Eikö suomalainen urheilija muka sitten pysty urheilemaan lumisateessa? Noh, pystyyhän se, mutta kuinka nautinnollista treenaaminen on, se on sitten ihan toinen juttu. Päivän positiivista antia oli se, että sain pitkästä aikaa lenkille seuraa. Pitkän linjan pyöräilytähti Hämeenlinnasta, Hietalan Jukka lähti aamulla näyttämään hienoja pyöräreittejä. Valitettavasti ajaminen oli sitten vähän.. kuva kertokoon kaiken:
Jukka harmitteli, että kaatuessa aina sattuu polveen. Ensimmäisen 40 minuutin aikana kaveri oli selällään neljä kertaa, mutta polvet poikkeuksellisesti (onneksi) selvisivät kolhuitta. Itse pysyin kuin ihmeen kaupalla pitkistä sladeista huolimatta pystyssä.. aina tiettyyn hetkeen asti. Kummallakaan ei luonnollisesti ollut alla nastarenkaita, koska eihän pro-miehet nastoja tarvitse. Edettiin sitten kieli keskellä suuta ja peukalo keskellä kämmentä niin hiljaa kuin pyörällä voi ikinä edetä. Vihdoin Parolannummen kohdilla oli minun vuoroni. Pyörä alta, ennen kuin ehdin mitään sanoa. Pohje kramppiin ja komeasti polviliukuun. Kaikki meni siihen asti ihan hyvin, kunnes huomasin jään muuttuvan polvien alla asfaltiksi.. niinpä niin, reikä housussa ja polven ihossa.
Pyöräilylenkin jäätyä hieman lyhyeksi päätin iltapäivällä suunnata Ahvenistolle hiihtämään. Aikaisemmasta kokemuksesta tiesin kertoa, että Ahvenistolla on baanat aina kunnossa. Myytithän on tehty murrettaviksi, tänään murtui Ahvenisto-myytti:
Onneksi otin kovan alustan sukset mukaan, koska eihän reilu kymmenen senttiä lunta vielä pehmeä alusta ole? Jäätävällä etanavauhdilla kolme kierrosta vitosta riitti tällä kertaa. Ei muuten ollut ihan sellainen lentokeli kuin toissa päivänä..
Psyykkistä harjoittelua reilun kahden ja puolen tunnin edestä. Kuka sanoikaan, että kehittyminen on enemmän tai vähemmän mentaalinen prosessi. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Maltatko vielä kirjata kuvan tekstin, niin tiedän sinun olevan ihminen