Olipa kerran itsensä hyvin huonoon kuntoon päästänyt pyöräilijä. Eräänä torstaipäivänä viikon rasitukset tuntuivat jo jäsenissä ja työpäivän jälkeen oli tarkoitus käydä vain kevyesti ulkoilemassa.
Työpaikalta kotiin hän ehti hyvissä ajoin ennen iltapäivä kello neljää; olihan työpäivä aloitettu jo hyvän aikaa ennen aamukahdeksaa. Kotona odotti pikainen luistelusuksien voitelu, jonka jälkeen hieman ennen viittä nokka otettiin monojuoksulla kohti lähistöllä kiertävää hiihtoreittiä. Mukana tietenkin desin verran ravitsevaa vettä, jos suuta alkaisi jossain kohdassa kuivaa. Tunnin hiihtolenkki alkoi rauhallisesti luistavilla suksilla luistattaen. Väkeä baanoilla oli jonkin verran ja tämähän aiheuttaa hitusen kisahenkiselle sankarillemme päänvaivaa. Sykkeet olisi pidettävä matalalla, mutta samanaikaisesti kukaan ei saa häntä ohittaa, eikä ketään mielellään päästetä peesiin roikkumaan! Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kohdalla, väsymys alkoi hiljalleen hiipiä puseroon... onneksi vesi oli vielä koskemattomana takataskussa ja siitä puolet sujahti nopeasti kurkusta alas.
Reilun kahden tunnin/ n. 30km hiihdon jälkeen vajaan kilometrin pituinen monojuoksu kämpille tuntui tästä arkipäivän ulkoilijasta jo väsyttävältä. Edellisestä ruoastakin oli kulunut jo kuutisen tuntia ja keho ei selvästikään ole vielä yhteistyöhaluinen käyttämään rasvoja energialähteenä. Kotiovelle saapuessa heräsi mieleen se ainokainen aivoissa pyörivä ajatus pienestä juoksulenkistä. Niinpä minuutin jalkinevaihto-operaation jälkeen epämääräinen mieshenkilö verhoutuneena kokovartalon kokoiseen maitohappono lähtikin soljumaan hitaasti hölkäten pitkin Joensuun pimeitä katuja. Askel oli niin matala, että sivuprofiilista oli havaittavissa, kuinka jalkapohja kävi jokaisella askelella jonkin verran maantason alapuolella. Joidenkin kymmenien minuuttien kuluttua kämpän ovi alkoi häämöttää ja tunniksi kaavailtu happihyppely oli venähtänyt lähes kolmen tunnin pituiseksi treeniksi.
Tunti tämän ulkoilun jälkeen työläisen jäsenissä painoi kovin ja keuhkoissa oli aistittavissa hivenen verenmakua. Olo oli kuitenkin erityisen rentoutunut ja mieli onnellinen. Eikä pelkästään siitä, että olihan hänellä mielessään varma tieto siitä, että keho on saanut yhden niistä tärkeistä pienistä ärsykkeistä, jotka helpottavat toimimista fillarin päällä ensi kesänä.
Äärimmäisen hienoa tekstiä! :)
VastaaPoistaaki k