa juoksun ja pyöräilyn hermotuksien välimaastossa.

Rose-kisapyörässäni ei ollut renkaita ja myös kaksi vuotta vanha voimansiirto vähän jännitti. Pyörän ajoasento oli lisäksi pistetty kuntoon elokuista Luonteripyöräilyä varten, joten helpon käsittelevyyden sijaan asento oli verrattain aerodynaaminen. Kaikki oli siis vähän hassusti siihen nähden, että edessä olisi todennäköisesti ajotaitoa vaativa mutakisa ja minulla pyörä oli säädetty kovaa ja kuivaa hiekkatieajoa varten. Toivoin todella, että tulevalla kisaradalla ei olisi hypättäviä esteitä, koska alaotteelta ajavana minulla ei olisi tänään mitään mahdollisuuksia hypätä esteiden yli ajamalla. Tiedättekö muuten miksi ajan alaotteelta? Minulle vastaus on selviö ja minun logiikan mukaan minun pitää ennemmin kysyä, että miten te muut pystytte ajamaan niin paljon yläotteelta? Minulla syynä on jarruteho, joka ei riitä minun tarpeisiini alkuunkaan yläotteelta ajaen. 

 Alaote-Miettinen. Kuva: Petteri Pyrrö

Kisan startti oli vasta klo 13:30, joten päätin tankata kotona viimeisen lämpöisen ruoan ja pullakahvit vielä 10:30 aikoihin. Tuon jälkeen suuntasin moottoritien varteen odottamaan, että pääsisin tiimiauton kyytiin. Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Sateessa ei tarvinnut pitkään touhuta, kun kamat olivat tiimiauton kyydissä ja Tampere lähestyi vauhdilla. Paavolan Tomi toimi poikansa kanssa autokuskina/huoltajana ja kisaukot saivat ottaa rennosti kyydissä matkustaen. Uudet renkaat olivat autossa odottamassa tiimikaveri Antin tuomana ja oli sovittu, että ne asennettaisiin matkalla Tampereelle.  Kyseessä olivat samanlaiset renkaat, jotka asensin uutena kaksi vuotta sitten Kelkkapuiston kisaan ja ne toimivat silloin kisan aikana mahtavasti. Oletin, että radan luonne olisi Kaukajärvellä Kelkkapuiston kaltainen.

Matkalla puhuttiin kisataktiikoista ja kehuttiin kilpaa, kuinka huonossa kunnossa ollaan. Kisaan oli aikaa noin kaksi tuntia, kun kieltäydyin muuten tiimikaveri Simon tarjoamasta karkista. Kaverit siinä ihmettelivät ratkaisuani, mutta tähdensin, että huonokuntoisena pärjätessään pitää kaikki muut jutut tehdä kisapäivänä kohdilleen. Oma kisataktiikkani vahvistui jo matkan aikana. Jos rata olisi kova, niin lähtisin peesaamaan nopeampia, mutta pehmeällä radalla ajaisin ihan alusta saakka omaa ajoani muista välittämättä. Tällä tavalla optimoisin oman loppuaikani maaliin, joka kuitenkin lopulta ratkaisee crossissa myös sijoitukset.

Kisapaikalle saavuttaessa näky oli hyvin cyclocrossimainen. Rata oli äärettömän märkä ja ulkona oli jäätävän kylmä. Minulla oli mukana vain yhdet ajokengät, joten päätin priorisoida pyörän ja varusteiden kunnon maksimiin kisastarttia ajatellen. En siis lähtenyt kastelemaan varusteitani sateeseen, vaan saavuin starttiin vain 600 metriä verrytelleenä, mutta muutoin mukavassa olotilassa. Vartti ennen starttia imaisin kisaa varten Gutzyn kofeiinigeelin ja se saisi riittää tällä kertaa koko tunniksi. Tärisin ulkona hervottomasti, mutta en turhaan hillinnyt tärinää, koska eikös sen tarkoitus ole juuri pitää kroppaa lämpimänä?

Lähtöviivalla jännitti. Kovakuntoisia ukkoja riitti ympärillä. Cyclocrossin lokakuisissa kisoissa on aina se hienous, että ne yllätyksellisiä. Niissä ei koskaan tiedä kuka pärjää ja mitä kisan aikana lopulta tapahtuu. Päivän vireen suunta pitkän kisakauden päätteeksi ratkaisee näissä kekkereissä aivan älyttömästi. Ne, jotka ovat kuntonsa kanssa menossa parempaan päin ajavat paljon raikkaammin kuin kovakuntoiset laskukuntoilijat. Olin taas tehnyt kaikkeni, että vire olisi minulla oikean suuntainen. Treenejä olin nostanut hillityn aggressiivisesti viimeisen kahden viikon aikana ja olin koko ajan pyrkinyt siihen, että en ole kisapäivänä lainkaan väsynyt – en fyysisesti, enkä myöskään hermotuksen osalta.  

