Maastotriahtlonin SM-kilpailu 5.9.2015 Imatralla - voitto!

Syksyn yksi päätavoite oli tehdä nappisuoritus maastotriathlonin SM-kilpailuissa Imatralla. Tavoite täyttyi parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt on samanaikaisesti cyclocrossin, XCE ja maastotriathlonin Suomen mestaruudet hallinnassa. Kaikki mitä ukosta oli ulos otettavissa, puristettiin Imatralla suoritukseen. Radikaalein osuus oli viimeinen laji, eli 10km maastojuoksu vähillä juoksutreeneillä ja pahasti krampissa olevilla jaloilla. Onneksi maastopyöräosuus meni suunnitelmien mukaan erittäin vahvasti.

Maastotriathlonin SM-kisan taktiikka oli minulle selvä jo viikko ennen starttia.

• Uinnissa oli vain päästävä rantaan ilman stressiä ja väsymystä. Aikaeroilla ei ole mitään väliä
• Onnistuttava nopea vaihto pyöräilyyn
• Riskillä maksimiveto pyörällä, ensin aikaeroa kiinni kuroen ja lopulta omaksi eduksi ajaen
• Onnistuttava nopea vaihto juoksuun
• Juoksu pelkällä henkisellä kantilla pakettiin – välittämättä yhtään siitä, että miltä jaloissa tai kropassa tuntuu

Tällä taktiikalla kisaan oli helppo lähteä. Periaatteessa pistin ihan kaiken maastopyöräilyn varaan. Olin treenannut viimeiset viikot maastopyöräilyä ja luotto omaan tekemiseen oli vahva. Edellinen 10km juoksulenkki oli toukokuulta, joten sen varaan ei voinut odotuksia ladata. Kun ei ole odotuksia, ei ole stressiä. Stressin poistaminen uintiosuudelta toimi myös mainiosti. Aikaeroilla, tekniikkamurheilla tai suunnistusongelmilla ei olisi mitään väliä. Piti vaan päästä rantaan ja maallisiin lajeihin mahdollisimman tuoreena.

Ennakkoon olin merkannut muutaman kovimman vastustajan. Gisle Sjöberg, Jiri Vilppola ja Sami Kiehelä ovat jokainen triahtlonissa 4:15-4:30 puolimatkan menijöitä. Gisle on vielä äärimmäisen mahtava uimari ja lisäksi vahva pyörällä ja juosten. Jiri painoi puolimatkan Joroisissa 4:16 aikaan ja on tasaisen kova kaikissa lajeissa. Samilla on tunnetusti hyvä kyky edetä maastossa järvestä nousun jälkeen. Koko kolmikko oli siis äärimmäisen kovia kestävyysurheilijoita. Minun valttini oli pelkästään vahvassa maastopyöräilyssä ja siinäkin olen parhaimmillani 2min pituisissa suorituksissa.

18-asteinen raikas Saimaa oli mahtava uintivesi. Kilometrin uintiosuuden kääntöpaikka tuntui olevan kovin etäällä, mutta en huolehtinut siitä sen enempää. Lähtötorven kajahdettua lähdin rennosti kauhomaan eteenpäin. Märkkäri ei tainnut olla ihan kohdillaan päällä ja tuntui keräävän jonkin verran vettä sisäänsä jarruttamaan. Suunnistus poijuille vei jalkoja turhan syvälle ja eteneminen oli verkkaista. Sykkeet pidin kuitenkin alhaalla ja pääosin keskityin puhaltamaan ilmat pihalle veteen. Sisäänhengitys kyllä hoituu, kun keuhkot ovat riittävän tyhjät. Kääntöpaikalle polskiminen vei aikansa ja vihdoin pääsin kääntämään suunnan kohti rantaa. Matkaa oli vain tolkuttomasti ja suunnistuspoijuja vain yksi siellä 500m päässä. Uinnin jälkimmäinen puolikas ei tainnut minulta mennä ihan optimaalista linjaa, koska koukkasin vahvasti järven selän kautta suunnistuspoijulle. Kauhoin yhä vain ja odottelin, että vihdoin sain jalat osumaan rantaan. Kuulin heti vedestä noustessani, että ero kärkeen on 6 minuuttia. Iso ero, mutta suunnitelman mukaan, asialla ei ollut mitään väliä. Minun kisani oli vasta alkanut.

Vihdoin uinti ohitse, 6 minuuttia kärjen jälkeen. Kuva: Heimo Hellsten

Otin märkkärin pois heti vedestä noustessa. Märkkäri kainalossa pingoin vaihtoalueelle pyörän luokse. Kypärä päähän, Laken ajokengät jalkaan ja boalla molemmat kengät samaan aikaan kiinni. Fillari talutukseen ja cyclocross-asenteella kohti pyöräilyn aloitusviivaa. Hagqvistin Antti kuulutteli, että yleisö odottaa minulta kovaa maastopyöräilyosuutta. Hyppäsin Rosen päälle ja sitten mentiin. Edessä oli 38km fillariosuus Imatran maastoissa. Kiehelän Samin sain kiinni kilometrin ajon jälkeen. Maastoon kääntyessämme huomasin, että Sami tippui samalla hetkellä peesistä. Ohittelin muita kisaajia heti ensimmäisillä kilometreillä. Porukalle iso kiitos siitä, että ohitteluhuutoihini sain tilaa todella kohteliaasti. Vihdoin noin 6km kohdilla näin Jirin selän edessäni ja pääsin kuittaamaan hänen ohitseen rantapolulla. Pudotin samassa rytäkässä ketjuni ja jouduin vähän pysähtymään ketjua nostamaan. Oli tehtävä Jiristä toinen ohitus 150m myöhemmin. Kysäisin ohittaessa Jiriltä, että monta kaveria on vielä edellä. ”Yksi pitäisi olla”, Jiri vastasi. Gislehän siellä oli vielä karkuteillä.

