Luoston MTB SM-Maraton;Tyhjin käsin

Luoston kisareissu on nyt suoritettu loppuun ja päällimmäiseksi käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Menomatkalla toki oli aikaa ihastella maisemia. Tässä muun muassa hieman ennen Paltamon ruokatankkausta kohtalaisen komeaa syysiltaa.
Toki se oli napapiirilläkin pysähdyttävä, kun ei tuota rajaa tule nykyään erityisen usein ylitettyä.
Luostoa lähestyttäessä puiden pituus oli kutistunut täysin minimiin ja maisemia vallitsi lähinnä suoperäinen maasto. Toki kaukana näkyvät tunturit toivat iloa muutoin karuun maisemaan.


Sitten vähän itse kilpailusta:
Tunturiseudulle viety kisa ei tarjonnut juurikaan ihmeempiä maisemia ja reittikin oli hetkittäin hieman arveluttava, koska selkeää ajouraa ei kanervikossa ollut näköpiirissä lainkaan. Polkujen teettäminen SM-kisojen kustannuksella ei ehkäpä ole ihan maraton-hengen mukaista, mutta onneksi reitti oli kaikille yhtä kehno. Edelleen ”ajourattomuus” teetti erityisen lisähaasteen terävien ja ihmetavalla sinkoilevien irtokivien muodossa. Vaikka alamäkiä tuli ajettua todella ilman riskejä, saattoi esimerkiksi edessä ajavan pyöräilijän renkaiden johdosta irrota todellisia "sirkkelinterä"-kiviä kohti omia renkaita.

Kilpailu alkoi kohdaltani hieman odottavin mielin, kun en yhtään tiennyt missä kunnossa tällä hetkellä olisin muihin ajajiin verrattuna. Toki Jukka oli odotusten mukaan menossa omaa ylivoimaista vauhtiaan ja Henkankin kyytiin olisi tarvittu erittäin hyvää päivää. Näin sitten ajattelin, että seurakaveri Juha voisi olla hyvä ajokaveri ainakin kisan alkuun, koska Juha punnertaa lähes aina SM-kisoissa mitaleille!

Näin siinä sitten kävikin, että heti kisan alun polkupätkillä kärkeen lähtivät Jukka ja Henkka. Heidän perässään ajeltiin jo Juhan kanssa pian kahdestaan ja taakse eroa alkoi kertyä hyvää vauhtia. Juhan kanssa ensimmäinen kierros mentiin ”rennon kovaa”, eikä missään kohdissa tarvinnut puskea ns. punaisella. Näinpä kakkostilaan eroa oli jo ensimmäisen kierroksen jälkeen kertynyt pari minuuttia, joten alkoi vahvasti näyttää siltä, että viimeinen mitali tullaan ratkaisemaan minun ja Juhan välillä. Toinenkin kierros lähettiin ajamaan melko lailla samaa vauhtia ensimmäisen kanssa, ja ajo kulki oikeastaan oikein mukavasti. Kierrosta ehdittiin vetää noin 25 minuuttia, kunnes Juha sanoi, että takarenkaastani pilkistää jotain vihreää (latexit sisurihan se tietenkin oli). Matkaa oli edessä vielä liki puolet ja kyljestä paistaa sisuri ulkona; tilanne ei ollut kohdaltani näin ollen erityisen loistokas. Päätin kuitenkin antaa mennä niin pitkälle kuin kalusto antaa myöden asiaa tuota enempää murehtimatta. Hetken kuluttua tästä huomasimmekin Henkan olevan pyörä katollaan renkaanvaihtopuuhissa, ja ehdin olla lähes 100m kisassa hopeapaikalla.. kunnes.. takarenkaasta alkoi kuulua armoton suhina. Tarkempi tarkastelu johti toteamukseen noin kahden sentin pituisesta repeämästä 2,2 tuuman NBX:n kyljessä (eivät muuten ole ihan ohuimmat kyljet näissä renkaissa). Yritin pistää uuden sisäkumin kanssa geelipussia repeämän kohdalle, mutta eihän siitä sitten lopulta mitään tullut. Pikkupumppukaan ei suostunut yhteistyöhön korkean AC:n vanteen ja lyhyen sisurin venttiin kanssa, joten 15 minuutin suheeraus oli lopetettava tuloksettomana. Kyllähän tuo harmitti, sillä taaksepäin ero oli kasvanut jo melko massiiviseksi ja maalin ehjästi ajamalla olisi mitali ollut pomminvarma Henkan epäonnen johdosta. Jossittelu on kuitenkin turhaa, joten pistelin metsästä juoksujalkaa Luostotunturille, fillarin autoon ja nokka kohti Joensuuta.

Tulomatkan jännimmät paikat aiheutuivat porojen hivoittelusta ja pimenevässä illassa suuren hirven ylitettyä tie ihan automme nokan edestä. Tuloksellisesti Lapin viikonloppu tarjosi näin ainoastaan taloudellisia menetyksiä. Jos jotain hyvää koittaa tästä väkisin löytää, oli kunnon kohdalla tapahtunut pientä positiivista kehitystä kesään verrattuna. Harmittavasti päivän aikana en ehtinyt kertaakaan vielä ajaa pyörää täysillä, niin todellinen kuntotesti jäi tänään tekemättä.