Startin tapahduttua kävi vanhanaikaiset ja ampaisin kärkeen.  Pääsin rennosti ajaen ensimmäiseen mutkaan ja radan ainoaan nousuun kärkipaikalla. Kiire ei minulla ollut mihinkään ja päätin, että tänään en ajaisi itseäni hapoille missään vaiheessa. Olin suunnitellut, että minun pitäisi ajaa niin kuin cartingissa, eli vauhti on säilytettävä ja kaikki turha höntyily on jätettävä pois. Ehdin ensimmäisenä vielä ensimmäiselle mutajuoksuosuudelle, mutta sitten Hännisen Juho pinkoi tuhatta ja sataa ohitse. ”Huh huh! Sinne se mestaruus painuu horisonttiin jo ekalla kiekalla, näinhän se piti käydäkin”, ajattelin mielessäni. En häkeltynyt, koska eihän minun mistään mestaruuksista pitänytkään ajaa.   

Ensimmäisen kiekan päätteeksi minut sai kiinni myös Sasu Halme. Toisen kierroksen uimarantaosuudella Sasukin pääsi minulta karkuun. Sasu innosti, että ajetaan Juho kiinni! Minä pidin pääni ja annoin nuoruuden painua horisonttiin. Jatkoin ikiomaa kisaa niin kuin olin itseni kanssa sopinut. Olin siis kolmantena ja takana näin melko lähellä Kangaskokon Juhan ja muut kisaajat. Olin kärkeä perässä ehkä 20 sekuntia ja taaksepäin ero oli samaa luokkaa. 

Olin oikeastaan äärettömän onnellinen ajaessani sijalla 3. Minulla oli sittenkin mahdollisuus mitaliin tämän kesäkauden aikana! Hienoa oli myös se, että minun ei tarvinnut tykittää menemään täysillä, joka olisi vaarantanut loppukisan vauhdit. Meinasin hetkittäin tuudittautua tuohon pronssiseen ajatukseen, mutta poistin sen samalla taka-alalle, koska keskittyminen pitää aina crossissa pitää täysin ajamisessa. Sadekeli ja pitkä mutajuoksu olivat tässä todella merkittävässä roolissa. Edellispäivän kivikova rata oli muuttunut todella pehmeäksi. Minun lauantainen sekaoloni jostain pyöräilyn ja juoksun välimaastosta alkoi tuntua muutaman kierroksen jälkeen täydelliseltä yhdistelmältä. Juoksut vedin rennon letkeästi ja pyörän päälle hypätessä en lähtenyt puskemaan happoja jalkoihin. Koko ajan mentiin lähellä ana-kynnystä, mutta ei koskaan sen ylitse – ei edes sekunniksi. Kroppa pysyi siis hyvin hallussa ja ajaminen oli siksi helppoa. Ajovirheitä ei tullut ja kierrokset olivat hyvin tasaisia. Stravan mukaan nopeimman ja hitaimman kierroksen ero oli vain 15 sekuntia! Jotain olen kai näiden vuosien aikana oppinut.

 Maastossakin rennolla ilmeellä. Kuva: Kosti Koistinen

Kisan neljännellä kierroksella pääsin kuittaamaan Sasun ohitse, kun Sasulla oli jotain ongelmia pyöriensä kanssa. Sasulla näytti olevan jopa useampi pyörä mukana, vaikka todellisuudessa ne toiset olivat lainapelejä. Itse jatkoin yhdellä ja samalla pyörällä ja Rose pelasi täydellisesti. Vaihteet napsuivat kohdilleen ja pari vuotta vanha voimansiirtokin toimi mainiosti. Yläotteelta jarruteho oli minimissä, mutta alaotteelta ja jarrukahvan alaosasta puristaen sain jarruista hyvin tehoa irti. Eteenpäin katsellessani Juhon selkä näkyi vakiintuneen noin 20-25 sekunnin päähän. Olin tyytyväinen tilanteeseen. Tiesin, että jos jaksaisin maaliin, saisin voitetun hopean tai Sasun hirmuisen nousun jälkeen ehkä pronssia. 

 Mutajuoksua metsässä. Kuva: Petteri Pyrrö

Säästelin koko kisan ajan jokaikisessä kohdassa, missä se oli yhtään mahdollista. En esimerkiksi ajanut kertaakaan reitin ainoaa nousua kovaa ylös. En myöskään koskaan hyppinyt juoksuesteitä huolimattomasti ylitse. Itse asiassa astuin joka kerta esteen päälle, että pääsisin niiden yli mahdollisimman vähällä. ”Säilytä vauhti, pysy rentona, löydä nopeimmat ajolinjat”, nämä lauseet olivat selkärangassa.  Jokainen kierros tuntui koko ajan helpommalta. Pystyin ajamaan mutkiin kovempaa ja pehmeille osuuksille löysin aina vaan parempia ajolinjoja. 