Maastopyöräreitti oli aitoa maastopyöräilyä. Mahtavaa polkua ja hyviä pieniä mäentöppäreitä. Pidin ajossani yllä kovaa intensiteettiä ja wattia meni tantereeseen niin kuin kunnon maastopyöräilyssä pitääkin. Polkematta ei vaan pääse mihinkään. Neljänä kierroksena ajettu fillariosuus oli oiva mahdollisuus tehdä asioita koko ajan paremmin ja paremmin. Jokaisella kierroksella yritin jarruttaa mutkissa vähemmän kuin edellisillä kierroksilla. Jokaisessa kivikossa yritin löytää nopeamman linjan kuin aikaisemmin. Hain jatkuvasti optimaalista ajoa. Homma pysyi hyvin hanskassa. Tuttu pyöräosuus oli myös ainoa osuus, jossa olin päättänyt täyttää energiavarastoja kisan aikana. Otin Gutzyn geelejä 1kpl/kierros ja mukana pyörässä oli myös 0,7l pullo urheilujuomaa. Energiaa oli saatava niin, että vatsa on kuitenkin riittävän tyhjä juoksuosuudella.

Toista kierrosta oli ajettu noin puoliväliin, kun näin edessä Gislen selän. Kaverin ajosta näki nopeasti, että hän tulee olemaan tänään päivän nopeimpia pyöräilijöitä. Pääsin Gislestä nopeasti ohi ja en ajatellut jäädä siihen sen pitemmäksi ajaksi palloilemaan. Pyöräosuutta oli ajettu n. 16km, kun olin koko kärjessä. Käytännössä kisani alkoi vielä tässä vaiheessa kertaalleen. Fillaroinnin loppumatka olisi aikaa takoa eroa tulevaa maastojuoksua ajatellen. Toinen kierros sujui lopun osalta hyvin ja samoin kolmas kierros meni lävitse hyvällä intensiteetillä. Kovaa ajaminen maastossa vaatii paljon energiaa. Olin jo kolmen kierroksen jälkeen ajanut yli 10 minuuttia toisia kovempaa. Jalkaa alkoi painaa melko paljon viimeiselle kierrokselle lähtiessä. Aloin siinä vähän huolestua juoksusta. Loppuun ajettuja jalkoja ei oikein saa palautettua juoksukuntoon puolikovallakaan maastopyöräilyllä. Niinpä otin vain isoimmat tehot pois viimeiseltä kierrokselta ja muutoin annoin mennä samaan tapaan kuin aiemmat kierrokset. Neljän pyöräilykierroksen ajat kertoivat tasaisen kovasta suorituksesta. Nopein kierros oli vain 45 sekuntia nopeampi kuin hitain kierros! Kolme kierrosta neljästä olivat myös nopeampia, kuin Imatra MTB:n voittajan ajat samalla 8,5km pätkällä tältä vuodelta. Tarkkoja aikaeroja tietämättäni pääsin suuntamaan kohti juoksuosuutta. Jonkin verran tietenkin osasin aikoja päässäni hahmotella. Jos saan 1,5 kierroksen matkalla 6min kärkeä kiinni, niin ehkä viimeiset 2,5 kierrosta toisivat vähintään 6min karkumatkan juoksuun…

Pyöräily takana 14 min muita nopeammin. Kuva: Heimo Hellsten

Kuulutuksen mukaan olin vahvasti kiinni kisan voitossa, kun saavuin vaihtoalueelle. Kypärä päästä, ajokengät jalasta ja pyörä telineeseen. Lenkkarit jalkaan ja lippis päähän ja menoksi. Kramppaavat etureidet, pohkeet, lähentäjät ja vatsa vaikeuttivat menoa melkoisesti. Vaivoin pääsin rannasta ensimmäisen mäen ylös. Jalat eivät olleet yhtään juoksutuulella. 10km maastojuoksu ja kroppa oli käytännössä juoksukyvyttömässä kunnossa! Mutta SM-kisassa mennään maaliin keinolla millä hyvänsä. Kilometrin jälkeen päätin vähän pysähtyä ja yritin venyttää jumeja vähän auki. Takareisien venytysyritys kariutui polvien suoristuttua ja etureisien ottaessa heti kiinni kramppiin. Etureisien venytyksen päätin sitten tehdä kyykistymällä. Suunnitelmana oli kyykkyyn ja ylös. Kyykkyyn kyllä, mutta ei ylös näillä jaloilla! 9km matkaa maaliin ja olen jumissa kyykyssä! Nyt saa olla etua sitten minuuttitolkulla, että homma hoituu kotiin. Konttaamisen kautta pääsin vaivoin ylös ja päätin, että seuraavan kerran mietin mitään tällaista kyykkäystä maalissa.

Juoksussa työpäivän tuntua - ei sitten mihinkään ilman kunnon käskystystä. Kuva: Heimo Hellsten

Reitin jyrkät nousut ja laskut olivat lihasongelmille myrkkyä. Varsinkin laskuissa olisi pitänyt päästä rennosti rullaamaan reisilihaksia vasten, mutta lihakset olivat täysin lukossa. Myös pohkeet ja sääret olivat lukossa. Alamäissä otin iskut vastaan jalkaterällä, pätkällä pohjetta, lonkilla ja alaselällä. Meno oli aivan kaameaa kiemurtelua. Toiveet 4min vauhdista tuntuivat toivottomilta. 2,8km kohdalla oleva järjestäjien huoltoteltta tuntui olevan ikuisuuden matkan päässä. Toisaalta teltan näkyminen oli myös mahtava juttu. Käytännössä 1/3 juoksusta oli taisteltu. Tein totaalisesti omaa juoksua. Vaikka aikaerot olisivat kiinnostaneet, niin niillä ei ollut mitään väliä. Minä en olisi päässyt enää sekuntiakaan kovempaa. Toivoin vain, että homma pysyy yhtään kasassa maaliin saakka. Jalat olivat niin huonossa kunnossa, että jokainen juoksuaskel rikkoi lihaskudosta aina vain lisää. Ala-asteen aikainen vatsaan pistäminen ja juoksun lopettamisen kipu oli ehkä 10% tämän juoksun kiputuntemuksista. Mutta suunnitelman mukaan mentiin eteenpäin. Tuntemuksilla ei ole väliä, jos jalat vain liikkuvat. Vain maaliviivalle pääsyllä oli merkitystä.

