Peruskuntoilun vaikeudesta

Eipä ole ollut sairastelusyksyn jälkeen paluu urheilijaksi helppoa. Kroppa ei tunnu tietävän pyöräilystä yhtään mitään ja tunnin lenkit ovat olleet sopivan pituisia. Olen osittain tietoisesti aloittanut treenit nyt maltilla, koska nousujohteisuus aina kevääseen ja samalla kesän tärkeimpiin kisoihin nähden on pidettävä koko ajan mielessä. Jos nyt treenaan 60 tuntia kuukauteen, enkä pysty selkeästi kuukausitten tuomaan treeniin lisähaastetta toukokuuhun saakka, ei kuntoni kehity toivotulla tavalla. Pahimmassa tapauksessa olisin hyvässä kunnossa helmikuussa, kun kisoista ei ole tietoakaan. Nykyisellä tahdilla treenin kaksin-, tai jopa kolminkertaistaminen on mahdollista keväällä ja alkukesästä, kun hienot ajokelit taas valtaavat Suomen.

Pitkien treenilenkkien puute ja kovahko kuntopiiriharjoittelu on suunnannut kehon ominaisuuksia pois pitkistä urheilusuorituksista. Minulle pitkä urheilusuoritus tarkoittaa yli kahden tunnin rykäisyä, oli vauhti sitten ihan mitä tahansa. Käytännössä kroppa on pärjännyt viimeiset kuukaudet hienosti hiilireilla, ja rasvojen hyödyntäminen energiana on ollut todella minimaalista.

Kun kestävyysurheilija päästää itsensä tähän jamaan, on ensimmäiset pitemmät lenkit todella vaikeita. Minulle tämä konkretisoitui eilen, kun lähdin crossarilla tavoittelemaan syksyn ensimmäistä yli 40km pyörälenkkiä. Pohjiksi minulla oli pahasti tukossa olevat jalat edellisen päivän pistoolikyykkytestistä (jossa muuten meni 35 toistoa/jalka) ja tunnin sekalaisesta traineriajosta 250 keskiwatilla. Kaiken kruunasi crossarin katkennut vaijerikuori, jonka takia takavaihtaja oli jämähtänyt takapakan puoliväliin paikalleen. Vaihteita oli siis kaksi, koska pystyin vaihtamaan vaihdetta etuvaihtajan avulla kahden eturattaan välillä. Edessä nasta ropissen lähdin kuitenkin kohti Rastilaa ja tavoitteena oli pyöriä pimeässä, märässä ja liukastuvassa illassa yli kaksituntinen.

Ensimmäinen tunti sujui kohtuullisesti, mutta seuraava vartti muutti tilanteen totaalisesti. Rastilan ainoa ylämäki oli vaikea päästä ylös ja putkelle en kyennyt nousemaan lainkaan. Lonkankoukistajat ja reisien yläosat olivat 125 sykkeellä totaalisen tulessa ja tuntui, että veri ja happi ei kulje kummankaan jalan läpi ollenkaan. Kiersin sitkeästi 2,5 kierrosta paikallista kymppitemporeittiä, mutta kotimatkalla jouduin oikomaan ruotoani, kun ajoa oli takana 40km.

Pääsin juuri ja juuri pois pyörän päältä, mutta reiden venytys tuntui lähes ylivoimaiselta ponnistukselta. Pieni juomapullo oli loppunut ja lisäenergiaa ei ollut. Hiilarit kehosta olivat loppuneet ja kroppa oli täysin unohtanut, että myös rasvoja voisi hyödyntää lenkin aikana. Noin viiden minuutin koomailutauon jälkeen jatkoin viimeisen rypistyksen kotiin. Kylmähiki päässä ja valotolppa kerrallaan hivuttauduin kohti määränpäätä. Reisien paikalla tuntui olevan isot hiekkasäkit, joista oli yhtä paljon hyötyä ajon etenemiseksi. Toivoin vain, että olisin jo perillä. Lopulta tutut mutkat tulivat vastaan ja lenkki oli paketissa. 52km/2h 06min - ukko ihan valmis. Ilta meni hiilareita tankkaillessa ja lievää etovaa oloa potien. Tuoltahan se tuntuu, kun kroppa miettii ketoosin käynnistelyä seuraavaa päivää varten..

Ei ole siis peruskuntoilu helppoa vanhalla ketullakaan. Älkää siis muutkaan luovuttako, että urheilu on liian rankkaa. Kyse on siitä, että sohvalla makaamisen jälkeen kropalla ei ole harmainta aavistusta siitä, että mitä kaikkea kehossa pitää herättää henkiin, että urheilu alkaa taas sujua. Pahin virhe, mitä minä voisin nyt tehdä, olisi pitää yli kolme päivää vapaata seuraavasta peruskuntolenkistä. Jos pidän vapaata tuon verran, niin samanlainen tuskalenkki on vastassa juuri jouluaaton korvilla.

Kaikesta huolimatta todella mukavaa Joulun aikaa kaikille! Toivotaan hyviä ulkoiluilmoja!