Kaksi kierrosta ennen maalia näin, että aloin hiljalleen saavuttaa kärkimies Juhoa. Ero oli ensimmäistä kertaa alle 20 sekuntia ja nostin siinä ehkä 2 % omaa intensiteettiäni. Juoksuosuudet mentiin Juhon kanssa hyvin samaa vauhtia, mutta metsässä ja pehmeillä osuuksilla aloin olla vähän nopeampi. Jatkoin rennosti, enkä lähtenyt ajamaan Juhoa kiireellä kiinni. Päätin säästellä vielä ja luotin itseeni, että tasaisella vauhdilla saan Juhon kiinni viimeistään viimeisellä puolen kilometrin pätkällä.

Toiseksi viimeisen kierroksen lähetessä loppuaan ero oli vain 15 sekunnin luokkaa. Kroppa toimi – pahalta ei tuntunut yhtään. Ei kisan aikana, ei myöskään tässä vaiheessa. Vuosi sitten treenikisassa kypsyin tällä radalla 45 minuutissa älyttömiin kramppeihin. Nyt pelkäämiäni kramppejakaan ei tullut ja koin, että pystyisin jopa ajamaan kiriä XCE-tyyliin tarvittaessa. Ensin piti vain saada Juho kiinni, että pääsisin todella taistelemaan voitosta. ”Mitä jos Juho onkin säästellyt?”, kävi väkisin mielessä. 

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä jatkoin siis samalla tavalla. Sain mahtavaa kannustusta ja kuulin olevani maalin kohdalla vain 10 sekuntia kärjen perässä. Nyt mielessä oli, että: "Rennosti mäki ylös ja tarkasti oikealle kääntyvä mutka ennen juoksuosuutta". Metsäpätkän juoksuosuudella pidin rennon napakkaa hölkkävauhtia, mutta niin, että pyöräily ei vaarannu maitohappoiluun. Juhon selkä oli noin 7 sekunnin päässä. Kun pääsimme hyppäämään pyörän päälle takaisin, sain Juhon kiinni ennen uimarantaa. Huomasin olevani juurakkoisella polulla jo merkittävästi Juhoa nopeampi. Vielä uimarannalla Juhon nopeat juoksujalat toimivat hienosti ja jäin taas noin 5 sekunnin päähän. Minulle ei tullut mielenkään juosta enää yhtään ylimääräistä tämän kisan aikana.

Matkaa maaliin oli vain reilun kilometrin verran. Pysyin rauhallisena. Minulla oli viimeiselle mutasuoralle mainiot ajolinjat ja olin viimeiset kolme kierrosta ollut Juhoa aina nopeampi sillä osuudella. Lisäksi jo ennen uimarantaa näin, että pyörän päällä saatan olla vähän voimakkaampi. En höntyillyt vaan odotin viimeisten juoksuesteiden lähestymisen. Menin niistä rennosti yli ja pääsin aivan Juhon kantaan. Maaliin oli ehkä 450m. Edessä oli kisan viimeinen pehmeä kohta. Pehmää osuutta oli noin 30 m, jonka jälkeen oli vielä 100m pituinen liukas kapeampi osuus. Oikealle kääntyvän mutkan jälkeen oli paikkani tehdä jotain. Päätin, että silloin isketään! Juho kanttasi kurviin aivan sisältä ja minä olin todennut nopeammaksi ulkokaarteen.. sitten tapahtui jotain.. 

PAM! Juho pamauttaa sisäkurvissa merkkitolppaan ja vetää mahdottoman OTB:n keskelle mutalikkoa! Ajan kaukaa vasemmalta ohitse. Siirryn ilmaiseksi kärkeen ja alan laittaa watteja peliin. Katson liukkaan pätkän ajolinjat kohdilleen ja pidän vauhtia yllä. Parit viimeiset hiekkatiekurvit ja olo alkaa tuntua aika mahtavalta. Viimeisellä suoralla pistän menemään vielä vähän kirin poikasta ja kuittaan ensimmäisen cyclocrossin suomenmestaruuteni. Maaliviivan yli ajaessa irtosi aikamoiset tuuletukset!

KIITOS!

 Mitalikolmikko, 10 vuotta enemmän näkyy kasvoissa! Kuva: Kosti Kostiainen

 



Allekirjoittaneen videokommentit heti tuoreeltaan maaliin saapumisen jälkeen:

 

(Videon lähteenä Hannahoo:n poljento-blogin kisaraportti.)

Kaatuminen oli todella harmi homma Juhon kannalta. Oikeastaan myös minun kannaltani. Emme koskaan saa tietää, että mitä olisi käynyt, jos olisimme pysyneet pystyssä ja päässeet ajamaan oikeasti kisaa aivan maaliin saakka. Helpolla en olisi luovuttanut, mutta oikeastaan Juho olisi mestaruuden ansainnut. Samoin ikävät tekniset murheet Sasulla tekivät tästä päivästä minulle huomattavasti helpomman. Nämä kaksi kaveria ovat muuten sen luokan kuskeja, että taisi olla viimeinen vuosi, kun voitan näitä veijareita enää koskaan cyclokisoissa.

Kiitos yhteistyökumppaneille! Erityisesti ROSE, GUTZY ja SKINS-tiimi! Hieno lopetus tälle kilpailukaudelle!