5km juoksun jälkeen kuulin isältäni, että olin lähtenyt juoksuosuudelle 8min karkumatkalla. Juoksuvauhtia oli pahasti kadoksissa ja en tiennyt kuinka hurjasti takaa tulevat kirivät eroa kiinni. Tuntui, että olisin edennyt kävelyvauhtia. Todellisuudessa ensimmäinen vitonen taittui n. 21 minuutissa, mikä on paljon parempi aika kuin uskoin. Toisen kierroksen juoksun jaoin mielessäni kolmeen osaan. Ensin oli päästävä huoltoteltalle, sen jälkeen oli selvittävä kaksi todella jyrkkää mäkeä ja loppuosan helpompi osuus oli juostava edettävä 4min/km vauhdilla maaliin, vaikka konttaamalla! Viimeisellä kilometrillä en voittoa suostuisi enää päästämään käsistä. Kroppaan koski, mutta suunnitelma pelasi. Alamäissä taiteilu meni jo melkoiseksi, koska oikeastaan koko alakroppa oli poissa pelistä. Jollain kantapään takanurkalla sain otettua iskuja vastaan ja laskin lantiota alaspäin, vähän kuin istuisin juostessakin satulassa. Pieni pyöräilyhenkinen juoksu mahdollisti ylämäkiosuuden läpäisyn ja pääsin juoksuaskeleella loppuosan helpommalle osuudelle. Kilometri enää maaliin ja oli loppukirin paikka. Pitkillä suorilla katsoin vielä taakse, ettei vaan ketään kisakaveria näy lähettyvillä. Maalin häämöttäessä asia varmistui, voitto tulee. Yleisen sarjan triathlonlajin Suomen mestaruus depyyttikesänä!

Ukko ja jalat valmiit - 10km kerran kesässä sattuu! Kuva: Heimo Hellsten

Maalissa erot olivatkin lopulta yllättävän suuria. Gisle saapui liki 10 minuuttia minun jälkeeni maaliin. Sami tuli kolmantena 15 minuuttia maaliintuloni perään. Jiri oli ihan heti Samin perässä liki samalla loppuajalla. Muut taisivat jäädä lähemmäksi 20 minuuttia. Näemmä juoksu oli vaikeaa myös muille, tai ehkäpä muut eivät suostuneet niin pitkään treenivapaaseen lihasvaurioiden kanssa kuin minä.

Tuore kisa-analyysi Gislen kanssa maalissa. Kuva: Heimo Hellsten

Loppuaika 2.40:53 oli minulta tällä radalla ehdottomasti nappisuoritus. Veto oli fyysisesti hyvä, mutta erityisen iloinen olen siitä, että pää toimi juuri niin kuin olin toivonut. Saa nähdä, milloin olen seuraavan kerran kisakunnossa tänä syksynä.

Kilpailuun valmistautuminen – ajatusluokittelun kautta oikeaan kisavireeseen

Olen useissa kisaraporteissani ja blogiteksteissäni painottanut korvien välin merkitystä kilpailun suorituskyvyssä. Ajattelin nyt avata aihetta hieman laajemmin, mutta kuitenkin tiivistäen, hyvin maanläheisesti ja maalaisjärkeä seuraten. Aihe on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä. ”Kohtalaisen kilpailuhenkinen maastopyöräilijä” on lukenut kuvaustekstissäni vuosikausia. Kilpailuhenkinen -sana tuo minulle ajatuksen kaverista, joka syttyy erityisesti kilpailuissa – hän rakastaa kilpailemista. Jos hän rakastaa kilpailemista, se kuulostaa siltä, että hän lähes poikkeuksetta onnistuu kilpailuissa saavuttamaan tavoitteensa. Kuvausteksti ei ole sattumaa. Jokaisessa kilpailusuorituksessani minua kiinnostaa sen tietyn hetken urheilupotentiaalin maksimaalinen hyödyntäminen. Uskon vahvasti siihen, että urheilija voi kehnommilla fyysisillä ominaisuuksilla pärjätä fyysisesti paremmilleen pelkästään sillä, että hän osaan hyödyntää kropan potentiaalia tehokkaammin kuin joku parempikuntoinen. Puhutaan siis henkimaailman asioista.

Henkimaailman jutut eivät ole välttämättä helppoja. Optimaalisen kilpailusuorituksen henkisen puolen kokonaisuuden toistaminen seuraavassa kilpailussa voi olla äärimmäisen vaikeaa, vaikka puhutaan yhdestä ja samasta henkilöstä. Ainakin allekirjoittaneella kaikkien päähän ilmestyvien ajatuksien kokonaisvaltainen hallinta ei meinaa onnistua sitten millään. Realistina olen päätynyt valitsemaan helpon ja toisaalta kisasuoritukseen positiivisesti vaikuttavan tason.

Minulle tämä on tarkoittanut sitä, että hallitsen kisaan valmistautuessa stressitilojani luokittelemalla päähän tulevia ajatuksia. Minun päähäni ilmeneviä ajatuksia olen luokitellut niiden aiheuttaman stressin perusteella ja nimenomaan kilpailusuorituksen näkökulmasta. Näitä ajatusluokkia on kolme, eli ajatukset:  

1. jotka aiheuttavat kilpailusuoritusta edistäviä stressitiloja
2. jotka aiheuttavat kilpailusuoritukseen negatiivisesti vaikuttavia stressitiloja
3. jotka ovat nollaluokkaa, eli merkityksettömiä kisasuorituksen kannalta

Ajatuksia voi hallita aktiivisella ajatustyöllä. Yritän omalla valmistautumisjaksollani päästää ajatuksiini kilpailusuoritusta edistäviä ajatuksia luoden hyödyllisiä stressitiloja ja toisaalta pyrin pitämään negatiivisesti vaikuttavan stressin kokonaan poissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on asioita, joita suostun ajattelemaan ja asioita, joita en suostu. Perhe lähipiirissä on kisa-aamuina varmasti huomannut varsinkin ajattelukiellossa olevien asioiden olemassaolon. On huomioitava, että homma yltyy kovin rankaksi, jos ajatuksia kertyy päähän solkenaan ja jokaisen yksittäisen ajatuksen kohdalla joutuu tekemään päätöksen, että otanko ajatuksen jatkokäsittelyyn, vai asetanko karanteeniin pääkopan ulkopuolelle. Onneksi maailmassa on paljon ajatuksia, jotka kuuluvat ns. nollaluokkaan, että niillä ei juurikaan ole positiivista tai negatiivista vaikutusta kilpailutilanteen läpivientiin. Nollasummapelin keinoja on monia, joista toiselle sopii toinen touhu ja toiselle toinen. Joku kuuntelee musiikkia, toinen lähtee kalastamaan, kolmas huoltaa kisakaluston kiiltäväksi ja neljäs voi tehdä vaikkapa rubikin kuutiota.

Minimivaatimuksena henkisen puolen valmistautumiselle voisi pitää esimerkiksi sitä, ettei ainakaan ajatuksillaan aiheuta fyysisten ominaisuuksien alisuoritusta kilpailutilanteessa. Maalaisjärjellä alisuorittamisen tasoon ajautuu sillä, että päästää korvienväliin ja/tai kehoon lähtökohtaisesti kilpailusuoritukseen negatiivisesti vaikuttavaa kuormitusta. Ajatustenhallinta menee niin sanotusti päin prinkkalaa. Selkeästi parempi vaihtoehto on elää kilpailuun saakka nollaluokassa, eli touhuilee asioita, joilla ei ole negatiivista, mutta ei juuri positiivistakaan vaikutusta kisasuoritukseen. Luultavasti aika moni meistä valmistautuu tismalleen näin kisaan, eli pyrimme pitämään kisan poissa mielestä ihan loppuun saakka. Tämä voi olla myös tietoinen valinta siinä mielessä, että omasta kokemuksestaan urheilija tietää tekevänsä joskus vääriä ratkaisuja latautumisajatuksiensa kanssa. Tällöin urheilija on ensin ajatellut jonkin ajatuskombinaation toimivan maksimisuorituksen löytämiseksi, mutta kilpailusuoritus onkin ollut jotain täysin muuta. Latautuminen on mennyt pahasti ylitse tai urheilija on voinut stressata itsensä muuten vain pois pelistä. Itse asiassa tilanne on jo melko hyvä, jos urheilija on tajunnut voivansa aiheuttavan ajatuksillaan hallaa urheilusuoritukseen ja nyt pitäytyy suoritusta haittaavasta ajattelutyöstä. Mitään sellaista, joka ei edistä tai pidä yllä kisasuoritusta, ei ole syytä tehdä juuri ennen kilpailutapahtumaa.

Parempia vastaan kisaillessa nollatason ajatuspeli ei kuitenkaan riitä. Mikäli haluaa esimerkiksi kestävyyslajeissa taistella tasaväkisesti fyysisesti parempiaan vastaan, on latautumisen kautta päähän ja kroppaan löydettävä perustason kilpailusuorituksen ylitykseen piiskaavia stressitiloja. On selvää, että alisuorittaminen ei tällöin tule kysymykseen, eikä nollapelikään ole riitä (ellei kaikki vastustajat kilpaile alisuorittavana). Ajatuspelin hallitsevat urheilijat osaavat löytää sopivat ajatukset, joilla suoritus onnistuu lähes kerta toisensa jälkeen. Kisoissa on sauma tehdä perustason ylittäviä suorituksia. Seuraavassa joitain esimerkkejä päässä pyöritettävistä ajatuksista:

1. Esimerkki: Triathlonistin pieni huoli omasta uintiosuudesta voi sparrata keskittymään napsun verran parempaan uintitekniikkaan ja pitämään alkuvauhdin sopivasti kynnysvauhdissa ja rantautuminen tapahtuu omaan tason nähden hyvässä ajassa (negatiivinen ääripää: sohellus jatkuu, toivotaan ihmettä, peesataan kärkiuimaria ja levätään kajakin reunalla 10 minuuttia). 
2. Esimerkki: Maastopyöräilijä saattaa juuri riittävästi huolehtia renkaidensa kestävyydestä, jolloin hän keskittyy polkemaan kovaa renkaisen kannalta turvalliset paikat ja osaa tarkkailla juuri teräviä kiviä riittävällä tarkkuudella päästen maaliin ongelmitta (negatiivinen ääripää: 30min starttiin ja renkaat vaihtoon litkuttamalla tottakai, ei löydy mistään, syke 180 ja verenpaineet maksimissa jo ennen starttia. Rengas menee rikki ekalla vitosella ensimmäiseen kiveen, kotimatka noituen alkaa).  
3. Esimerkki: Sopiva huoli omasta jaksamisesta saattaa johtaa siihen, että urheilija kerrankin kuuntelee aidosti omia tuntemuksiaan, ei sorru turhiin energian hukkaamiseen johtaviin tyhmyyksiin kisan aikana. Lisäksi hän saattaa pitää paremmin huolen juomahuollosta ja kisan aikaisesta ravinnosta (negatiivinen ääripää: minulla ei ole mitään mahdollisuuksia, luin netistä, että treenaan liian vähän. Häviän pelin jo tässä vaiheessa, tästä tuleekin lenkki johon ei tarvitse panostaa millään tasolla).

Ajatuksien otanta esimerkeissä on hyvin suppea. Tarkoitus oli antaa esimerkkejä aiheista, jotka voivat aluksi tuntua negatiivisesti vaikuttavilta ajatuksilta, mutta onkin käännettävissä kisatilanteessa osaksi nappisuoritusta. Mainittujen kolmen ajatuksen lisäksi ajatuksia on tarjolla satoja, ellei tuhansia. Kaikkea ei voi hallita, mutta top5 vaikuttavimmat ajatukset -listan kanssa saattaa löytää kisavauhtiin jo uutta ruutia.  

Mielenkiintoinen näkökulma on myös pohtia omaa käyttäytymistä tilanteissa, jotka eivät ole ennalta suunniteltuja. Kuinka kilpailusuorituksen käy, jos kisapyörän ketjut ovat poikki 15min ennen lähtöä? Mitä tapahtuu kisasuoritukselle, jos viikkotempossa tulee kesän huonoin ajo vain kolme päivää ennen päätapahtumaa? Meneekö urheilija näistä kipsiin, vai johtaako esimerkiksi mainittu viime hetken ketjurikko lopulta siihen, että suuremmat negatiiviset asiat pysyvät pääkopasta poissa ja ajatukset ovat juuri sopivan yksinkertaisella tasolla viimeiselle vartille ennen suoritusta. Haet autosta liittimen, korjaat ketjun ja olet onnellinen, että pääsetkin starttaamaan. Päätät tehdä kaikkesi, että maalissa loppuaika on kohdallaan.

Minulla on oiva mahdollisuus taas treenata omaa latautumistaitoani tulevana viikonloppuna. Lauantaina edessä on maastotriathlonin SM-kisa Imartalla. Kilometrin uintimatka, 40km maastopyöräily ja 10km maastojuoksu vie minut varmasti mukavuusalueen ulkopuolelle. Optimaalinen suorituskyky edellyttää suurin osin myös optimaalista pääkopan toimintaa ja latautumista. Lauantaina Imartalla nähdään kuinka tämä onnistui!

Luonteripyöräily 2015 - voittotaistelussa mukana

Paluu pyöräilijäksi tapahtui kreivin aikaan. Kaksi päivää aiemmin en pystynyt ajamaan kolmea tuntia hiljaa, mutta pyöräilypalaset loksahtivat kohdilleen projektin kuudentena päivänä, juuri kisapäiväksi.

Haastattelutuokio. Kuva: Teemu Saramäki

Kilpailunumerot olivat järjestetty viime vuoden sijoituksien perusteella. Numero 1 tuo aina pientä lisämotivaatiota ajamiseen. Haastatteluun minut kutsuttiin puolituntia ennen starttia. "Kilpailuaamuun pientä lisäjännitystä toi ajopaidan jättäminen Hämeenlinnaan. Samoin juomapullot muistin hakea mukaan vasta toisella yrittämällä. Mutta kai se pyörä kulkee lainapaidallakin".

Tämän vuoden kisaan olin ennalta merkannut Valtteri Härkösen. Valtteri puhkaisi vuosi sitten renkaansa ja oli varmasti nälkäinen ja potentiaalinen voittajaehdokas. Kaveri starttaa kisaan rohkeasti maantiepyörällä ja sliksirenkailla. Minä en moiseen uhkapeliin uskalla lähteä, vaan kisapyöränä minulla on crossari ja renkaina nappulakumit. Sanoisin, että minun kalustolla maaliinpääsysaumat ovat 95% ja Valtterin setillä 40-50%. Maantiepyörä on peliliikevalinta, jos hiekkatiet pääsee kunnialla lävitse ja on mukana kärkikahinoissa lopun 10km pituisella asfalttipätkällä.

Kisan epistola oli selvä. Ensinnäkin toivoin, että kroppa olisi ylipäänsä valmis kisaan. Jos näin olisi, niin lossille 72km kohdille pitää selvitä tuoreena ja sitten isketään mäkiin ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Alussa lähdettiin ajelemaan ihan hyvällä höökillä. Kärkeen muodostui jo parin kilsan jälkeen 6-7 ukon kärkiletka.

Rennosti, mutta vahvasti eteenpäin. Kuva: Teemu Saramäki

Vetovuorot vaihtuivat tasaisesti ja asfalttitie muuttui hetken kuluttua hiekkatieksi. Vauhti pysyi vakiona, mutta jo 10-15km kohdalla letka oli lyhentynyt kolmeen ukkoon. Mukana olivat: Härkönen, Miettinen ja Picaron Aaltonen. Alun vastatuulesta huolimatta saimme pidettyä ensimmäinen tunti 35 kilsan keskivauhtia. Voimasuhteet oli kolmikolla sen verran tasaiset, että sooloiluun ei ollut varaa. Vauhti pysyi yllä nimenomaan hyvällä yhteistyöllä ja kaikki hyötyivät toisistaan. Oli todennäköistä, että tällä kolmikolla jatkettaisiin aina lossille saakka. Huolehdin oman kropan kisakyvystä nauttimalla tasaisesti Gutzyn geelejä. Jumppamaalla vähän väliä selkää sain vältettyä selkäjumit, jotka vievät minulta jalat pois pelistä. Mitään ihmeellistä ei ennen lossia tapahtunut. Parissa nousussa Aaltonen jäi vähän jälkeen, mutta tuli helposti mukaan porukkaan tasaisilla pätkillä.

Huolta taaksepäin ei ollut. Pystyimme pitämään kärjessä lossille saakka samaa vauhtia. Taisin katsoa kellosta, että lossi ja 72km saavutettiin hitusen yli kahden tunnin ajamisen jälkeen. Lossi odotteli meitä ja päästiin kärkikolmikkona salmen yli viimeiselle 20km pätkälle. Muistelin viime vuodesta, että ennen lopun asfalttipätkää oli muutama hyvä ylämäki, joissa voisi koittaa ratkaista peliä. Ratkaisusaumat oli kuitenkin ohuet ja harmaita hiuksia aiheutti myös vahvasti ajanut Valtteri maantiepyörällään. Aloin olla väistämättä nappularenkaillani altavastaajana..

Olmi-poweria nousuun ja kolmikko muuttuu kaksikoksi. Kuva: Teemu Saramäki

Lisäsin ylämäkiin vauhtia ja Aaltonen alkoi olla vaikeuksissa. Paras terä on minulla ollut tänä kesänä kateissa ja niin tänäänkin. Turbo toimii vain puolittain, mutta se onneksi riittää jossain määrin. Valtteri pysyi kyllä mukana, mutta saimme asfalttitielle saapuessamme revittyä eroa Aaloseen puolisen minuuttia. Jatkettiin kaksistaan yhteistyötä. Minä vedin loivat nousut ja Valtteri painoi kiiturilla keulilla alamäissä. Ero Aaltoseen kasvoi edelleen ja voittotaistelu oli kahden kauppaa. Olin jo tyytyväinen, mutta tietenkin yrittäisin voittaa.

90km kyltti jäi taakse ja olin keulilla. Kiristin siinä vähän ajatuksissani napsun verran ajokenkiä ja PAM! Aerokiekkojen humina kiihtyi takaviistosta. Valtteri tekee iskun, johon vastaan vaistomaisesti. Ero käy ehkä 5 metrissä, mutta sitten pääsen tuikkaamaan pääni imuun ja kerin eron melko helposti kiinni. Luottamus yhteistyöhön koki kolauksen. Maali oli kuitenkin todella lähellä ja olimme ajamassa hyvää loppuaikaa. Olisi sääli, että pysähtyisimme tien varteen vain pari kilsaa ennen maalia. Sanoin Valtterille, että en enää mielelläni vedä tuollaista hunsvottia ja jouduin tsekkailemaan viimeisillä vetovuoroilla taakse, ettei taas tule iskua. Minun saumat alkoi oli heikot. Ajettiinhan me jatkuvasti 40km/h lasissa ja nappularenkailla kovemmat vauhdit vaatii watteja paljon. Jalat eivät innostuneet tästä vaihtoehdosta.

Kaksi kilsaa ennen maalia on kisan viimeinen mäki. Tasainen pyöritys ylös ja ei ratkaisua. Tunnelma oli ihan leppoisa, enää voitto oli ratkaistava jollain tapaa.

Maali häämöttää. Kärkikaksikon verinen taisto voitosta edessä..? Kuva: Teemu Saramäki

Vähän hassulla tapaa sovittiin kilsa ennen maalia herrasmieskiri. Kättäpäälle, että ei enää peesata toisiamme. Päätettiin, että ajetaan rinnakkain omia kaistoja aina maaliin saakka. Olin eittämättä kaluston puolesta heikoilla. Samoilla tehoilla menisin pari kilsaa tunnissa hitaammin kuin kaveri. Voittoon olisi siis oltava reilusti Valtteria vahvempi.

300m ennen maalia alettiin kirimään. Vauhti kiihtyi ja ukot ihan rinnakkain. Ehkä kaveri metrin edellä. Kaikki peliin! Sentti sentiltä saavutan.. maali lähestyy.. maali. Ei auta, maaliviivalla olen vielä ehkä 30cm takamatkalla ja kakkostila haltuun. Onnittelut Valtterille voitosta - olit parempi!

Maaliintulo. Kuva: Pertti Eerikäinen/ Anttolan Sanomat

Luonteripyöräily 2015 - nautinnollista puolustustaistelua hakemaan

Luonteri kutsuu taas. Tälläkään kertaa kyseessä ei ole lapsuudesta tuttu kalareissu, vaan Mikkeliin Anttolaan saapumisen syy on pyöräily. 

Lähtötunnelmaa vuoden takaa

Luonteripyöräily on reilun 90km pituinen hiekkatieajelu höystettynä n. 1300 nousumetrillä. Vuoden takaa puolustettavaa on voiton edestä, vaikka lähtökohdin tämän vuoden tapahtuman tavoitteeksi olen asettanut vauhdikkaasta pyöräilystä nauttimisen. Lisäksi en malta odottaa kuinka hyvästä treenistä lauantain tapahtuma käykään loppusyksyn kilpailuja ajatellen. Kroppaa tulee varmuudella saamaan oikeita ärsykkeitä, jotka liittyvät kestävyyteen, voiman käyttöön, pyöritystekniikkaan, ajotaktiikkaan ja oman kisakyvyn hallintaan aina maaliviivalle saakka.

Tälle kesälle ominaiseen tapaan olen joutunut hakemaan aktiivisesti kisakuntoa myös aivan viimeisellä viikolla ennen tapahtumaa. Usein sanotaan, että viimeisellä viikolla ei pysty enää kunnolle tekemään mitään, mutta olen vahvasti eri mieltä. Ehkä inhimillisempää on ajatella, että kunto ei sinällään kehity, mutta kehon piileviä voimavaroja juuri tavoitekisan tarpeisiin on mahdollista kehittää paljon vielä viimeisellä viikolla. Viikko sitten keskiviikkona olin 30 minuutin superlyhyen triathlonin kunnossa. Laskin tuossa alkuvuoden treenimääriä tammikuusta lähtien ja harjoittelua on kertynyt yhteensä 200 tuntia. 180 tuntia olen ollut pyörän päällä ja juoksua on tullut 20 tunnin edestä. Umpipyöräilijänä Hauhon kisan 3:20-3:30/km juoksuvauhti oli jotain uskomatonta minulle verrattain kovan pyöräilyn perään. Juoksuvauhdin perustana oli fillaroinnin hermotuksen hienosäätö juoksun tarpeisiin. On sanomattakin selvää, että mainittua juoksuvauhtia ylläpitämällä en mitenkään voi Luonterilla ajaa kolmea tuntia liki 300 watilla, näillä treenimäärillä. Ongelmaa ei olisi, jos kuntopohja olisi vankka ja laaja. Minun tapauksessani kapeaa terävää kärkeä suunnataan viikkotasolla eri tapahtumien suuntaan.

Tämän viimeisen viikon ohjelmassa on ollut opettaa jalkoja pyörimään. Pyöräilykunto on hermotuksen osalta hyvä silloin, kun kävely tuntuu oudolta, mutta kisapyörän päällä meno on luonnollista. Crossarilla 30km/h vauhti pitäisi pysyä päällä niin, ettei tunne edes polkevansa.  Ennen sunnuntaita elokuussa oli ollut vain yksi yli 1,5 tunnin lenkki. Sunnuntaina sain ajettua vähän yli kaksi tuntia ja (6 päivän ja kolmen treenin) valmistautumisjakso Luonteria ajatellen jatkui tiistaina. Kävin testilenkillä ja olin vielä pitkän tien päässä tavoitteesta. En jaksanut ajaa ylipäänsä kolmea tuntia, vaikka pidin sykkeet 10 pykälää PK:n alarajan alapuolella. Kropalla ei vielä tiistaina ollut mitään hajua kestävyysurheilusta.  Kolme päivää aikaa, ja hitaan vauhdin sippaus pitää muuttaa voimakkaaksi ajoksi ilman pienintäkään väsähtämismahdollisuutta. Normaalisti ajatteleva urheilija jättäisi Luonterin kisan väliin järjettömänä ratkaisuna ja jäisi kotiin ajamaan pitempää lenkkiä..

Tänään torstaina minulla on viimeinen fiksu paikka muistuttaa kroppaa Luonteripyöräilyn vaatimuksista. Lenkin pitää olla pitkä, mutta se ei saa painaa yhtään jaloissa lauantaina. Olisin halunnut tykittää kovaa, että saan varmasti hiilarit loppuun nopeasti ja joudun rasvojen käyttäjäksi. En voi kuitenkaan ottaa riskiä palautumisen kanssa.  Jos tiistain tavoin tänäänkin ajaudun lenkillä suuriin energiaongelmiin myös matalilla sykkeillä, ei tilanne näytä lainkaan hyvältä lauantain rallia ajatellen.  Kuinka paljon saa tehtyä henkisen puolen tsemppauksella ja mitä ehtii tapahtua fysiikan puolella. Se nähdään lauantaina.  Kävi miten kävi, niin nousukunto on taas tilattu.

Nähdään lauantaina Anttolassa ja nautitaan kiharaisista hiekkateistä nousuineen!

Hauhon jokamiestriathlon 2015 - kilpasarjan voitokas kisaraportti

Puolen tunnin työ lähestyy loppuaan. Kuva: Jussi Suonio

"Tässä kohden pitäisi olla kisaa johtavan mukana", tokaisin vaimolle, kun ajelimme autolla pyöräosuuden kääntöpaikan kohdalla Hauholle tultaessa. Käytännössä tuo kisatilanne tarkoittaisi sitä, että minulla olisi mahdollisuus valita helppo peesipaikka ja säästellä juoksuun, tai sitten olisi vielä 5 kilometriä pyöräosuutta jäljellä tehdä eroa muihin kilpakumppaneihin. Jätin kisataktiikan hautumaan näillä ajatuksilla.

Viime vuotiseen tapaan Suomen rennoin triathlonkisa saatiin viedä läpi mainiossa säässä. Paikalle saapui reilusti yli 200 urhoollista jokamiestriathlonistia. Kaikki valmiina voittamaan itsensä ja pieni nippu niitä, jotka taistelivat myös hymyhuulilla täysillä muita vastaan. Kuuluin itse näihin kumpaankin kategoriaan. Vuoden takainen kuntosarjan voitto ja tarkkaan lasketut menestyksen kriteerit yhdistettynä vuoden treeneihin loivat mahdollisuuden taistella jopa koko kisan voitosta. Enhän minä tätä tavoitetta kehdannut kenellekään ääneen sanoa.

Lähdin uintiosuudelle märkäpuku päällä, vaikka uintimatka on Hauholla vain 200m. Monet kokeneet kaverit olivat jättäneet puvun pois ja uivat kisa-asullaan. Pohdin itsekin, että meneekö märkäpuvun käytön ajallinen hyötyni lopulta siihen, kun otan puvun päältäni ensimmäisessä vaihdossa. Puvun poisotto oli siis kisan yksi kriittisistä hetkistä. Olin laskenut, että pyöräosuudelle pitää päästä noin 30s päässä johtajasta, jotta voin vahvalla pyöräosuuden alulla saada kärjen kiinni ennen 5km kääntöpaikkaa.

Vuosi sitten uin koiraa, rintaa, tarzania ja seisoskelin mudassa. Tänä vuonna meni vähän paremmin ja taisin rantautua kilpasarjan kuudentena. Taktisesti otin märkkiksen heti maalle tulon jälkeen pois päältä ja juoksin se sylissä vaihtopaikalle.

Märkäpuku kainalossa kiireellä pyörän luokse

Kuulin olevani noin 30 sekunnin päässä kärjestä, kun sain ajokengät jalkaan, kypärän päähän ja pingoin Rose-fillarin kanssa pyöräosuuden alkuun. Edellä oli 4-5 kaveria, joista selkeästi johdossa oli Hypyn Erwin Borremans. Lisäksi välissä oli porukka, johon kuuluivat Osmo, Nikkilä, Hirsimäki ja Koski. Kolmen kilometrin pyöräilyn jälkeen kärkiletka oli koossa ja jatkoimme matkaa epämääräisellä vuorovedolla kohti kääntöpaikkaa. Vauhti ei ollut kova, vaan olisimme kunnolla ajamalla päässeet rutkasti kovempaa. Pidin kuitenkin malttini.

Tein oman vuoroni vetotöistä ja odotin kääntöpaikkaa. Näinhän taktiikkaan oli kirjoitettu. Kääntöpaikka tuli nopeasti ja pääsimme kääntämään pyörät kohti Hauhoa. Ehdimme ajaa vajaan kilometrin, kun iskun paikka tuli. Ensin Osmo kiihdytti vauhtia ja lähdin hänen peräänsä. Taakse tuli muutaman metrin väli ja Osmo sanoi: "nyt mennään". Otin keulapaikan, polkaisin muutaman napakan polkaisun ja huomasin olevani yksin irti muista 15m turvin. Nyt tai ei koskaan, oli paikka tykittää. Nenä kiinni ohjainkannattimeen, reidet pyörimään ja ajatukset kadenssiin. Vastaan tuli tuttuja ja seurakavereita ja kuulin paljon "Hyvä Olli!"- kannustusta. Se tuo aina voimaa, kun pääsee urheilemaan muiden ihmisten tsempatessa. Vilkuilin välillä mittaria ja nopeus oli usein yli 50km/h. Kilometrien kyltit tulivat vauhdilla vastaan ja vaihtopaikka lähestyi. Lopussa jouduin ohittamaan vielä yhden 40-kymppiä hissuttelevan pakettiauton. Availin ajokengät ajon aikana, mutta ehdin ottaa vain toisen kengän pois ennen, kun minun piti jo jalkautua. Toinen jalka paljaana kiirehdin toiseen vaihtoon Fillariosuus taittui aikaan 14:27, joka tarkoitti 43km/h keskivauhtia.

Triathlonpyörä viimeisen päälle, tämä tottelee, kun reisi käskee!

Pyöräilyn ja juoksun vaihto meni verrattain nopeasti, mutta huomasin, että kova yksinäinen pyörätykittely oli vienyt parhaan terän jaloista. Pohkeita kiristi ja suuri osa lihaksesta meni kramppiin juoksun alusta. Kuulutuksista kuulin, että eroa taakse on vain alle 20 sekuntia. Nyt ei todellakaan olisi aikaa mihinkään kramppivenyttelyihin, vaan lenkkarin on yksinkertaisesti liikuttava.

Pingoin loivaa ensimmäistä juoksukilometriä kramppeja vastaan ja hätäilin, että näinköhän tässä käy vielä köpelösti ja minut juostaan heittämällä kiinni. Jalat eivät vain toimineet. 1km kyltillä reitti onneksi kääntyi vähän laskuksi, jonka jälkeen tulee jyrkkä ylämäki. Laskussa pääsin vähän rullaamaan happea jalkoihin ja jyrkässä nousussa pääsee juoksemaan pyöräilylihaksilla. Sain pohkeiden krampit auki, kun juoksua oli takana 1,5km. Takaa kuului kuitenkin välillä Borremansin ja kavereiden ääniä ja yhtään ei voinut himmailla. "Yritän nyt johtaa ainakin 2km tolpalle saakka", pyörittelin ajatuksissani. Ehdin 2km kyltille ensimmäisenä ja eroa tuntui olevan taaksepäin vielä 10 sekunnin luokkaa. Hauhon viimeinen juoksukilometri on alamäkivoittoista ja siinä pääsee hyvällä jalalla tykittämään hyvällä vauhdilla eteenpäin. Olin päässyt kramppihuolistani ja laskettelin pyöräilijän "lennokkaalla" askeleella kohti maalia. Noin 500m ennen loppua tajusin, että kyllä se voitto tänään tulee, jos en satu nilkkaani lopussa pyöräyttämään. Lisäsin vielä vähän loppukirin tynkää ja pääsin kääntämään Hauhotalon nurkilta maalisuoralle. Käsi pystyyn ja voitto plakkariin. 3km maastojuoksuosuus vei lopulta aikaa 10:01, joka on minulle hyvä aika. Olen treenannut juoksua tammikuusta vain alle 20h ja luottanut treeneissä hermotuksen kehittämiseen. Resepti näyttää toimivan.

Voitto plakkarissa - vuoden projetki kruunautuu!

Loppuaikani oli 30:18, joka tarkoitti liki 4 minuutin petrausta vuoden takaiseen kisaani nähden. Käytännössä kaikki meni juuri niin kuin olin vuosi sitten loppuyhteenvedossa omiksi saumoiksi vuoden treeneillä laskenut. Sinällään olisi ollut hienoa vetää kisa alle 30min aikaan, mutta käytännössä kirivaraa ei minulla tässä kisassa paljon ollut. Toiseksi päivän kisassa kirmasi Borremans, minulle 15 sekuntia jääneenä. Kolmanneksi ehti Miikka Osmo, 23 sekuntia perässä.

Palkintokorokkeella päivän kolme nopeinta. Kuva: Tuomas Turunem

Iloinen triathlontapahtuma oli taas takana ja sama rento tunnelma kuin vuosi sitten sai jatkoa. Ihmiset nauttivat kisahuumasta ja yleisöä on reitin varrella tuomassa tunnelmaa. Tätä tapahtumaa ei voi kuin suositella äärimmäisen lämpimästi. Minulle kisa on jo nyt erityinen. Matalan kynnyksen kisana uskaltauduin vuosi sitten mukaan 5 päivän treenillä. Triathlonkärpäsen puraistua olen saanut liikunnalliseen elämääni rutkasti monipuolisuutta ja iloisia hetkiä kuluneen vuoden aikana. Tämä Hauhon kisa kruunasi tämän kesän triathlon-kokemukset. Nyt loppukaudesta vain nautitaan ja uskon kisaavani vain yhdessä triathlon-kisassa syksyllä Imartalla.

Hauhon jokamiestriathlon 2015 - ennakko

Vuosi sitten innostuin triathlonista juuri Hauholla. Viiden päivän treenillä irtosi kuntosarjan voitto. Lupasin silloin, että olen vuonna 2015 kisassa mukana nopeampana ja voimakkaampana. Suora lainaus 7.8.2014 blogitekstistä:

"Loppua kohden juoksu helpottui entisestään ja viimeinen puoli kilometriä tuli jo paremmin. Otin vielä puolittaiset loppukirit maaliin ja kuulin kuulutuksesta, että olin voittanut kuntosarjan ajalla 34:15. Viimeisen vaihdon ja juoksun yhteisajaksi tuli näin 12:19. Eroa oman sarjan kakkoseen oli kertynyt 1:10 ja kilpasarjaan verrattuna hävisin päivän nopeimmalle Kai Söderdahlille 3:15.

Ero kärkimiehiin on iso, mutta ehkäpä lopulta kuitenkin realistinen saavutettava. Vielä 6 päivää sitten olin varma, että en koskaan koskisi lajiin, jossa on uintia ja olin menettänyt myös toivoni, että voisin koskaan juosta edes tämän tyyppistä suoritusta polvivaivojen takia. Viiden päivän treeneillä lopputulos oli tässä. Nyt minulla on kokonainen vuosi aikaa treenailla ja lupaan, että kesällä 2015 olen mukana yleisessä sarjassa. Tavoitteena on pudottaa uinnista pois 1,5 minuuttia, pyöräilystä 0,5 minuuttia (samalla läpäistä vähäisemmällä kuormituksella peesistä johtuen) ja juoksussa näen kirivaraa olevan 1-1,5 minuuttia. Teoreettiset haastamismahdollisuudet ovat siis ilmassa.

Yhtä iloisena, yhtä rentona, mutta selkeästi vahvempana ja nopeampana - vuoden päästä Hauholla nähdään!"

Näin siis aika tarkalleen vuosi sitten. Nyt on tullut aika lunastaa vuoden takaiset lupaukset todeksi. Kuntopuolta on hiottu timanttiseksi, jotta mies ei hyydy alkumetreille. Eilen uintireissu päättyi isoon märkäpukuun tulleeseen repeämään. 15 vuoden tauko juoksuradalta oli innostavampi kokemus. 1000m (3:14) ja 400m (64s) olivat ohjelmassa. Tykkäsin!

Keskiviikkona Hauholla, hymyhuulilla! Ei totisesti, mutta varmasti täysillä. 

Tasavauhtinen valmistava pyöräily suoritettiin maanantai-iltana Vanajanlinna Finntriathlonreitillä.